Tosiviisas vanhurskas

Heinäkuussa mediassa virisi keskustelua siitä, että uusimmasta, vuoden 2020 Uuden testamentin käännöksestä poistui sana vanhurskas. Lehtien sivuilla on keskusteltu siitä, mitä sana oikein merkitsee ja voiko nykyihminen sitä ylipäänsä ymmärtää.

Mitä vanhurskaus sitten on, ja miten se eroaa pelkästä hurskaudesta? Kielitoimiston sanakirja määrittelee vanhurskaan kahtalaisella tavalla: Jumalasta puhuttaessa sana merkitsee ’ehdottoman oikeamielistä, pyhyydessään täydellistä’, kun taas ihmisen tapauksessa se tarkoittaa ’Jumalalle kelpaavaa’.

Hurskas taas on ’jumalinen, harras, oikeamielinen, puhdassydäminen’. Kummallekin sanalle yhteistä on oikeamielisyyden merkitysyhteys. Toisaalta sanaa hurskas voidaan käyttää myös ironisoivassa yhteydessä, sillä hurskasta naamaa näyttävä ei ole välttämättä pyyteetön, vaan hän teeskentelee tietämätöntä.

Vanhurskaus näyttääkin siis eroavan hurskaudesta perin vähän. Miksi sanaa vanhurskas sitten käytetään, ja minkä merkityslisän van-alku siihen tuo? Lähdetään aikamatkalle ja pilkotaan vanhurskas alkuosiinsa, jotta ymmärtäisimme, miten sana on syntynyt ja millaisista merkityskomponenteista se koostuu.

Käännöslaina keskiajalta

Suomen vanhurskas-sanan lähtökohta on Raamatun alkukielissä, hepreassa ja muinaiskreikassa, ja sana on syntynyt suomeen todennäköisesti silloin, kun kristillistyvän kansan kieleen on tarvittu käännösvastine Raamatun käsitteille. Heprean ṣdq-juureen perustuvan sanapesyeen sanat merkitsevät ’oikeaa’ ja ’oikeassa olemista’, ja myös kreikan dikaios-sanue liittyy oikeuteen. Vanhurskaan vastineet olisivat heprean ṣaddîq ja muinaiskreikan dikaios.

Alun perin sana on liittynyt oikeustermistöön, syyttömyyteen ja syyttömäksi julistamiseen. Yhteys oikeuteen on säilynyt monien muiden eurooppalaisten kielten käännösvastineissa (esim. englannin righteous), mutta suomessa siitä ei näy jälkeäkään. Mitä on tapahtunut?

Sana vanhurskas on todennäköisesti peräisin jo Suomen katoliselta ajalta, sillä se ei esiinny ainoastaan Mikael Agricolan tuotannossa, vaan myös joissakin hänen aikalaistensa suomenkielisissä teksteissä, kuten niin sanotussa Westhin koodeksissa ja Uppsalan evankeliumikirjassa.

Varmaa on, että  Agricola ei ole sanaa keksinyt. Vaikka kirkon kieli oli keskiajalla vielä itseoikeutetusti latina, suomea käytettiin joillakin kirkollisen elämän osa-alueilla, kuten eräissä rukouksissa, kristinopin opetuksessa ja sielunhoidossa. Sanalla on siis ollut edellytykset syntyä jo ennen reformaatiota ja Raamatun ja liturgian virallista kääntämistä. Valitettavasti tällaisia uskonnolliseen elämään liittyviä suomenkielisiä kirjoituskatkelmia ei ole säilynyt varsinaiselta katoliselta ajalta.

Sana vanhurskas on rakenteeltaan niin sanottu käännöslaina, eli se on käännetty vieraan kielen rakennetta noudattaen. Mallina on todennäköisesti ollut ruotsin yhdyssana rättvis, jota suomen vanhurskas vastaa sekä rakenteeltaan että merkitykseltään. Käännöslainan tunnistamista vaikeuttaa tässä tapauksessa se, että yhdyssana on muuttunut nykysuomen puhujille vaikeaksi tai peräti mahdottomaksi tunnistaa. Siitä voidaan erottaa osat van ja hurskas. Nykysuomalaisillakin on jonkinlainen käsitys siitä, mitä hurskas on. Vaan entäpä van?

Vaka, vakaa ja vakainen

Vanhurskas-sanan etymologiaksi on esitetty, että se koostuu perusosasta hurskas ja sitä määrittävästä vaka-sanan genetiivimuodosta van, jota ei enää ole kovin helppoa tunnistaa. Nykykielistettynä yhdyssana kuuluisi vakaanhurskas. Tämä tieto ei kuitenkaan selvennä nykysuomen puhujalle riittävästi, mistä asiassa on oikein kysymys. Mitä näistä kahdesta sanasta tiedetään, ja miksi ne on liitetty näin yhteen?

Vaka on vanha omaperäinen perintösana, jolle on löydetty yhteistä alkuperää olevia vastineita laajasti, sekä suomen lähisukukielistä aina Latvian liivistä karjalan kieleen saakka että saamelaiskielistä. Joihinkin saamen kieliin osa vastineina pidetyistä sanoista on kuitenkin lainattu suomen kielestä. Saamelaiskielten haaraa kauempaa vaka-sanalle ei ole kyetty löytämään sukukielisiä vastineita, mutta sille ei ole toisaalta myöskään kyetty osoittamaan lainalähdettä naapurikielistä. Vaka-sanan nykykielinen vastine on vakaa. Sanaan voi törmätä vielä kalevalaisessa kansanrunoudessa ja Kalevalassa (vaka vanha Väinämöinen…).

Sana vaka on aikoinaan ymmärretty nykysuomen vakaa-sanaa huomattavasti moninaisemmin, sillä sanalla on ollut suomen kielessä laaja kirjo erilaisia merkityksiä: vaka on murreaineiston ja etymologisten sanakirjojen mukaan merkitykseltään ’varma, luja, vakaa; totinen, vakava; kelpo, rehti, luotettava; tarmokas; hiljainen, rauhallinen’. Tästä merkitysjoukosta ’rehti’ liittää sanan vaka oikeuteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Kun vaka-sanan merkityksiä kartoitetaan myös sukukielten osalta, luonteva yhteys kirkolliseen vanhurskauteen on vielä selkeämmin nähtävissä: Inkerinmaalla puhuttavassa inkeroisessa se liitetään hyväkäytöksisyyteen, ja virossa merkityksellä on suora yhteys hurskauteen. Kalevalaisessa kansanperinteessäkin on havaittavissa vielä sanan käyttöä merkityksessä ’oikea’, esimerkiksi Kalevalassa esiintyvässä fraasissa varjele vakainen luoja (nykykielisesti sama voitaisiin sanoa ”varjele todellinen/tosi/oikea Jumala”).

”Herra meiden Jumala, ombi wanhurscas, caikissa henen Töijsense, iotca hän tege”, suomensi Mikael Agricola Danielin kirjaa Rucouskiriaan (1544). Vuoden 1992 raamatunsuomennoksessa sama kohta (Dan 9:14) kuuluu: ”Sinä, Herra, meidän Jumalamme, olet oikeudenmukainen kaikissa töissäsi”. ‒ Eerik Sorolaisen katekismuksen kuvitusta vuodelta 1614. Kuva: Sonja Holopainen, Kotus.

Kadonneen äänteen jäljillä

Kuten aiemmin on jo mainittukin, yhdyssanassa vanhurskas sana vaka esiintyy genetiivissä. Vanhempina aikoina sana on todennäköisesti ollut muotoa *vaγanhurskas, jossa on esiintynyt soinnillinen velaarifrikatiivi γ, eräänlainen pehmeä g.

Sanassa on siis ollut astevaihtelu, jossa vahvan asteen k:ta on vastannut heikossa asteessa γ. Tästä kertoo se, että vanhoissa kirjallisissa lähteissä, kuten raamatunkäännöksissä, vaka-sanaa esiintyy sellaisissa muodoissa kuin "wagan" ja "wagat", joissa heikkoasteisten muotojen konsonanttia on merkitty g-kirjaimella; samoin esimerkiksi haka-sanan monikon nominatiivimuoto on eräissä teksteissä kirjoitettu "hagat").

Sanasta vanhurskas ei silti vanhassa kirjasuomessa esiinny g:llistä kirjoitusasua ”waganhurscas”. Monessa murteessa γ-äännettä vastaa kato eli äänne puuttuu kokonaan. Nykyisessä suomen yleiskielessäkin vastaavissa asemissa k:n heikkoa astetta vastaa äänteen puuttuminen kokonaan, esimerkiksi haka : haan, vaaka : vaa'an. Nykysuomessa voisi ajatella, että sana olisi muotoa vaanhurskas. Itse asiassa näin on ollutkin, sillä vanhassa kirjasuomessa ja suomen murteissa sana esiintyy myös pitkävokaalisessa muodossa vaanhurskas, savolaisittain myös voanhurskas.

Mutta miksei sana sitten esiinny Agricolalla kirjoitusasussa ”waganhurscas”? Kenties sana on peräisin sellaisesta murteesta, josta γ-äänne oli jo kadonnut. Kenties sana on jo Agricolan suomennoksia varhaisemmissa teksteissä kirjoitettu lyhyellä vokaalilla riippumatta siitä, mikä vokaalin pituus oli, eikä kirjoitusasua ole myöhemmin haluttu muuttaa.

Tällaista kirjoitusasua on voinut tukea se, että Suomen kirkollisen elämän pitkäaikaisessa keskuksessa, lounaismurteiden puhuma-alueella, on tyypillistä, että sanan ensimmäisen tavun pitkät vokaalit lyhentyvät (kärme, vahtera vrt. yleiskielen käärme, vaahtera). Niinpä säännönmukainen genetiivimuoto vaan olisi yhdyssanan osana helposti muuttunut muotoon van. Vaikka kirjakielen pohjaa onkin sittemmin lounaismurteista lavennettu, sana vanhurskas on vakiintunut kirjakieleen lyhytvokaalisena.

Tulitko hullua hurskaammaksi?

Hurskas on lainasana, joka on vaka-sanaa suppealevikkisempi, sillä sitä ei ole lainattu suomen sisarkieliin lainkaan, vaan ainoastaan suomeen. Sana on germaanista alkuperää, ja sitä voisi verrata muinaisnorjan muotoon horskr, joka merkitsee ’viisasta’ ja ’ymmärtäväistä.’ Siksi ei tulla hullua hurskaammaksi eli viisaammaksi.

Suomen murteissa sanan hurskas merkitys on ollut nykyistä laajempi: se on merkinnyt ’nokkelaa, viisasta, tietäväistä’, toisaalta ’vikkelää, nopeaa’, ’rohkeaa, uljasta’ tai ’lempeää, jaloa’. Suomessa osa murremerkityksistä on lähtenyt reippaasti erkanemaan viisauden merkityskentästä, sillä hurskas on voinut tarkoittaa myös ’anteliasta, aulista’, ’tuhlaavaista’ sekä ’hillitöntä, hurjaa ja rajuluontoista’. Jos kuski ajaa hurskaasti, se ei siis välttämättä tarkoita, että tämä ajaisi moraalisesti suotavalla tavalla, vaan todennäköisemmin hurjasti. Toisaalta juuri yhteys lempeyteen, jalouteen, viisauteen ja rohkeuteen yhdistää sanan hurskas Raamatun alkutekstien hyveelliseen ihmiseen, ja sanaa on käytetty uskonnollisessa kielessä nykymerkityksessään Agricolan ajoista asti.

Vanhurskas pähkinänkuoressa

Siis: mitä on vanhurskas? Suomen vanhurskas on käännöslaina ruotsin sanasta rättvis, joka voidaan purkaa osiin rätt ’oikea’ ja vis ’viisas’. Suomen vanhurskas on siis ruotsin sanan rättvis sananmukainen käännös, joka muodostuu osista vaka ’oikea(mielinen)’ ja hurskas ’viisas’; yhdyssana tarkoittaa siis ’oikealla tavalla viisasta’. Suomen vanhurskas-sana kytkeytyy siis sittenkin muiden kielten käännösvastineiden sisältämään ’oikean’ merkityskenttään.

Vanhurskas on myös siitä merkillinen yhdyssana, että siinä sama asia sanotaan ikään kuin kahdesti. Tällainen ei ole kielenkäytössä tavatonta, sillä edelleenkin muodostetaan samanrakenteisia sanoja, kuten hilpeänhauska, jossa likimerkityksiset sanat on pantu yhteen ja alkuosa vahvistaa loppuosan merkitystä.

Sana vanhurskas on siis ollut entisinä aikoina sanankuulijoille läpinäkyvämpi, eikä sen merkitystä ole tarvinnut selitellä. Vaka-osan hämärtyminen ja merkityksenmuutos (yleiskielessä kaikki muut merkitykset paitsi ’varma, luja’ alkavat olla karsiutuneet pois) ovat muuttaneet ”selkosuomea” olevan sanan abstraktiksi ja etäiseksi.

Sanan kokonaisvaltaista ymmärtämistä hankaloittaa se, että heprean ṣdq-juuri on merkityskentältään niin laaja, että kun sen sanoille on pohdittu sopivia suomenkielisiä käännösvastineita, joitakin merkitysyhteyksiä on väistämättä jäänyt pois, kun täsmällistä, kaikki merkityspiirteet sisältävää vastinetta ei ole. Juuren sanueen jäsenten merkityksiin kun kuuluvat esimerkiksi oikeassa oleminen, oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja laillisuus, toisaalta luotettavuus, puolueettomuus, sääli, lupaus ja vapauttava tuomio sekä Jumalaan uskova, Jumalan hyväksymä ja Jumalan mielen mukaan toimiva ihminen…

Siinä on paljon painolastia yhdelle sanalle ‒ puhumattakaan siitä, että käsitteen ymmärtämiseen vaikuttaa se, miten vanhurskaus tulisi teologisessa mielessä ymmärtää.

Näin olemme toivottavasti tulleet oikeaan viisauteen sanan vanhurskas alkuperästä ja erinäisistä merkityksistä ‒ sanalla sanoen vanhurskautuneet. Vaikka uudemmissa Raamatun osien käännöksissä vanhurskas-sanan käytöstä onkin luovuttu, itse kukin käyttäköön sanaa edelleen kielitajunsa mukaan: tositarkoituksella tai ei.

Kirjoittaja on työskennellyt kesän 2020 korkeakouluharjoittelijana Kotimaisten kielten keskuksessa Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimituksessa.

Lisää aiheesta

• Aila Mielikäinen: Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset (Sananjalka, 55/2013)
• Reima Välimäki: Keskiajan merkkejä vanhimmissa suomenkielisissä teksteissä (Glossae – Glossa ry:n blogi, 18.9.2015)
• Kielitoimiston sanakirja: vanhurskas 
  
• Kielitoimiston sanakirja: vakaa
  
• Kielitoimiston sanakirja: hurskas
  
• Suomen murteiden sanakirja: hurskas
  
• Vanhan kirjasuomen sanakirja: hurskas
  

Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa | Keskustele