Etunimet

Suomessa etunimen antamisesta ja muuttamisesta säädetään etu- ja sukunimilaissa. Lain mukaan etunimiä saa olla korkeintaan neljä.

Etunimistössämme on erilaisia kerrostumia. Ennen kristinuskon tuloa nykyisen Suomen alueelle käytössä olivat niin sanotut muinaissuomalaiset, omakieliset nimet (esimerkiksi Päivä, Mielitty, Kaukamieli). Kristinuskon myötä etunimet kuitenkin kristillistyivät nopeasti. Lapset kastettiin pyhimysten ja myöhemmin myös Raamatun henkilöiden kaimoiksi.

Seuraava suuri muutos etunimistössä tapahtui 1800-luvun lopulta lähtien kansallisuusaatteen myötä. Ajateltiin, että suomalaisella pitää olla suomalainen nimi. Nimipäiväalmanakkaan otettiin kristillisten nimien suomalaisia muotoja (esimerkiksi Liisa, Martti) ja uusia suomenkielisiä nimiä (esimerkiksi Rauha, Oiva). Omakielisiä nimiä etsittiin kansanrunoudesta (esimerkiksi Tellervo, Väinö) ja uusia nimiä luotiin muun muassa kääntämällä muunkielisiä nimiä (esimerkiksi Onni < Makarios 'onnellinen').

2000-luvun ilmiö ovat olleet yksilölliset nimet. Osa vanhemmista haluaa antaa lapselleen nimen, joka on harvinainen tai täysin uniikki. Uusia nimiä saadaan lainaamalla muista nimikulttuureista, muuntelemalla vanhoja nimiä ja ottamalla nimeksi suomen kielen sanoja.

Suurin osa suomalaisista löytää nimensä nykyisestä nimipäiväkalenterista. 2000-luvulla kalenteriin on lisätty nimiä viiden vuoden välein. Tärkein kriteeri kalenteriin pääsylle on nimen yleisyys. Nimipäiväkalenterista vastaa Yliopiston almanakkatoimisto.