Ojämn och ställvis irriterande tankspridd
Käsittääkseni
vika on kielessä. Se on huolimatonta, hiomatonta, paikoin löysää,
paikoin taas liian tiivistä. Jos tarkoitus on kirjoittaa
tajunnanvirtaa, jonkin pitäisi virrata. Oksasen virkkeet eivät
useinkaan helpota lukuprosessia vaan päinvastoin vaikeuttavat sitä,
ne eivät kuljeta lukijaa, joka eksyy, joutuu pysähtymään,
pahimmassa tapauksessa palaamaan taaksepäin. Parhaiten sen huomaa,
jos yrittää lukea tekstiä ääneen.
Ojämn
och ställvis irriterande tankspridd,
sanoo Pia
Ingström Hufvudstadsbladetissa. Tarvitaanko tarkka ruotsinkielinen
lukija havaitsemaan sellaista, mitä keskinkertaisiin käännöksiin
tottuneet hyväntahtoiset suomalaiset lukijat eivät erota? (Lukuun
ottamatta Kaisa Neimalaa Parnassossa.)
Kirjassa
on suoranaisia kielivirheitä, mutta myös luvattoman kankeita ja
kapulakielisiä rakenteita, joiden keskellä itsekeksityt tai muuten
mehukkaat ilmaukset pistävät silmään. Kielikuvat ovat monesti
haettuja, sanavalinnat epätäsmällisiä. Kielestä puuttuu
tarkkuutta, joka veisi lukijan mielikuvat sinne, minne pitää, eikä
sinnepäin.
Tässä
muutamia esimerkkejä kommentteineen. Nämä ovat seitsemältä
ensimmäiseltä sivulta.
--- sanottava ääneen
jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pitäisi sanoa (se, mitä)
Kuulin soran (?)
sanoissani ja sain vedenkilon nousemaan hänen silmiinsä, sen saman
vedenkilon joka oli huojuttanut minua usein ja tehnyt järkevästä
mielestäni kaarnaveneen, kevyesti heilutettavan. Nyt se keinui
laineissa jotka kävivät hänen silmänurkissaan. (silmien vedenkilo
huojuttaa mielen kaarnavenettä.?)
Olin yhä epävarma
hänen sydämensä kulusta (?)
--- kun kuulin hänen
paenneen venäläisten lähestyessä Armien taloon (po. Armien taloon
venäläisten lähestyessä). Se ei ollut luotettava talo meille,
metsä oli parempi (parempi mikä?)
Olin onnistunut
pelastamaan hänet jälleen, mutta sen jälkeen kun hän astuisi
edessämme siintävälle tielle, en pystyisi häntä
suojelemaan (kankeaa ja paperista kieltä. Miksi siintävä?).
Hänen ulos
puhaltamansa viima yritti horjuttaa päätöstäni (kömpelö
rakenne ja kummallinen personifikaatio: viima yritti)
Hän hypisteli
saapashousujaan värisevin liikkein (vapisevin käsin?)
kasvoillaan taisteluun sopimaton väri (?).
Vasta äsken olimme
olleet kouluttautumassa Suomessa ja olin huolehtinut hänen
pärjäämisestään kuin lapsen, taistelussa tilanne oli toinen
(sotkuinen virke).
--- tempaisin
käteeni yhden saappaan varresta ja sormeni näkivät (outo
personifikaatio) sen jo pyörivän ilman läpi.
--- viha naulasi
heidät hetkeen, jolloin tuli avattiin (mitä tämä tarkoittaa?)
Käsivarteni
lihakset tärisivät lähettämistäni luodeista (luodit
lähetetään?)
Kun jalkani
tottuivat paikalla oloon eivätkä hylsyt enää sataneet
tantereelle (po. hylsyjä)
Se [taistelun
loppuminen] oli tuonut mukanaan metelin (kulku meteliä?),
mullasta ahneesti nousevien toukkien kulun kohti ruumiita
(kömpelöä ja outoa), kuoleman kätyreiden toimeliaan rahinan
kohti tuoretta verta , ja se (mikä? meteli?) haisi, ulosteet ja
vatsahappojen katkuinen oksennus (vatsahappojen oksennus?)
löyhkäsivät.
Silmiäni
häikäisi.--- Korvissani soi.
Ripeimmät toimivat
jo kuin olisivat torilla ostoksilla (omituinen kuva): oli
kerättävä aseita kuolleilta, vain aseita, patruunavöitä – ja
taskuja (kerättävä taskuja?).
Veikkasimme, että
hävityspataljoona odottaisi vahvistusta ennen kuin lähtisi uuteen
hyökkäykseen tai etsimään leiriä, peräämme se kuitenkin tulisi
(mihin kuitenkin viittaa?).
--- näin tutun
hahmon hyppivän ruumiin päälllä: Mart. (ruumista ei ole mainittu
aikaisemmin). Jalat olivat jo ehtineet murskata kallon, aivot
sotkeutuivat multaan --- (lukija kuvittelee ensin että jalat ja
aivot kuuluvat samalle subjektille) ja Mart vain iski ja iski ---
(äsken hyppi, mutta nyt iskeekin, ahaa, kohta se sanotaan:
kiväärinperällä)
Sain kuitenkin
kiedottua housuistani ottamani vyöni –
(suoranainen virhe)
--- oli ---
unohdettava Mart ja se miten olin samaistunut hänen sekavassa
katsannossaan näkyvään mieheen, samanlaiseen mieheen
joka oli minun saappaissani juossut taisteluun (kankea ilmaus).
Muistin hyvin kuinka
olimme olleet mielissämme pukeuduttuamme uuteen
suomalaiseen sotisopaamme (liikaa possessiivisuffikseja) ja
illalla olimme laulaneet rivissä saa vabaks --- (lauseet
eivät rinnastu)
--- olisimme
hyödyllisempiä liittymällä muihin taistelijoihin (olla
hyödyllinen liittymällä?)
Tuntui siltä kuin
mikään tapahtunut ei olisi totta ollutkaan eikä kuoleman katku
lähtenyt käsistäni, (lauseet lyövät toisiaan korvalle) vaikka
pesin ---
Hyvä
kustannustoimittaja olisi voinut pelastaa paljon. Kirjahan on
kiinnostava ja jännittävä, ja tarina sinänsä vetää hyvin. Nyt
on kuin lukisi raakakäännöstä.
Palaa otsikoihin | 49 puheenvuoroa
Olen hitusen eri mieltä - tosin vain hitusen.
Kaunokirjallinen teksti antaa vapauksia. "Kuulin soran sanoissani" ja "epävarma sydämensä kulusta" tuntuvat minusta sopivilta ilmauksilta.
Sen sijaan omituiset sanajärjestykset, vääränlaiset rinnastukset ja oudot personifioinnit ovat myös minusta epäonnistuneita.
Ollaankin kiintoisan kysymyksen äärellä: mitä kaunokirjallisen teoksen kustannustoimittajan pitää viilata teoksesta kuntoon? Tämä on kysymys, johon vastataan yleensä vain hyvin ylätasolla eikä kukaan ole valmis antamaan suoraa vastausta.
Olen joskus ennenkin törmännyt siihen ilmiöön että nimeä saaneen kirjailijan teokset ovat luvattoman huolimatonta työtä - joko kustannustoimittaja ei ole teosta nähnytkään tai tämä ei ole uskaltanut sanoa painavaa sanaansa siitä mitä eteen on tullut. Ja niinpä päästetään ulos puolivalmis tekele.
Jos minä saisin kirjalleni sadantuhannen kappaleen menekin, naureskelisin virtuaaliseen partaani lukiessani kritiikkiä, jonka ydin on ”Väärin menestytty!”
Jos joku tietää kovin tarkkaan, miten kirja pitäisi kirjoittaa, miksi hän ei kirjoita kirjoja vaan kritiikkejä? Loistavan kritiikin kirjoittaminen on vähän kuin kertoisi, miten totossa voitetaan omaisuuksia, mutta ei itse totoaisi.
K. Juvan kirjoitus ei nähdäkseni edes pyri olemaan varsinaista kirjallisuuskritiikkiä, s.o. tarkastelemaan teosta taiteellisena kokonaisuutena, vaan hän vain puuttuu teoksen hämmentävään kieleen. En ole lukenut teosta, mutta kieltämättä Juvan poimimat esimerkit vaikuttavat oudoilta, ja olen useimmista kohdista samaa mieltä. (Minusta ne "jalat" ja "aivot" kyllä aivan helposti hahmottuvat eri henkilön ruumiinosiksi.)
Toivottavasti kirjallisuutta on yhä sallittua tarkastella myös tästä näkökulmasta... Vai so not?
("Tarina vetää", hmm, minne?) ("Jokin tökkii", hmm, tökkii mitä?)
Kielellilen tarkkuus, joka vie mielikuvat sinne, minne pitää, eikä sinnepäin, on varmaan toivottava ominaisuus.
(Hmm... Toisaalta... "Vie mielikuvat", siis miten niin vie? "Sinne, minne pitää", kuka määrää minne pitä? Sanat ja imaisut tuottavat mielikuvia, mutta mikähän ajattelupoliisi sitäkin valvoo, että lukijan mielikuvat ovat juuri oikeanlaisia?)
Siinä voi sitten turvautuaniinkin vanhahtavaan menetelmään kuin virhelistoihin kirjailijan kielestä.
Tällä hetkellä Suomessa kuitenkin kuuluu olla sitä mieltä, että Sofi Oksasen kynästä valuu vain hunajaa. Kaikki muut mielipiteet ovat vääriä. Ja kyllä fakta on aina ollut tämä: jos kirjan kieli on hyvää, se on kirjailijan ansiota, mutta kun se on huonoa, se on kustannustoimittajan vika.
Kyyhkyset-kirjan myynti vetää Puhdistuksen menestyksen takia. Jos Oksasen kirjat ovat jatkossa Kyyhkysten tapaan kielellisesti omituisia ja rakassoutuisia, lukijat kyllä äänestävät ostokäyttäytymisellään.
Kersti Juvan poiminnot ovat järkeenkäyviä oikeastaan siksi, että menekkiteokselta lukija yleensä odottaa myös kielellistä viimeistelyä. Kuten huomataan, monia lukijoita häiritsee tekstin ajoittainen kömpelyys.
Kaikesta tästä voikin päätellä, että kirja olisi vielä parempi, jos se olisi kielellisesti osuvampi.
(vatsahappojen katkuinen) oksennus
Ei se nyt ihan noin vaikeaa pitäisi olla (suomenkielen lukeminen)
Meitä ylioppilastutkintolautakunnan töihinsä kutsumia äidinkielen sensoreita pidetään tiukkapipoina, mutta emme me (sic! - ylimääräinen "me") sentään Juvan purismiin yllä.
Juvan esimerkit ovat kontekstistaan irrotettuja yksittäisiä lauseita ja virkkeitä. Niistä käy kumminkin ilmi se, että kyseessä on yl. ns. minäkertoja. Tämmöinen kertoja on kertojuutensa lisäksi kertomuksen henkilö. Hänellä voi siis olla juuri hänelle ominainen tapansa käyttää kieltä. Hänen kielenkäyttönsä on siten osa henkilöhahmon rakentamisen strategiaa.
En nyt - luettuani vastikään n. 1600 äidinkielen kokeessa tuotettua kirjoitusta - jaksa mennä yksityiskohtiin.
Mutta (apua! - mutta-alkuinen virke?) sen sanon, että useimmissa Juvan esittämissä "virheissä" en näe minkäänlaista virhettä. Niissä on kyse enemmänkin minäkertojan ilmaisutavasta, joka taas rakentaa (minä)kertojasta teoksen henkilöä.
Lyriikka vallankaan ei kielensä puolesta saisi Juvalta muuta kuin reput. Sen kieli kun on täysin Juvan laatimista säännöistä piittaamatonta. On sitten onnistunutta tai ei (voi kauheeta, tuli vaillinaisen virke!). Se kieli. Siinä runossa.
Tuskin maltan odottaa, että pääsen ruotimaan Juvan käännöstä samalla puristisella asenteella, jota hän itse
soveltaa.
No, en rupea - ainakaan ilmaiseksi.
Melkein ex officio, koska sensori puolustaa suhteellisuusdentajua kaikissa kieleen liittyvissä jupakoissa.
James Joycen kirjoittaman romaanin Ullyseuksen ekassa painoksessa oli jokaisella sivulla valtava määrä virheitä jotka korjattiin seuraavissa painoksissa.
Sitä paheksuttiin suuresti juuri siksi. Huonoa kieltäkin kirjoittaa. Pyh ja pah.
Kuinka kävi?
Kieltä kohtaan esitetty kritiikki pitää kohdata reilusti kielen tasolla. Tässä tapauksessa kritiikki oli kyllä vain murinaa siitä, että kirjoittaja oli kirjoittanut toisella tyylillä kuin kirjoittaja kirjoittaisi.
Viittaukseen "James Joycen kirjoittaman romaanin Ullyseuksen ekassa painoksessa oli jokaisella sivulla valtava määrä virheitä jotka korjattiin seuraavissa painoksissa" voi viitata kintaalla jo siksi, että mitään lähdettä väitteelle ei esitetä ja lyhyessä kirjan nimessäkin on kolme virhettä.
Sen sijaan väitteeseen "Sitä paheksuttiin suuresti juuri siksi" on syytä todeta, että se on silkkaa puppua. Ulyssesta paheksuttiin sen säädyttömyyden takia. Jälkimaailman viisaudella asiaa katsottaessa sellainen paheksunta epäilemättä lisäsi menekkiä ja vaikutti osaltaan siihen, että sekopäisestä tekeleestä, jonka vain harva jaksaa lukea, tehtiin tietyissä piireissä "mestariteos".
Ulysseshan kuuluu, kirjojen "Odysseia", "Alastalon salissa" ja "Mein Kampf" ohella, niihin kirjoihin, joissa ei ole mitään tolkkua, mutta joissakin piireissä kuuluu t. on kuulunut asiaan esiintyä kuin olisi lukenut sen ja ymmärtänyt sen syvällisen sanoman. Vrt. keisarin uudet vaatteet.
Pilkuista ei muuten puhunut kukaan. Eikä lyriikasta. Eikä vaillinaisista tai mutta-sanalla alkavista virkkeitä. Vaan enimmäkseen lauserakenteesta. Lauseen ja sanajärjestyksen(!) pitää olla sellainen, että lukija lukee ensilukemalta oikein. Ei "vatsahappojen katkuinen oksennus" vaan vatsahappojenkatkuinen oksennut tai mieluiten vatsahaponkatkuinen.
Ja kun kirjassa on ainakin kaksi minä-kertojaa, miksi molempien kielitaju on vajavainen?
Puhdistus oli loistava, Minne kyyhkyset katosivat on korkeintaan keskinkertainen. Sekä rakenteeltaan että varsinkin kieleltään.
Eikä "Alastalo" ole edes vaikea. Selkeärakenteista suoraa proosaa. Sen verran se lukijalta vaatii, että osaa asettua 1800-luvun lopun isomman maalaistalon salin tunnelmaan. Ja sitten antaa vain tekstin viedä.
Joycen Odysseuksen lukeminen taas kannattaa aloittaa uusimmasta suomennoksesta, jos ei kielitaito ja irlannin historian tuntemus riitä alkukielellä lukemiseen. Saarikosken suomennoksesta ei teoksen idea avaudu lähellekään niin helposti kuin Lehdon, jossa ei ole oikein muuta vikaa kuin käsittämätön uuden persoonapronominin keksiminen suomeen, joka vaikutti läpi teoksen aivan turhalta kikkailulta.
Hitleristä en sano mitään, kun en ole "Taisteluani" lukenut. Mutta aika omaperäisen päättömänä pidän silti sen vertaamista kotimaisen ja maailmankirjallisuuden huippuihin.
Itse aiheesta; komppaan muutamaa edeltävää kommentoijaa, että vähän turhan tiheällä seulalla Juva Oksasen tekstiä mielestäni kuurnii.
Mutta ei se mitään. Olen surrut vuosia sitä, miten latteaksi Kersti Juva käänsi Dorothy L. Sayersin Gaudy Night -dekkarin. Alkuteoksen ilmeikkäästä kielestä ja leikkisyydestä ei jäänyt oikein mitään jäljelle. On huojentavaa huomata, että ilmeisesti se ei ollut henkilökohtainen kommentti Sayersiä vastaan, vaan Juvalle ominainen käsitys kielestä.
Oksanen: sanottava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pitäisi sanoa (Juva: se, mitä) Irja: Oksasen tekstissä ei ole virhettä, näin voi hyvin sanoa. Juvan ehdotus muuttaa sisältöä, ikään kuin sanojalla olisi jokin ennalta määrätty lause, joka tällaisessa tilanteessa aina pitää sanoa, Oksanen ehdottaa, että sanottavana voi olla monenlaisia asioita. - Tämä onkin ehkä avainrepliikki; ilmeisesti Juva ajattelee, että tekstin etenemiselle on olemassa vain se ainoa vaihtoehto?
Oksanen: Kuulin soran (?) sanoissani ja sain vedenkilon nousemaan hänen silmiinsä, sen saman vedenkilon joka oli huojuttanut minua usein ja tehnyt järkevästä mielestäni kaarnaveneen, kevyesti heilutettavan. Nyt se keinui laineissa jotka kävivät hänen silmänurkissaan. (silmien vedenkilo huojuttaa mielen kaarnavenettä.?) Irja: No, pitkä ja polveileva, mutta täysin ymmärrettävä lause. Sanoissa oleva sora on havainnollinen, ei asiatekstiin sopiva, mutta tämä on kaunokirjallisuutta.
Olin yhä epävarma hänen sydämensä kulusta (?)
--- kun kuulin hänen paenneen venäläisten lähestyessä Armien taloon (po. Armien taloon venäläisten lähestyessä). Irja: Jep, tuossa oli viitatussuhdevirhe.
Se ei ollut luotettava talo meille, metsä oli parempi (parempi mikä?) Irja: Kieltä voi käyttää noinkin, vertailun kohde on parempi-lauseen edellä.
Olin onnistunut pelastamaan hänet jälleen, mutta sen jälkeen kun hän astuisi edessämme siintävälle tielle, en pystyisi häntä suojelemaan (kankeaa ja paperista kieltä. Miksi siintävä?). Irja: Paperisuus on nähdäkseni tässä aika tavalla makuasia. Miksi siitä moititaan, kun heti perään Juva valittaa siintävää? Miettikää kaukaisuudessa siintävää tietä.
Hänen ulos puhaltamansa viima yritti horjuttaa päätöstäni (kömpelö rakenne ja kummallinen personifikaatio: viima yritti) Irja: Sama ilmiö: ensin Juva valittaa, että rakenne on kömpelö, ja samaan hengenvetoon valittaa, että tehokeinona varsin vaikuttava viima ei saisi yrittää mitään. Voin hyvin kuvitella, miten ihmisen kylmä henkäys hoitelee omia asioitaan.
Hän hypisteli saapashousujaan värisevin liikkein (vapisevin käsin?) Irja: kyllä ihmisen tai eläimen liikkeet voivat olla väriseviä. Vapisevin käsin on kulunut ilmaus, miksi se tähän pitäisi vaihtaa?. kasvoillaan taisteluun sopimaton väri (?). Irja: Todella, väriä ei selitetä. Onpa kerta kaikkiaan kiusallista. Nyt emme koskaan saa tietää, onko väri valkea, punainen vai harmaa?
Vasta äsken olimme olleet kouluttautumassa Suomessa ja olin huolehtinut hänen pärjäämisestään kuin lapsen, taistelussa tilanne oli toinen (sotkuinen virke). Irja: Jep, tämä virke olisi varmaan hyötynyt pätkimisestä tai järjestelystä.
--- tempaisin käteeni yhden saappaan varresta ja sormeni näkivät (outo personifikaatio) Irja: Tämä ei sopisi asiatekstiin. Kaunokirjallisessa tekstissä ilmaisu on varsin vangitseva. Oletteko koskaan pidelleet saapasta varresta kiinni ja tunteneet sen pyörivän voiman?sen jo pyörivän ilman läpi.
--- viha naulasi heidät hetkeen, jolloin tuli avattiin (mitä tämä tarkoittaa?) Irja: Juva ei ilmeisesti ole koskaan ollut todella peloissaan tai raivoissaan? Adrenaliini, jos sitä on tarpeeksi paljon, pysäyttää ihmisen paikalleen pelästymisen hetkeen.
Käsivarteni lihakset tärisivät lähettämistäni luodeista (luodit lähetetään?) Irja: Ampuja lähettää luodit aseestaan, kirjaimellisesti.
Kun jalkani tottuivat paikalla oloon eivätkä hylsyt enää sataneet tantereelle (po. hylsyjä) Irja: On yhtä oikein sanoa "eivätkä hylsyt enää sataneet tantereelle" kuin "eikä hylsyjä enää satanut tantereelle", kuten Juva ehdottaa, mutta niillä on sävyero.
Se [taistelun loppuminen] oli tuonut mukanaan metelin (kulku meteliä?), mullasta ahneesti nousevien toukkien kulun kohti ruumiita (kömpelöä ja outoa), kuoleman kätyreiden toimeliaan rahinan kohti tuoretta verta , ja se (mikä? meteli?) haisi, ulosteet ja vatsahappojen katkuinen oksennus (vatsahappojen oksennus?) löyhkäsivät. Irja: No mutta, eihän vatsahapoilla ole mitään oksennusta, kuten Juva ehdottaa. Vatsahappojen katkuinen oksennus on aivan normaalikieltä, eikö? Matojen kulun aiheuttama meteli ja rahina ovat edelleen varsin vangitsevaa kieltä, joskaan ei aivan päivälehden uutispalstalle sopivaa.
Silmiäni häikäisi.--- Korvissani soi.
Ripeimmät toimivat jo kuin olisivat torilla ostoksilla (omituinen kuva): oli kerättävä aseita kuolleilta, vain aseita, patruunavöitä – ja taskuja (kerättävä taskuja?). Irja: Torilla ostoksilla ruumiinryöstössä on omaperäinen mutta toimiva kuva. Mitähän Juva olisi tähän voinut pistää tilalle? "Ripeimmät kiiruhtivat ryöstämään ruumiita asiallisen touhukkaina" olisi epäilemättä täsmällinen kuvaus, mutta tämä ei ole päivälehden uutisartikkeli...
Veikkasimme, että hävityspataljoona odottaisi vahvistusta ennen kuin lähtisi uuteen hyökkäykseen tai etsimään leiriä, peräämme se kuitenkin tulisi (mihin kuitenkin viittaa?). Irja: Jep, tässä on taas viittaussuhdevirhe.
--- näin tutun hahmon hyppivän ruumiin päälllä: Mart. (ruumista ei ole mainittu aikaisemmin). Irja: Suomenkielessä ei ole määräistä artikkelia, jota Juva tässä ilmeisesti kaipaa. Niinpä ruumiista voidaan puhua ihan ilman erikoismääreitä jopa ensimmäisellä kerralla. Jalat olivat jo ehtineet murskata kallon, aivot sotkeutuivat multaan --- (lukija kuvittelee ensin että jalat ja aivot kuuluvat samalle subjektille) Irja: Ei kuvittele.
ja Mart vain iski ja iski --- (äsken hyppi, mutta nyt iskeekin, ahaa, kohta se sanotaan: kiväärinperällä)
Sain kuitenkin kiedottua housuistani ottamani vyöni – (suoranainen virhe) Irja: Todella, siinä oli lyöntivirhe, kamala sentään...
--- oli --- unohdettava Mart ja se miten olin samaistunut hänen sekavassa katsannossaan näkyvään mieheen, samanlaiseen mieheen joka oli minun saappaissani juossut taisteluun (kankea ilmaus). Irja: Se olikin kankea.
Muistin hyvin kuinka olimme olleet mielissämme pukeuduttuamme uuteen suomalaiseen sotisopaamme (liikaa possessiivisuffikseja) Irja: Tämä on tyylikysymys, ei virhe.
ja illalla olimme laulaneet rivissä saa vabaks --- (lauseet eivät rinnastu)
--- olisimme hyödyllisempiä liittymällä muihin taistelijoihin (olla hyödyllinen liittymällä?) Irja: Ihminen voi olla hyödyllinen liittymällä Pelastusarmeijaan.
Tuntui siltä kuin mikään tapahtunut ei olisi totta ollutkaan eikä kuoleman katku lähtenyt käsistäni, (lauseet lyövät toisiaan korvalle) vaikka pesin ---
Irja: Tämän tapainen yksittäisten lauseiden nyppiminen ja oman kirjoitustyylin ja puhetavan edellyttäminen myös toisilta on tietysti arvostelijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden tavanomaista retoriikkaa, ei siinä mitään. On kuitenkin hyvä muistaa, että tekstin purkaminen pieniin osiin ja asiatekstin tavanomaisimpien muotojen edellyttäminen myös muulta kirjallisuudelta kertoo usein paljon enemmän analysoijan kielentajun ahtaudesta kuin analysoitavasta tekstistä.
Monet vain vilkaisevat tekstiä tai eivät jaksa lukea tekstiä lainkaan läpi. Ne, jotka pikaisesti vilkaisevat, usein korjaavat mielestään normaalikielelle paljon sellaistakin, joka ei korjaamista kaipaa.
Asiatekstissä ongelmana on usein se, että kustannustoimittaja ei tunne kirjan lukijoiden kieltä eikä kirjan erikoisalaa. Siitä sitten ovat seurauksena vaikkapa keittokirjojen tekstiin ilmestyneet ihmeelliset raaka-aineet ja käsittämättömiksi muuttuneet ohjeet. Tai esimerkiksi hevoskirjojen oudot termit, jota kukaan harrasteratsastaja ei voi ymmärtää, ja joista ammattilaisetkin arvailevat kulmat kurtussa, mitä kirjoittaja on mahtanut tarkoittaa.
Ehkä hankalimpia ovat kustannustoimittajat, jotka ovat lukeneet kielioppinsa niin tarkasti, että he ajattelevat, että kieli on yhteen muottiin puristettavissa oleva pötkö lauserakenteita, joita ei saa muunnella. Kirjoittajan rytmiikka, mielikuvien rakentaminen ja terävät havainnot saattavat kaikota kustannustoimittajan ahkeran punakynän alle.
On hyvä muistaa, että Suomen kirjakieli on rakennelma, joka on koottu useiden eri kielialueiden ja murteiden yhdistelmänä. Kieli elää edelleen nimenomaan ihmisten puhumana ja kirjoittamana kielenä. Virallinen kirjakieli ja kielioppi ovat toissijaisia, eivät mikään ehdoton malli, josta ei saisi poiketa.
On nuori suomalainen nainen, se kirjoittaa useita suosittuja kirjoja. Aiheet ovat sellaisia, joita ei ole paljonkaan käsitelty ennen. Kirjoissa se yrittää käyttää tuoreita ilmaisuja. Sitten se tekee paljon töitä markkinoidakseen kirjojaan.
Ihan niin kuin kustantajat haluavat.
Kirjat menestyvät kansainvälisesti ja niistä tehdään elokuvia.
Sitten toiset suomalaiset naiset etsivät nopeasti syitä, miksi menestynyt naiskirjailija onkin kohtalaisen surkea tapaus ja vielä sellainen tyrkky, eikä ole nöyrä.
Miehet eivät niinkään harrasta tuollaista. Ei ainakaan toisia miehiä kohtaan. Vai onko joku Mikko Rimminen tai Kari Hotakainen tai Pentti Saarikoski kerännyt runsaasti ivailua kielivirheistä tai valitusta omituisista ajatuksenkuluista tai siitä että se ei ole nöyrä?
Sen sijaan blogin kirjoittaja koetti esiintyä objektiivisena sanomalla, että Oksasen lauseet olivat kielen kannalta virheellisiä. Virheitä oli tosiasiassa vain muutama, suurin osa esimerkeistä oli silkkoja makuasioita.
Toki lukija voi varsin hyvin olla tykkäämättä Riikka Pulkkisesta tai Sofi Oksasesta. Tai suurimmasta osasta nykykirjailijoita, jos niikseen tulee.
Olisi kenties siltikin kiinnostavampaa, jos arvioija antaisi henkilökohtaisempia perusteluita tykkäämiseensä tai tykkäämättömyyteensä, eikä piiloutuisi kielen oletettujen sääntöjen taakse.
Niin minustakin. Monet keskustelijat vetoavat kielioppiin. Kieliopissa harvoin puhutaan esim. oudoista personifioinneista... Ne, sen paremmin kuin väärät sanajärjestykset, eivät ole kieliopillisia "virheitä", mutta luovat sen vaikutelman, ettei tekstiin ole ehditty paneutua. Tällaisista asioista ei ole varsinaisia sääntöjä, mutta hyvä kirjoittaja osaa ne joko luonnostaan tai kokemuksesta viisastuneena.
Ja oudointa on, että jotkut ovat käsittäneet Kersti Juvan sulkuihin panemat *kommentit* korjausehdotuksiksi! Vähän tarkemmin voisi lukea ennen kuin lähettää viestinsä.
Mies- tai naiskysymys tämä ei ole vähimmässäkään määrin.
Tuntuu varsin todennäköiseltä, että Oksanen, joka on kirjoittanut jo kaksi kiitettyä ja menestynyttä kirjaa, osaa konventiot.
Se, mikä jää avoimeksi, on haluaako Oksanen jatkaa konventioiden parissa. Haluaako Riikka Pulkkinen? Halusiko Pentti Saarikoski? James Joyce ei ainakaan halunnut, eikä halunnut Gertrude Stein. Entä sitten Rosa Liksom?
Saarikoski, Stein ja Joyce on nostettu kirjallisuuden kaanoniin osaksi juuri siksi, että he jatkoivat eteenpäin, pois konventioista.
Siitä voi sitten lukija pitää tai olla pitämättä. Ihan virheettömälläkin kielellä voi kirjailija olla ikävystyttävä ja vaikeaselkoinen, ja monet ovatkin.
Tasapuolisuuden vuoksi on lisättävä, että kyllä miehetkin kadehtivat toisiaan (ja naisia), ehkä enemmänkin. Mutta naiset osaavat paremmin ilmaista kateutensa sanallisena piikitt... siis kritiikkinä. Lisäksi miehet tietävät, että sanallinen moittiminen ei ole kovin tehokasta. Tässäkin tapauksessa se lienee toiminut lähinnä mainoksena.
Jopa minäkin rupesin harkitsemaan Oksasen kirjojen lukemista nyt. Tähän asti Oksanen ei ole lainkaan sävähdyttänyt, mikä johtuu ehkä paljolti hänen ulkoisesta olemuksestaan. (Satuin kirjamessuilla näkemään hyvin läheltä ja mietin, mikä saa ihmisen käyttämään niin vahvaa naamiota, joka on niin ristiriidassa kirjojen mainostetun paljastusluonteen kanssa.)
Kirja kolahti jo ensimmäisellä kerralla vuosikymmeniä sitten nuorena miehenä ja nyt tajusin taas pitkästä aikaa miten hyvä se oikeasti onkaan. Celinen omaperäinen kirjoitustapa toimii Jukka Mannerkorven käännöksessä hienosti, eikä suomennoksen kieli tunnu vanhentuneen yhtään.
Ja sitä teosta ei todellakaan voi arvioida oikeakielisyysperusteilla. Siinä kun on aivan omanlaisensa, kielioppisäännöistä poikkeava kielimaailma.
Syksyn paras lukemani kirja joka tapauksessa.
Ehkä voisimme kuitenkin myöntää, että ei Sofi nyt aivan onneton kirjailija ole.
Ja oli keväällä melko mukava katsella Oxfordin Blackwell'sillä Puhdistusta käännöskirjallisuuspöydän ykköspaikalla.
Myynnistä en osaa sanoa, mutta varmasti se on enemmän myynyt kuin Norjan Knausgård, jota englanniksi oli viime kuuhun mennessä myyty alle neljä tuhatta kappaletta.
Minun on kirjoitettava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pidä sanoa, sillä kun kuulin soran heidän sanoissaan, kilo vettä nousi silmiini. Se oli sama kilo vettä, joka oli huojuttanut minun järkevän mieleni kaarnavenettä ennenkin. Nyt kaikki tuo lainehti kuin Talvivaaran altaasta karannut vesi heidän silmiensä eri nurkkiin.
Olin huolissani heidän sydämiensä kulumisesta.
Joku venäläinen pakeni kun kuuli, että Armi ( Kuusela? Ratia?) kaimansa kanssa asui epäluotettavaa taloa, joka oli metsääkin huonompi, siksi oli tärkeää pelastaa joku häneltä ja astuttaa hänet kirjallisuuden siintävällä tiellä, vaikka sen uloshengitys tuoksui viinalta ja laittoi kaikkien päiden päätökset hoipertelemaan kuin perse jossa on jotakin fikaa fikaa fikaa.
Nyt he hypistelevät toisiaan vääristynein naamavärein ja sanovat saapas, saapas.
Olemme olleet koulutta massasuomessa ja olemme huolehtineet ja hääränneet kuin lapset ja niissä taiteiluissa lanne on soinen, sotkuinen mutta virkeä.
Tempaisen jalastani yhden saappaan, koska varpaani näkivät sen läpi perseeni (sama fika taas...), ja hiiva ruuvasi meidät kaikki tähän ja pian tuli tuli lilu lilu.
Käsi, varteni orren liha tärisi heidän lähettämistään vuoteista, kun samalla jalkani tontut jo paikallaan kuin hylsyt, satoivat kuin haulit Tampreen tornista.
Haistelun loppuminen vei mukanaan metelin, mun altaalle ahneesti nousivat, pohti ruumis. Kömpelöä ja outoa kuoleman käryä.
Kohti tuoretta verta hait, ulos te! Vastakauppojen & ketkojen ikuinen askellus ja pian taas sama tuttu kouhke silmiäni hieraisi ja korviani söi.
On kuin olisimme kaikki torilla ostamassa omituisia kuvia. On kerättävä niitä kuin kuolleita tai aseita (vainajan seita?), öitä ja laskuja. Lottoamme, että patamme ei häviäisi vaan saisimme sille vahvistusta ennen kuin lähdemme uuteen möykkäykseen tai etsimään Meeriä, peräänsä se kuitenkin saa tulen, kun sillä ei ole häntää eikä lepakkomiehen viittaa.
Näen tutun hahmon hyppivän ruumiin päällä: Garp.
Kädet olivat jo ehtineet kirjoittamalla sotkea aivot multaan, lukija huvittelee ensin ajattelemalla että jalat ja aivot kuuluisivat jonnekin tai olisivat kuuluisille kuuluvia näkyviä luita tai muita, mutta ei, vielä äsken hyppi mutta nyt iskeekin, aha, kiväärinperä.
Onneksi saan kiedottua sanoistani mielivaltaisiani möykkyjäni ja suoranaisiani virheitäni ja samaistumiani, oksasiani ja juviani ja kaikkiani muitani näkemiäni tapauksiani sekavassani katsannossani, kun saappaissani juoksen taisteluja kaukaa katsellen kankeasti, vääräoppisesti, mutta ilmavasti.
Muistan hyvin kuinka olimme olleet liemissämme tukeuduttuamme uuteen soppaamme, jossa oli liika posseintensiivistä pippuria. Olemme sillalla, rivejä ei ole, ei onkivapaa, ei rinnasta tulevia lauseita montakaan.
Taistelijat lyövät, tosiaan.
Lauseet ovat hyödyllisiä liittymällä.
Katku lähtee käsistä.
kommentit:
Jos virsuanaalinen & parrallinen saisi kirjalleen sadantuhannen kappaleen menekin, hän pohdiskelisi kirjoittaessaan testamenttia.
Palkittavia etsitään kuohuviinilasin ja mainospinssien kanssa bileistä.
Olen juurikas ja näin, kas juuri näin.
Miljoona kärpästä voi olla sääressä.
Tarina vetää, kirja tökkii, palkittua paperia joka mökkiin.
Palvatut kansainväliset kirjailijat tuotteistavat menestystään reseptillä.
Yliarvostettu hyppivä ruumis ei ole kielellisesti ansioitunut.
Karhu syö marjoja.
Esimerkillinen kielellinencoca & täsmällisyyscola
Tiilenpääluin on vedetty tiukalle eikä hänellä ole aikaa suorittaa tehtäväänsä.
Hiidenkivi pudotti kevytsoran sydämiltämme.
Kyllä kai kaikuna kaikki muut pitävät.
Kostautuuko SOK?
Jopati töihinsä kutsumia pipoja, jotka ovat vastikään lukeneet yli monta tuotettua sanaa, on paljon, siksi he eivät jaksa mennä minnekään, esim. yksityiskohtiin, joten apua, on helle, kauheeta.
Se kielii. Siinä jutussa. Tuskin odottaa puristisiteellä kuitenkin, vaikkei jaksa eikä rupea ilmaiseksi (taide kuten rakkaus onkin amatöörien varassa).
Putoaako taivas niskaamme vai joku kökkö tai pilkku tai toisen palkinto tai kuuma Aleksis Kivi, vai mitä tapahtuu?
Mörinaa toisella tyylillä kuin kirjoittaja kirjoittaisi ekaksi. Viitata kintaalla on silkkaa puppua, eikä ole mitään tolkkua, mutta joissakin on kuulunut asiaan esiintyä kuin olisi.
Se, joka ei ole lukenut sitä toista ihan eri kirjaa, on kai ikävä ihminen, koska minä olen lukenut sen kirjan ja se on hieno kirja, eikä se ole vaikea, se on selkeärakenteinen ja suora ja se vaatii vain sen että osaa asettua maalaistalon salin tunnelmaan.
Surrut vuosia kun yödekkarista ei jäänyt oikein mitään jäljelle, kun Juvan käännös ihan Cafe lattea.
Hei kiva.
Ei yhtään kivaa, moniosaiseen analyysiini meni monta tuntia tehokasta työaikaa.
Toiset ehtivät ja jaksavat, monet vain vilkaisevat tai eivät jaksa lainkaan.
Ihmeellisiä ovat raaka-aineet ja kirjojen oudot termit.
Vääntäjänä näen asiat ja olen eri mieltä. Sanavalinnat tuntuvat kauniilta ja erilaisilta. Söin niitä ja nyt on oma ääni.
Tekovavavahtavaa kieltä ja lauseita joiden sijaan jumittuu ja saa metaforan menemään metsään (jota tulisi suojella).
Myrkyllisen kommentin sijasta olisin voinut käydä kimppuun.
Kannat ja korot ja sääret ja naiset. Naiset ei tue toisiaan. Huonoakin mieskirjailijaa tukee naiset ja miehet. Täällä jotkut naiset ei tue huonoa naiskirjailijaa, vaikka se on kirjottanut monia suosittuja kirjoja ja markkinoi ihan niinkun kustantajat haluaa ja menestyy ja tehdään elokuvia ja sitten haetaan syitä että olisikin surkea vaikka on tyrkky ja nyörä. Onko P. ja A. saaneet valitusta ajatuksenkukusta?
Olisi reilumpaa palata siihen perinteiseen ja hyväksi havaittuun kommentointitapaan, jossa muut kuin minä olisivat hiljaa.
Laavamerenä ymmärrän petoeläimiä. Rakas hunajani mesikämmen, olet taas niin oikeassa.
Hän, joka on kirjoittanut jo kaksi kiitettyä ja menestynyttä tuotetta, osaa sen, mitä kiittäjät menestyksen tuojat ovat vailla.
Sanallinen moittiminen on nyrkillä mottaamista paljon tehottomampaa, joten se sopii naisille.
Kirjailija on liian meikattu minun makuuni messuilla, enkä tiedä mitä se piilottelee kun kirjat paljastaa niin paljon, vaikka en ole lukenut.
Puheenollen aiheesta, minä luen nyt erästä ihan toista kirjaa ja siinäkin on kielimaailma.
Korjaus edelliseen, se olikin joku toinen kirja mitä olen lukemassa, tai siis eri käännös. Joku oli mennyt ja lainannut sen keltaisen kirjan, joten menin sekaisin kun tämä oli toisen värinen.
Raha tuo?
Ehkä voisimme kuitenkin myöntää, että olisi keväällä melko mukava katsella Talvivaaran kaivosalueen Puhdistumista.
Ymmärrän, että sellaista tehdään internetin laajoilla kansalaissivuistoilla, mutta nähtävästi ilmiö on sitten siirtymässä tänne yliopistonkin huomaan.
Kotus-blogi ei ole yliopiston sivusto, vaan Kotimaisten kielten keskuksen.
Keskustelu tästä(kin) blogimerkinnästä on ollut polveilevaa ja välillä kiivasta. Harmillista, että siitä on välittynyt sinulle lällättelyn tunnelma.
Erilaisten tekstien ja niihin liittyvien kielenkäytön ilmiöiden erittely ja kommentointi on Kotus-blogissa hyvin tavallista. Toivottavaa tietysti on, että keskustelussa kunnioitetaan keskustelukumppaneita ja myös niitä ihmisiä, joiden tekstejä käsitellään. Tämä ei kuitenkaan voi tarkoittaa kriittisten äänten vaimentamista. Mutta pyritään pysymään asialinjalla.
Kotus-blogin periaatteista kerrotaan tarkemmin täällä: http://www.kotus.fi/index.phtml?s=4321 (Kaikkea Kotus-blogista).
Olisikohan blogikirjoitus pitänyt ensin luetuttaa jollakullla muulla.
Yhdyn Kersti Juvan esittämään arvosteluun. Olen kerännyt oheen joukon katkelmia kohdista, jotka eri syistä ovat haitanneet lukemistani ja saaneet minut harmittelemaan, ettei (kyyhkyskirjan takakansitekstissä nimetty) ”suomalaisen kirjallisuuden kirkkain tähti” ole saanut, ehtinyt saada tai kenties halunnutkaan saada avukseen ammattitaitoista kustannustoimittajaa.
En aio tässä yksityiskohtaisesti perustella, miksi mikin kohta on jäänyt minua ärsyttämään. Voin palata siihen, jos keskustelu jatkuu. Otan tähän vain muutamia näkökohtia.
Paitsi kömpelöihin ja ontuviin kielikuviin, huomio kiinnittyy vierassanojen omituiseen käyttöön, johon saattaa myös liittyä tahallista tai tahatonta viron kielen mukailua; jos tahallista, voi kysyä, mihin sillä pyritään. Tiedämmehän että monet sanat, jotka suomessa ovat kyökkikieltä tai selvästi vanhentuneita, voivat virossa olla luontevaa nykykieltä. Epookkiväriä voi tietysti hakea kuvaamalla vanhoilla sanoilla asioita ja esineitä joita ei juuri enää ole (vaikkapa ”komuutti”), mutta pitääkö 1940-luvun sähkeen tai sähkösanoman olla ”telegrammi”, raitiovaunun ”trammi”, haavasiteen ”kompressi”, hedelmäsoseen ”kompotti”, savukkeen ”paperossi” tai pikakirjoituksen "stenografiaa"? Nämähän eivät ole *virheitä*, mutta jos kirjailija johonkin on tähdännyt, olisi mukava tietää, mihin. Mitähän ”kaukonäköpuhelimella” mahdetaan tarkoittaa? Jos parodioidaan saksan kielipurismia ja vierassanojen saksantamista, onhan tietysti Fernsehen (televisio), Fernruf- (puhelin) ja Fernschreiben (teleksi), mutta sarjaan ei tiettävästi kuulu Fernsehruf tai vastaava. Voin tietysti olla väärässä.
Ja jos käyttää tietoisesti vanhoja suomen kielen sanoja, pitäisi olla selvillä miten ne taivutetaan (ruko > ruon) tai mikä merkitys on omatekoisten sanojen kantasanoilla (reen lensuminen, lenseä = ’lauha, lauhkea, leppeä, lempeä, vieno’). Parajaksi-sana varmaan johtaa lukijan oikeille jäljille, mutta ainakaan yleissuomessa sellaista ei ole, vain "paraiksi" tai "parahiksi", virossa taas on "parajasti".
Ensimmäisessä esimerkissä ”oma”-sanan käyttö on kieliopillisesti täysin viron mukaista, mutta sopisi suomeen vain, jos "oma" ymmärrettäisiin erityisen painolliseksi.
... ... ...
Olin varma, että kohta bolševikkien aitoihin liimaamat mobilisaatiokäskyt korvattaisiin Saksan omilla.
”voitko kuvitella, trammeja kulkemassa puulla [= puupolttoaineella, OK] , kaikkea ne saksalaiset keksivät!”
Vaikka suurin osa junaliikenteestä kuljetti sotilaita, (…)
Hän poltti viimeisen paperossinsa vaikka oli julkisella paikalla (…)
(…) mies oli siirtänyt kompottilusikkaa
(…) tiesin Edgarin olevan frikadellikeiton perään
Reen ratina ja lensuminen kantoivat metsämökille (…)
(…) alkoi heti paistella suolalihaa consommeeta varten (…)
Siitä ei kerrottaisi vieraille, mukaan lukien Edgarin vaimo.
[heinästä:] (…) että sitä riittäisi talveksi kahdenkymmenen rukon verran
(…) apila oli tuonut hyvin typpeä maahan, parajaksi perunalle. (…) parajaksi pimeän syvetessä pääsin perille.
(…) ruuti oli savunnut kuusikot sumuun.
Serkku oli aina pitänyt Saksan herroja parempina, ihaillut Berliinistä tuotuja polkupyöriä, hullaantunut kaukonäköpuhelimista (…)
[sairaanhoitoa:] …alkoi touhuta korista kompressivehkeitä (…) Kompressit pyörivät jaloissani
(…) tohvelit eivät pysähtyneet vaan jatkoivat nakuttamista paikoillaan, koputus kaiversi lattialautaa, narskui sen vaaleanruskeassa maalissa, (…)
Vai oliko hän ottanut vastaan amnestian?
Ehkä elimille voisi ehdottaa suoraan, että Kodumaa-lehteen voisi fabrikoida ikävöivien sukulaisten ilmoituksia (…)
Niinpä hänkin oli vain nakannut niskojaan ja nostanut kasvonsa kadusta kohti aurinkoa ja heti niin tehtyään hänen olonsa oli ollut jälleen hyvä, ehkä jopa riehakas.
(…) hän oletti hänen olemuksensa olevan kohta tunnistettava myös muille ja siksi hän oli päättänyt vaihtaa majapaikkaa.
Astuessaan Hellmuthin eteisen pehmeille matoille Judithin pää oli jo uhmakkaasti pystyssä (…)
Komeron perälle kätketyt huopasaappaat oli valmistettu hyvästä nahasta, niiden pohjat ja reunat olivat tarkkaan rasvatut ja villakankaalla kiillotetut (…)
Sain postilaatikkoneidiltä saksalaisen sotisovan ja hän haki vielä metsästä pari pullollista patruunoita.
Tähän mennessä uusi Ausweiseni oli käynyt täydestä (…)
(…) jonka toimeen kuului kääntämisen, tulkkaamisen ja stenografian lisäksi (…)
(…) vain lähettänyt telegrammin rouva Vaikille
On mahdollista että uudelleenasuttaminen koskee Baltikumin juutalaisia (…)
(…) Edgar oli kuullut että Ritterkreutz kaulassa jopa virolaiset pääsivät saksalaisille tarkoitettuihin lokaaleihin.
(…) edessä hyöri kansallispukuisia tyttöjä kiinnittelemässä miesten rintoihin kotimaan kukkia.
(…) paistetun lihan tuoksu tirisi keittiöstä (…)
Keittiöstä kantautuva lihavasaran määrätietoinen hakkaus häiritsi.
Edgaria hymyilytti, millaista epätoivoa turvallisuuspoliisin komppaniaa kuljettanut juna oli hänessä aiheuttanut: ikkunan pielet olivat nauraneet, osa vaunuista oli kyhätty koivunoksista.
Kun Opel jätti Tallinnan, (…)
(…) vaihtoehdot pyörivät hänen päässään parvena, mutta jokainen valmisteltu lause iskeytyi Rolandin lasisiin silmiin.
Oikeassa pohkeessa olevan suonikohjun alku toi aina mieleen Adelinan, jonka bolševikkien teloittaman isän ruumiin jäänteet oli kaivettu ylös Pikk-kadulta,. (…)
Parts oli jonottanut, kunnes oli saanut kabinettijääkaapin ostoon oikeuttavan luvan.
Hän nielaisi vastenmielisyytensä vaimon ilmaa leikkaavia paksuja varpaankynsiä kohtaan.
He olivat niin onnellisia uuden asuntonsa kanssa.
Hyvä esimerkki fasistien oveluudesta, autenttinen yksityiskohta, joka sai Partsin sormiin taas vauhtia, ne kiisivät riviltä toiselle, korsujen savuttamista kerosiinilampuista ja reikäisistä kengänpohjista tšekistien suorittamiin metsien haravointeihin, operaatioon, jossa metsän kaikki isot kivet oli käännetty kun oli etsitty korsuja, radion korjaamisen hankaluuksiin ja mimeografin saamisen aiheuttamaan riemuun.
Olin vannottanut hänen luotettavuuttaan, suhteista sakemanniin en ollut maininnut mitään.
(…) hänen kielensä liukas pyrstö ui suuhuni.
Edgar oli valmistautunut vierailuun kunnolla, ajan tasalla olevat luvut odottivat portfellissä hyvässä järjestyksessä.
Kun Neuvostoliitto okkupeerasi Viron, tänne tulvi juutalaisia (…)
(...) muistona yhteisestä liftausmatkasta Kaukaasiaan (…)
(…) hän oli kätkenyt Antsin hänelle aineiden kirjoittamisessa maksamansa kruunut.
(…) keskellä kauppapäivän pitkintä jonoa (…)
(…) hänen hampaidensa kirskunta oli kiskojen kirskuntaa ja kirskunnassa jännitti selkäänsä pelko valmiina iskeytymään hänen selkäänsä, upottamaan karstansa hänen lihaansa (…)
Suurin osa kummankin virheinä esittämistä esimerkeistä on hyvin Sofi Oksaselta kuullostavaa, sujuvaa ja ymmärrettävää kaunokirjallista tekstiä. Oksasen kirjan tapauksessa kyökkisuomentyyppiset ilmauksetkin istuvat tekstiin oikein hyvin ja antavat Viron historiaan sijoittuvassa teoksessa suomalaiselle lukijalle paikallisväriä. Tekstissä on aivan luontevaa käyttää saksasta tai venäjästä johdettuja sanoja sen sijaan, minkä sanan suomen kielitoimisto on sen tilalle lahden tällä puolella kehittänyt.
Lapsuksia Oksasen tekstissä voi varmaan olla, mutta eivät ne kyllä itselläni lukukokemuksessa pahemmin vastaan tökkineet. Kirja kuullosti Oksasen omalta tekstiltä, ja sellaisena aivan sujuvalta. Kyllä Oksanen näyttää tietävän mitä tekee. Ei tuollainen asiansa osaavan kirjailijan tekstin repostelu ole kenellekään kunniaksi.
Voisimme kernaasti ottaa ko. kirjasta Sternen kelpo suomeksi käännettynä irrallisia lauseita ja todeta, että herra Sterne oli jokseenkin kelvoton kirjailija - voisi jopa väittää - sataan tai kahteen sataan - tahi tuhanteen - irralliseen esimerkkilauseeseen viitaten - ettei hänen em. teoksessaan ole päätä eikä häntää.
No niin, avasin kirjan sattumanvaraisesta kohdasta. Sattui tulemaan sivu 202. Kyseessä on kolmas kirja ja sen XXXIV-luku. Sivun keskeltä, hieman yläreunasta (en tiedä miten saisin esiin ylipitkän ajatusviivan, kirjoitan sen tähän kahdella -viivalla): " -- Tässä, -- miksi tässä? -- pikemminkin kuin jossakin toisaalla tarinassani, -- en osaa sanoa; -- mutta tässä se tulee, -- sydämeni pakottaa minut sanomaan sinulle kerrankin, rakas Toby-setäni, sen kunnianosoituksen hyvyydellesi, jonka olen velkaa." Pisteen jälkeen kertomus jatkuu " -- Sallikaa minun työntää tuolini syrjään..."
Niin, teoksesta saisi ottaa -- vaikkapa -- kaikki sen lauseet -- ja voisi kysyä, ovatko nämä muka klassikon asemaan nousseen romaanin ansiot niin suuret, että -- se on pitänyt -- kääntää?
Anteeksi, mutta kirjoja voi lukea monella tapaa ja minun yksi suosikkini -- nimittäin jos -- kun --otamme huomioon maailmankirjallisuuden -- kaikkien aikojen -- on -- Sternen, arvoisa lukija, -- sensaatio! -- Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet.