Aika monet pienten lasten vanhemmat harrastavat harrastamista, tosin lastensa harrastamista.

Lasten harrastusten harrastamista harrastavat isojenkin lasten vanhemmat! Ja isovanhemmat voivat harrastaa lastenlastensa harrastuksia.

Elämistä ja hengittämistä ei voi ehkä harrastaa, mutta tärkeintä itsestään selvyyttä, seksiäpä, voi.

Suomen kielessä harrastaminen saa helposti vaikutelman, että tekeminen on amatööritasolla, "harrastelua". Esimerkkinä voisi mainita vaikka: harrastaa näyttelemistä, laulamista, kirjoittamista. Helposti syntyy mielleyhtymä, että harrastaja on silloin kaukana ammattilaisesta osaamiseltaan.

Kuitenkin monellakin alalla innokas harrastaja voi hyvinkin olla se alansa paras asiantuntija, esimerkiksi vaikka viini- tai sikariharrastaja (sikariammattilaisia ei taida Suomessa juuri olla).
Mikä olisi sopivampi ilmaisu intohimoiselle, asiansa tuntevalle harrastajalle?

Luulisin että voit harrastaa myös ajattelemista, jos kerran Jukolan Aapokin toteaa että "jo vuosia on aatokseni tytössä [Männistön Venla] hartaasti askaroinut."

Mitäpä muuta tuo hartaasti askarointi on kuin harrastamista.

... vastasi vanhoilla päivillään haastattelijalle että
"Minä harrastan fysiologista elintoimintaa, ja siinä välissä vähän ajatusviivailen".

Myös kirjoittamista voi harrastaa, silloinkin kun ei ole mitään sanottavaa. Voi vaikka pohtia vähän kuin tunnettu Pasilan hahmo: on se _jännää_, että kielessä on _sanoja_, niin kuin vaikka "harrastaa"; harrastaa, harras, parras, marras, nyt on marraskuu, marras tarkoittaa kuollutta, siitä voisi pakista loputtomiin...

Kiitos kaikille tähänastisesta harrastuneisuudesta!

Nimimerkki Harrastelija ilmeisesti tulkitsi niin, että minulla ei ollut mitään sanottavaa. Ihan mahdollinen tulkinta tämäkin!

Ajatukseni oli ehkä kutsua lukijoita sanomaan ja ajattelemaan yhdessä. Saattaa olla niinkin, että olemme kielen pohdinnan ydinalueilla: minusta on äärimmäisen kiinnostavaa se systemaattisuus, jolla voimme puhua materiaalisten asioiden harrastamisesta ("harrastan hiihtämistä kesät talvet", "harrastan netissä kirjoittelua") ja jättää puhumatta emotionaalisesta, kognitiivisesta, eksistentiaalisesta yms. harrastamisesta (*harrastan vihaamista, *harrastan pohtimista, *harrastan olemassa olemsita).

Minusta tuntuu, että näiden pohdintojen kautta pääsemme syvälle kielen sosiaaliseen ja kognitiiviseen perusolemukseen.

(Anteeksi nämä monet lainasanat jo etukäteen!)

Blogisti kertoo itsestään, "että ainoa harrastukseni taitaa olla vanheneminen ja siihen vääjäämättömästi kuuluva elämän tarkoituksen mähkäily". Näkyy hänellä olevan kolmaskin harrastus: lukijoidensa harhaan johtaminen.

Kirjoittaja ilmoittaa: "Harrastaa-verbi hakee seurakseen substantiiveja ja toisia verbejä." Hän ei kumminkaan esitä yhtään tapausta, jossa harrastamisen seurana olisi verbi. Ne minen-johdokset, joita hän ilmeisesti nimittää verbeiksi, ovat itse asiassa nekin kaikki substantiiveja, teon tai toiminnan nimiä.

Blogisti nähtävästi arvelee, että kun useimmat lukijat ovat autuaasti unohtaneet koulukielioppinsa, on yhdentekevää, mitä kieliopin termejä niille syöttää.

Toiseksi kirjoittaja lataa rajoittavan aineistonsa tahallaan karuina peruslausekkeina, jolloin ne äkikseltään saattavat tuntua oudohkoilta. Mutta jos niihin lisää selventävän määreen, ne osoittautuvat täysin käypäisiksi, esimerkkejä: hengittäminen: "Kävin hengityskurssilla ja harrastan nyt oikeaa hengittämistä." eläminen: "Harrastan irstailua ja sopimatonta elämistä." hikoileminen: "Saunassa harrastan hikoilemista." olemassa oleminen: "Kun ei muutakaan ole, harrastan olemassa olemista tässä maailmankaikkeudessa." vaaleanpunaisuus: "Isäni oli kova korpikommunisti, mutta itse harrastan pelkkää vaaleanpunaisuutta." rakastuminen: "Huomaan harrastavani rakastumista, uudestaan ja uudestaan." kastemadon sielunelämä on valmiine määreineen sinänsä käypä: "Harrastan kastemadon sielunelämää, sillä se voittaa omani mennen tullen." ajatteleminen: "Harrastan kansakuntien kohtaloiden ajattelemista." tunteminen: "En harrasta tunteilua vaan harrastan keskittynyttä tuntemista." pohtiminen: "Harrastan vaihtoehtojen pohtimista."

Jos blogisti olisi hiukan viljellyt kuuluisaa erittelykykyään, hän olisi kyllä löytänyt säännönmukaisia rajoituksia harrastuksilleen. Kieliopillinen rajoitus näyttäisi olevan, ettei kerrallisia toimia tai tapahtumia kuten syntymistä tai kuolemista oikein voi harrastaa. Semanttinen rajoitus taas saattaisi olla, ettei epämiellyttäviksi koettuja tai tahattomia asioita kuten vanhenemista, leipääntymistä, unettomuutta, tunnottomuutta tai tunteettomuutta mielellään harrasteta.

Kirjoittaja mainitsee juttunsa alussa pystyvänsä harrastamaan "heinän etsintää neulasuovasta". Mikä kielellinen kiepautusvitsi! Lause on kieliopillisesti aivan oikea mutta tosiasiallisesti mieletön. Jos blogisti suostuisikin kasaamaan neuloista suovan, niin heinän etsintä ja löytäminen siitä olisi älyttömän helppoa. Ei moisesta puuhasta harrastukseksi asti olisi. Ihan toista on neulan etsintä heinäsuovasta.

Tuo nurin käännetty sanonta toimii ilmeisesti merkkinä, jolla blogisti tahtoo osoittaa, että koko juttu on samantasoista huumoria eikä ole tarkoitettu kellekään sen syvällisemmäksi opiksi.

Kiitos ystävällisestä puheenvuorostasi, Yksinäinen tarkkailija, kiva, että viet haparoivaa ajatusta (jos sitä ajatukseksi uskaltaa tämän seurakunnan edessä kutsua) eteenpäin tuomalla esiin "säännönmukaisia rajoituksia". Olen niiden pohtimista harrastanut (!) kyllä minäkin, lähinnä systeemis-funktionaalisen kieliopin tarjoamista näkökulmista. Mutta sarkaa riittää!

Sekin on minulle tuttu ajatus, että joissakin yhteyksissä ja tekstilajeissa (lähes) kaikki rajoitukset ovat rikottavissa. Esimerkiksi nykyrunoudessa tuo rikkominen tuntuu olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Tosiaankin, olisi pitänyt olla täsmällisempi ja sanoa, että "harrastaa" hakee seurakseen olioita ja toimintaa ilmaisevia sanoja, yleensä substantiiveja, joista monet on johdettu verbeistä.
Tavallisesti mainitsemani tapaukset varmasti luokitellaan substantiiveksi, mutta substantiiivejakin on monenlaisia - osa niistä jopa lähentyy joiltakin ominaisuuksiltaan sitä kategoriaa, josta puhutaan verbeinä: hengitys - hengittäminen - hengittää... Varmasti on hieman eri asia harrastaa postimerkkejä kuin postimerkkeilyä? Yms.

Sanaluokkien rajat ja suhteet eivät kaikkiaankaan ole niin selvät, kuin yleensä ajatellaan. Tästä huomautetaan myös Isossa suomen kieliopissa: http://kaino.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=438 .

Vaikka vaikutatkin hullulta, jos väität harrastavasi kastemadon sielunelämää, mitään kielitieteellistä tai -opillista estettä väitteellesi ei ole.

Kielioppi siis ei rajoita millään tavoin harrastusmahdollisuuksiamme; ei sen enempää hengittämisen kuin halonhakkuunkaan harrastamista.

Seuraavaksi pitäisi määritellä "rajoittaminen" ja "kielioppi"... Kieliopin voi ymmärtää sosiaaliseksikin: periaatteessa olemme vapaita käyttämään kieltä miten tahansa, täysin mielettömästikin, mutta käytännössä tavallisissa kielenkäyttötilanteissa vain osa valinnoista on oikeasti mahdollisia. Rajoituksia on monensorttisia: äänteisiin, sanoihin, lauseisiin, teksteihin ja niiden lajeihin liittyviä yms. Syntaktisia, semanttisia, pragmaattisia.

No niinhän se tosiaan on, olet jälleen oikeassa, mutta kyllä minusta nyt pitäisi myös määritellä "oikeasti mahdollinen" ja "rajoitus".

Kun esimerkiksi Berlusconi sanoi puhelimessa ystävättärelleen, että "olen pääministeri joutoaikanani", niin oliko tämä valinta oikeasti mahdollinen?

Joku voisi sanoa, että ei ollut, vaikka kielioppillisesti se olikin korrekti lause. Ei se Berlua silti rajoittanut.

Kun otetaan huomioon, että harrastus ymmärretään vapaa-ajan askareeksi, on aika luonnollista, että vain harvat ilmoittavat harrastavansa esimerkiksi hengittämistä tai muita elämää ylläpitäviä toimintoja.

Joku mielestään huumorintajuinen himosaunoja tai -lenkkeilijä voisi sanoa harrastavansa hikoilemista ja donjuanismia poteva rakastumista, kaljuuntuva voisi sanoa harrastavansa karvanlähtöä ja voisipa joku sadisti kertoa harrastavansa kiduttamista, mutta kertovatko nämä meille jotain kielen sosiaalisesta tai kognitiivisesta perusolemuksesta, on suoraan sanottuna tarpeeton kysymys.