Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
Miksi iloisesta kieliuutisesta tulee surulliseksi?
Maanmainiossa kielenhuoltolehdessämme Kielikellossa on palsta Iloinen kieliuutinen. Tällä kertaa (Kielikello 3/2010) palstalla iloitaan siitä, että Itäkeskuksen lukiossa on kerätty allekirjoituksia vetoomukseen omata-sanan hyväksymistä vastaan.
Tässä pari valikoitua katkelmaa vetoomuksesta:
"Tämän vetoomuksen allekirjoittaneiden mielestä omata-verbiä ei pitäisi hyväksyä suomen yleiskieleen."
"Sana ei tuo mitään uutta kieleemme. Omata-sanan käyttäminen on suhteellisen uusi ilmiö, ja sen hyväksyminen kieleemme on liian aikaista, vaikka sen käyttö onkin yleistynyt."
Kielikello kiittelee Itäkeskuksen lukiota aktiivisuudesta "oman äidinkielen ilmaisuvarojen ylläpitämiseksi". Muuan masentunut lehden lukija kääntyi puoleeni ja ihmetteli, mitä ilmaisuvarojen ylläpitämistä jonkin sanan teilaaminen oikein on. Kenen omata-sanaa ei pitäisi hyväksyä, kun se on jo laajalti monien kielenkäyttäjien hyväksymä ja hyväksi havaitsema?
Kannattaako kielenhuollossa ja -ohjailussa taistella sellaisia tuulimyllyjä vastaan, joilla tuppaa olemaan ikiliikkujan sielu? (Enkä ole varma, mitä tuolla virkkeelläni tarkoitan. Kone kirjoitti minua.) Mutta surulliseksihan tämä episodi jostain syystä vetää. Sääliksi käy omata-rukkaa.
Palaa otsikoihin | 12 puheenvuoroa
Omaan käsityksen, että omaaminen voi ajoittain toimia aika näpsäkästi. Ei kuitenkaan haittaa sekään, että hieman makustelee omaamisen ominaislaatuja. Eikä käy sääliksi yhtään!
Tee vasta-adressi, allekirjoitan senkin. Pää pystyyn, Vesa, ehkä toivoa on vielä. ;)
Tämäkin aktiivisuus kuitenkin rakentuu virheellisille käsityksille. On kielellisesti – aikamuotojen käytön kannalta – väärin sanoa ”ei pitäisi hyväksyä”, kun sana on jo vuosikymmenet sitten hyväksytty yleiskieleen.
Esimerkiksi Nykysuomen sanakirja, joka kuvaa lähinnä 1930-luvun kieltä ja 1940-luvun kielenhuoltolinjaa, selittää omata-sanaa pitkästi (yli puolen palstan verran) ilman moitteita, joita se muuten herkästi jakelee epäilyttäville sanoille. Ainoa tyyliä koskevakin huomautus on, että sanaa käytetään etupäässä kirjallisesti, mikä varmaan edelleen pitää paikkansa – omata-verbiä tarvitaan etenkin mutkikkaissa lauserakenteissa, jotka ovat ominaisia kirjakielelle, eivät puhekielelle tai kevyelle kirjoittelulle.
Tietysti on helppo esittää lauseita, joissa esiintyy omata-verbi ja jotka voisi muotoilla selvemmiksi niin, että niissä ei ole sitä. Tämä ei kuitenkaan todista mitään. Lauseiden raskaus syntyy niiden rakenteesta, ei yksittäisistä sanoista.
Uskoakseni kaikki koululaisetkin ovat kiinnostuneita kielestä. Jos koulua käyvillä riittää energioita tavanomaisen keskustelun lisäksi vielä (leikkimielisten) vetoomustenkin laadintaan, niin voimmehan me vanhat olla iloisia: epäilemättä tulevaisuudessakin keskustellaan kielestä – ja aina myös tunteella. Veikkaanpa, että myös teillä, Vesa ja puoleesi kääntynyt ”masentunut Kielikellon lukija”, on useampiakin ilmaustyyppejä tai sanoja, joista ette vain pidä ja joita olette jopa valmiita korjaamaan toisten teksteistä. Kai meissä kaikissa asuu pieni tuulimyllyjä vastaan taisteleva hahmo? Ehkä se ei ole ihan surullinenkaan asia.
Itse pyrin korjailemaan teksteistäni ja toistenkin teksteistä monenlaisia rakenteita, jotka mielestäni sumentavat sanontaa. Joka haluaa oikkuihini tutustua, voi lukea esimerkiksi kirjoja Kielen voima ja Hölynpölynimuri.
Toisaalta olen edelleen sitä mieltä, että kielessä ei ole mitään turhaa. Ja toisaalta...
Joka tapauksessa siis ajatus siitä, että omata-verbiä ei saisi päästää suomen yleiskieleen, osuu harhaan. Kysehän on siitä, pitäisikö se karkottaa siitä. (En nyt puutu siihen, että mikään ajateltavissa oleva mahti ei _voi_ sitä enää karkottaa.)
Virallinen kielenhuolto ei ole karkottamassa vaan neuvoo, että _useimmiten_ sitä ei tarvita vaan sen voi korvata muilla ilmaisukeinoilla. Korvaaminen ei todellisuudessa useinkaan ole niin helppoa kuin ohjeiden yksinkertaiset esimerkit esittävät. Tyypillisestihän korvaaminen johtaa määritteen muuttamiseen sivulauseeksi, ja tästä seuraisi usein jo valmiiksi mutkikkaan virkkeen muuttuminen vielä mutkikkaammaksi – ja kenties sivulauseen tunkemiseen ihan sopimattomaan paikkaan kuten subjektin ja predikaatin väliin.
Koululaiset siis haluavat olla paavillisempia kuin paavi, enkä näe sellaisessa aktiivisuudessa mitään erityisen ilahduttavaa. Jos halutaan kauniisti sanoa, niin kyseinen nuorison innokkuus olisi paremman asian arvoinen.
Sitten muistin törmänneeni karvoja nostattavaan omata-verbin käyttöön juuri nuorten omissa teksteissä. Omaaminen on yllättävän yleistä esimerkiksi foorumikirjoittelussa:
Omaan laajan mielikuvituksen.
Led-valoista omaan kyllä melko huonoja kokemuksia.
Omaan poikaystävän ja tällä hetkellä sitkeän flunssan.
Onko sitä heti aivoton jos omaa vaaleet hiukset?
Ja niin edelleen, Google paljastaa vastaavia esimerkkejä runsaasti. En toki ole ollenkaan sitä mieltä, että kaikkea vierasainesta tarvitsisi yrittää kitkeä kielenkäytöstä. Näissä tapauksissa omaaminen korvautuisi kuitenkin mielestäni hyvin helposti ja luontevasti suomalaisella omistusrakenteella tai joskus esimerkiksi adjektiivilla.
Nuoret näkevät oman ikäluokkansa kielenkäyttötottumukset lähempää kuin me tädit ja sedät. Vetoomus olisi kenties voinut olla yksityiskohtaisempi ja paremmin perusteltu, mutta ehkei sitä ihan aiheettomaksi voi sittenkään tuomita.
että sana tykätä ei ainoastaan
enään ole positiivista kiintymystä toiseen ihmiseen,
vaan sitä on alettu käyttämään kaiken arvostelemissessa ja muuttanutt näin tarkoitustaan
mikä mielestäni on johtanut siihen että
suomenkieltä puhutaan aivan väärin tätä sanaa kaikkeen kohdistettaessa.