Kielipallon EM-kisat paljastaa, miksi Suomi ei pelaa jalkapallon EM-kilpailuissa kesällä 2016. On aika nöyrtyä, käydä läpi lopputurnaukseen osallistuvat maat ja selittää niiden Suomea parempi menestys kielen avulla. Risto Uusikoski on siviilissä kielitypologi, jota kiinnostaa tempus, ja vielä enemmän siviilissä hän on jalkapallon ystävä. Risto on myös mukana kehittämässä Kotimaisten kielten keskuksen verkkopalveluita. Ollessaan kerran täysin siviilissä hän keksi yhdistää nämä kaikki kolme.
Kielipallon EM-kisat
EM-kilpailut pelataan Ranskassa keskellä kaunista alkukesää, mikä on kisaturisteille varmasti siedettävä yhdistelmä. Suomalaisen ei edes tarvitse ottaa kilpailujen kulkua erityisen henkilökohtaisesti, vaan matkailija voi keskittyä nauttimaan kisatunnelmasta ja hyvästä jalkapallosta. Pelaajien asema sen sijaan ei käy kateeksi ainakaan siinä mielessä, että jokaisen joukkueen takana on paineita asettava kansa.
Menestyspaineita on varmasti isäntämaa Ranskalla. Ranska voitti Zinedine Zidanen johdolla maailmanmestaruuden vuonna 1998 ja Euroopan mestaruuden heti perään vuonna 2000, mutta on sen jälkeen arvoturnauksissa puskenut päätään seinään kuin ranskalainen rintakehää. Ranska kilpaileekin vahvasti karmeimman mestaruuskrapulan tittelistä: MM-kisoissa 2002 hallitseva mestari jäi alkulohkossaan täysin maaleitta. Ranska haluaisikin mielellään palata ylvään jalkapallohistoriansa parhaisiin päiviin.
Historian ylläpitäminen kuvaa hyvin myös Ranskan kielipolitiikkaa. Jos ranskalaiselta kysytään ranskan kielen tilasta, vastaus on aina sama riippumatta vuosisadasta: kieli on nykyään vain varjo entisestä loistostaan, mutta samalla se on jotakin pyhää, josta tulee pitää kiinni ja estää sitä rappeutumasta yhtään enempää. Tässä asenteessa ranskalaiset jatkavat ylpeästi samalla linjalla, joka havaittiin hyväksi jo latinan kultakaudella (tai rappiokaudella, jos tarkastellaan aikalaiskuvauksia).
Ranskan salainen ase on siis kirjoitusjärjestelmä, joka on jätätetty niin kauas jälkeen puhutusta kielestä, että Ranskalla on käytössään suoranainen salakieli. Jos muiden maiden pelaajat tai taustahenkilöt yrittävät opetella ranskaa ja päästä sitä kautta selville fransmannien pelinaikaisesta huutelusta, heillä on vaikeuksia yhdistää oppimansa mihinkään kentällä kuulemaansa. Kirjoissa opetetaan qu’est-ce que, ’mikä’, mutta kentällä kuulee [kɛs.kə], kirjassa on chantent, ’he laulavat’, mutta korviin kantautuu vain [ʃɑ̃t] ja niin edelleen.
Täysin vastakkainen tilanne on Islannilla, jonka kieli on oikeasti vanha. Islanti yllätti iloisesti kaikki jo jyräämällä tiensä lopputurnaukseen. Pieni, pirteä maa on ollut ennenkin lähellä kisapaikkaa siitä huolimatta, että sympaattisen Islannin jalkapallohistorian tähän mennessä maineikkain hetki on Halldór Orri Björnssonin kalastustuuletus Islannin pääsarjassa.
Islannin puhujat ovat sattuneesta syystä olleet niin omillaan, että islannin kieli muistuttaa pohjoisgermaanista kantakieltä paljon enemmän kuin lähisukukielensä tanska, norja ja ruotsi. Tämän lisäksi islantilaiset ovat tehneet myös tietoista työtä pitääkseen turhanpäiväiset vieraat vaikuttimet erossa kielestään: islanti ylpeilee kotoperäisillä uudissanoillaan ja esimerkiksi islannin sana tölva, ’tietokone’, on yhdistelmä sanoista tala, ’numero’ ja völva ’näkijä’.
Islantilaiset siis tuntevat kielensä: kaikki uusi on heille heti läpinäkyvää ja kaikki vanha on kulkenut heidän selkäytimiensä läpi jo kymmenten sukupolvien ajan. Islantilaiset ovat siis jalkapallomaailman krokotiileja: täydellisiä, muinaisia petoja.
Entä sitten Ruotsi, Islannin kielellinen sukukansa? Ruotsi voi ylpeillä MM-hopealla vuodelta 1958, ja arvokisaesiintymisiä maalla on lähemmäs kaksikymmentä (lähemmäs kaksikymmentä enemmän kuin Suomella). Hyvänä päivänä Ruotsi voi pärjätä hyvin, ja loistavana päivänä ruotsalaiset laskevat Zlatan Ibrahimovićin saksipotkumaaleja kahden käden sormilla. Ruotsin kieli ei ehkä ole yhtä arkaainen kuin islannin, mutta muuten se onkin pohjoismaisen näppärä ja neutraali työkalu.
Jos voi olla neutraali, se myös kannattaa. Kaikenlainen jalkapallolle epäolennainen erottelu vain ruuhkauttaa pelaajien laskentatehoa. Sen vuoksi ruotsalaiset ovat pioneereja esimerkiksi sukupuolineutraalin persoonapronominin hen, ’hän’, lanseeraamisessa (viisaus, joka suomen kielessä on ymmärretty jo vanhastaan, mutta joka kantaa hedelmää jalkapallokentillä ehkä vasta sekajoukkueiden yleistyessä).
Ruotsin kieliopilliset suvutkaan eivät enää ole sukupuolittuneita toisin kuin monessa muussa kielessä; ne ovat yksinkertaisesti neutri ja ei-neutri. Nämä havainnot tarkoittavat, että silloinkin kun ruotsissa on monimutkaisuutta, se on neutraaliksi pyrkivää monimutkaisuutta: paitsi tietenkin jos monimutkaisuuden nimi on Zlatan.
Me olemme suomeksi myös yksinkertaisia, neutraaleja ja kotoperäisiä, mutta emme kai vielä tarpeeksi.
Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa
Kielitypologia on maailman kielten vertailua erilaisten piirteiden perusteella. Jokaisella kielellä kyetään ilmaisemaan kaikki mahdollinen – keinot vain vaihtelevat.
Tämän blogin ote (kaikki Euroopan kielet ovat parempia kuin suomi) ei siis edusta yleistä käsitystä. Monet blogin esimerkeistä ovat peräisin seuraavista kielitypologiaa esittelevistä kirjoista.
