Arvid Liljelund: Opintoja luonnossa. 1877. Kuva: Kansallisgalleria.
Kirjoittajat ovat Helsingin yliopiston suomen kielen ja Suomen kulttuurin opiskelijoita. He ovat kaikki oppineet suomen vieraana kielenä. Kirjoittajat ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, esimerkiksi Kiinasta, Venäjältä, Espanjasta, Saksasta ja Romaniasta. Blogissa he paljastavat, miksi suomen kieli on heille rakas.
4.6.2020 11.22
Astevaihtelun kautta voittoon: suomen kieli, rakas ystäväni!
Ain ja Jouon kanssa lounaalla.
Ihastuin Suomeen ja suomen kieleen jo vuonna 1997, kun matkustin äitini kanssa ensimmäisen kerran kotimaastani Virosta Suomenlahden toiselle puolen. Koko reissu oli aivan mahtava ja paluumatkalla Georg Ots -aluksella vaahtokarkkia syödessäni mietin, että jonain päivänä haluan tulla takaisin.
Ystävyyteni suomen kielen kanssa alkoi kuitenkin vasta vuonna 2010, kun tulin käymään kaverini luona Helsingissä ja tänne jäin. Lainasin kirjastosta ensimmäisen suomen kielen oppikirjani ja olin myyty. Pari vuotta myöhemmin aloitin suomen kielen kandiopinnot yliopistossa. En olisi silloin osannut kuvitella, että astevaihtelu koettelisi vielä minun ja suomen kielen ystävyyttä.
Aina jotain väärin
Ensimmäinen opiskeluvuosi oli kaikkea muuta kuin hauskanpitoa – possessiivisuffiksien käyttö ei jäänyt mieleeni, kieltoverbi taipui, sijamuotojen nimitykset menivät sekaisin. Vietin hyvin paljon aikaa suomen kielen seurassa, mutta minusta tuntui, että teen koko ajan jotain väärin. Syynä oli usein se, että poikkeus vahvistaa säännön.
Muistan lehtorini tehneen kovasti työtä saadakseen opiskelijat ymmärtämään (ja noudattamaan) suomen kielen astevaihtelun periaatteita. Toisille se oli vaikeampaa kuin toisille. Minulle se oli äidinkieleni takia helppoa. Tai näin ajattelin aluksi. Opin ulkoa heikon ja vahvan asteen vaihtelun verbien ja nominien kohdalla. Ja suurimman osan ajasta kaikki kuulosti “oikealta” ja “luontevalta”, sillä onhan omassa kielessäni virossa hieman samanlainen systeemi.
”Vaahtokarkkia syödessäni mietin, että jonain päivänä haluan tulla takaisin.” Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.
Joukon vai Jouon kanssa lounaalle?
Myös nimien osalta asia alkoi sujua. Hyväksyin, että näin se vain nyt menee, että tt:stä tai kk:sta jää heikossa asteessa vain toinen t tai k jäljelle.
Sitten kävikin niin, että pari vuotta myöhemmin työelämässä vastaani tuli pari tyyppiä, Aki ja Jouko. Se todella pitkältä vaikuttanut hetki ja mietteliäs ilme työkaverini kasvoilla, kun kerroin lähteväni Ain ja Jouon kanssa syömään, antoivat ymmärtää, että jokin siinä jutussa ei mennyt ihan niin kuin piti. Hetkeä myöhemmin naurava työkaverini yritti henkeään haukkoen selittää virheeni. Koko osastolla oli kiva päivä.
Suomen oppiminen kuin sipulin kuorimista
Ystävyyteni suomen kielen kanssa on vuosien varrella kasvanut ja kehittynyt syvemmäksi. Olen päässyt lähemmäksi sen ihanan kielen sielua ja pikkuhiljaa oppinut tuntemaan sen vieläkin paremmin. Ihan kuin kuorisi sipulia – välillä myös itkettää.
Suomi on kertonut minulle salaisuutensa esimerkiksi eksistentiaalilauseen subjektista ja modaaliverbeistä. Olemme vuosien varrella rakentaneet vahvan perustan ystävyydellemme, ja jostain mahdoton-pukea-sanoiksi –syystä suomen kieli on minulle niin tärkeä ja rakas, että pystyn hyväksymään myös objektin sijavaihtelun ja aspektin haasteista harmaantuvat hiukseni.
Niin, ja sen silloisen työkaverini ilmeen muistan tähän päivään asti, eikä astevaihtelu tuota enää päänvaivaa. Ainakaan Akin ja Joukon osalta.
LAURA MOORATS
Kirjoittaja on viroa äidinkielenään puhuva Helsingin yliopiston opiskelija.
Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa
Ei puheenvuoroja