Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
LUUKKU 3: Soitellaan!
Soitellaan!
Joo, soitellaan.
Tutut viimeiset sanat, kun kaksi ihmistä eroaa. Mutta kuinka usein oikeastaan halutaan sanoa, että tämä nyt oli sitten tässä, älä vaan enää ota yhteyttä?
Luulisin, että aika usein. Jostain syystä asiaa ei kuitenkaan haluta ilmaista suoraan. Halutaan suojella kasvoja, omia tai toisen. Olla kohteliaita. Tai jotain.
Tulkaa sitten vaikka koko porukan kanssa käymään!
Ja te meille. Soitellaan.
Tunnen ihmisiä, joilla on taipumusta tarttua sanoihin ja niiden joihinkin merkityksiin kirjaimellisesti. Tällaiselle toverille voi olla suorastaan vaarallista sanoa kohteliaasti Soitellaan!, jos tavoitteena on välttää yhteydenottoa.
Pian ollaankin hakemassa piilopaikkoja ja lähestymiskieltoa. Olisi ollut paljon helpompaa tunnustaa tosiasiat heti kättelyssä ja sanoa: Älä sitten soittele. Hyvästi ikuisiksi ajoiksi!
Palaa otsikoihin | 8 puheenvuoroa
Kyllä niin monta kertaa ajattelen, että älä nyt sinäkin oikeasti luule, että haluaisin todella tutustua.
Tuo olikin hyä idea, että luovutaan tyhjistä kohteliaisuuksista ja aletaan sanoa suoraan mitä ajatellaan, jos ylipäänsä ajatellaan, koska aina on todella joku tyhmä, joka ei ymmärrä, että kyse on vain ns. hyvistä tavoista ja ottaa kohteliaisuuden tosissaan! Siis jotenkin näin: -Laura, tässä on veljeni Risto. -Aha, en tunne.
Samoin kaikenlaiset "oi, tönäisinkö, anteeksi" -muodostelmat ovat ihan turhia. Jos joku tuppautuu tielleni, en minä mitään anteeksi oikeasti halua pyytää. Parempi sanoa, että -ttuako siinä hortoilet, katso eteesi. Tai jotain.
Miksi kaunistella ajatuksiaan? Vaikka joku taivaanrannanmaalari on kyllä joskus esittänyt, että pitäisi luopua pahoista puheista ja sillä tavalla muka ajatuksetkin muka jotenkin paranesivat. Ehei, siten saa vain yksinkertaisia ihmisiä riesakseen!
En odottele pätkääkään kiinnostuneena muiden kommentteja.
Eihän "Aha, en tunne" mitenkään suoraan ilmaise todellisia tuntemuksia. Osuvinta olisi ehkä olla ihan hiljaa ja katsoa jonnekin muualle, edes vilkaisematta esiteltyyn henkilöön. Mutta jos jotain on pakko sanoa, niin tunnistamaton murahdus voisi sopia. Jos on ihan pakko lauseeksi asti muotoilla niin ehkä "No ei kyllä yhtään kiinnosta". Tällaista kieltä voi muuten opetella katsomalla maan mainiota Pasila-piirrossarjaa, erityisesti seuraamalla Kyösti Pöystin repliikkejä.
Vakaviksihan tällaiset asiat menevät lähinnä silloin, kun ei ymmärretä kulttuurieroja. Omassa maassammekin on vaihtelua, mutta vaihtelu menee todella hurjaksi, kun aivan erilaiset kulttuurit kohtaavat.
Jossakin muualla kuuluu peruskäyttäytymiseen esiintyä ystävällisenä tai kunnioittavasti tavalla, joka tavallisen suomalaisen (meinasin kirjoittaa "perussuomalaisen", mutta se sanahan on omittu...) mielestä on järkyttävän teennäistä ja yliampuvaa. Silloin suomalainen tietysti tekee vaikutelman kylmästä ja jopa tylystä ja sivistymättömästä ihmisestä, koska hänen puheensa kuulostaa moitteelta silloinkin, kun hän omasta mielestään kiittää.
Naurattavaa pinnallisuutta. Ei, kyllä paras on mykkä tuijotus taivaanrantaan tai korkeintaan murahdus / "ei kiinnosta" -linja. Se nimittäin on syvällistä ja aitoa kanssakäymistä!
Jos Urpu osuu muutenkin synkeänä maanantaiaamuna tielleni ja ärähtää, että -ttuako siinä hortoilet, niin kyllä siinä verenpaineeni nousee, ja jos en puolustaudu käyttäytymällä vielä hyökkäävämmin (sanoin tai nyrkein), niin mieli siinä on täynnä mustaa vihaa pari tuntia ainakin.
Jos siinä teennäisesti virkon, että oi anteeksi tai muuta totuudenvastaista, saatat vielä luulla, että todella tarkoitan sitä, ja meillä kaikilla olisi sitten niin tekomukavaa.
Kolmosluukun pointtihan on se, ettei kannata laukoa kohteliaisuuksia, koska niitä ei kuitenkaan tarkoita ja joku voi ottaa ne kirjaimellisesti. Totta kai yhteiselo olisi ehkä kenties mukavampaa (mistä minä tiedän), jos olisimme kohteliaita toisillemme, mutta sellainen on A) niin pinnallista ja B) harhaanjohtavaa. Epäsuomalaista.
- Enkä usko tuon pahantahtoisuuden mitään tosisuomalaisuuttakaan olevan.