Kotuksen uutiset 2020
Vahalieriölöytö: aiemmin tuntematon kielimuoto?
Vanhassa itkuvirressä ehkä ”kappale alkusuomea”. (Aprillijuttu.)
Suomen kielen nauhoitearkistosta on tehty merkittävä löytö. Tutkija Lauri Kettunen (1885–1963) on saattanut tallentaa vahalieriölle aiemmin tuntematonta itämerensuomalaista kielimuotoa.
Kettunen oli yksi 1900-luvun alun merkittävimmistä kielentallentajista, arvostettu kenttätutkija. Varhaisimmat äänitykset tehtiin fonografilla ja parlografilla niin sanotuille vahalieriöille. Yhteen vahalieriöön eli rullaan mahtui ääntä muutamasta minuutista pariinkymmeneen minuuttiin.
Vahalieriöitä säilytetään Kotimaisten kielten keskuksessa (Kotus) Suomen kielen nauhoitearkiston kokoelmissa. Korvaamattoman arvokkaita lieriöitä on säästynyt kaikkiaan noin 950.
Poikkeusajan käsitöitä
Suomen kielen nauhoitearkiston henkilökunta työskentelee koronaviruksen aiheuttaman poikkeustilanteen vuoksi pääosin kodeissaan. Poikkeusaika on antanut mahdollisuuden keskittyä töihin, jotka hektisessä arkisto- ja asiakaspalvelutyössä ovat jääneet odottamaan vuoroaan.
Etätöissä on käsityönä ennallistettu äänitearkiston vanhinta osiota, rikkinäisiä vahalieriöitä. Lähes tuhannen vahalieriön kokoelmasta noin kymmenesosaa ei ole aiemmin saatu korjattua. Tähän mennessä noin sadasta rikkinäisestä vahalieriöstä on muun muassa kynsilakkaa apuna käyttäen saatettu kuuntelukelpoiseksi vajaa kolmekymmentä.
Alkusuomalainen itkuvirsi?
Ennallistamisprosessiin kuuluu myös nauhoitteiden koekuuntelu. Yhden lieriön sisältö herätti oitis lieriöiden parissa pitkän päivätyön tehneen Kotuksen tutkijan mielenkiinnon.
”Kyllä se sävähdytti heti. Tunnen läpikotaisin itämerensuomalaiset kielet, mutta tätä en tunnistanut. Ikään kuin olisi kasattu useista kielistä uusi kieli.”
Poikkeuksellisen kiinnostava löytö on Lauri Kettusen keräelmän lieriö numero 14. Se on saatu uudella liimaustekniikalla eheäksi ja toistokelpoiseksi.
Lieriö 14 sisältää noin kolmen minuutin mittaisen itkuvirreksi luokiteltavan esityksen, joka koostuu kymmenestä säkeistöstä. Laulun jälkeen Kettunen itse puhuu noin puolen minuutin ajan.
Lauri Kettusen omaa puhetta, esimerkiksi äänitysharjoituksia, on tallennettuna muutamille muillekin lieriöille, mutta poikkeuksellista on, että hän kommentoi äänitteen sisältöä. Selvästi Kettuseksi tunnistettava miesääni sanoo:
”Fonografiin on nyt – – kappale ennen kuulematonta alkusuomea. Vaikka voin sanoa tuntevani tarkkaan aiempien tutkijain huomiot suomensukuisista kielistä, ja, ja, lienen jo niitä itsekin kerännyt aika liudan, on nyt hetkeksi [nöyrän?] – – jo nyt luonnehtia merkittävänä – – jälkipolvien arvioitavaksi jätettävä.” (Nauhapaikka 3:02–3:37.)
Lieriön alaosassa on syvä naarmu, joten jää epäselväksi, miten Kettunen löydöstään tarkemmin kuvaa. On mahdollista, että lieriötä hiomalla ja tarkalla homeenpoistolla loppukin saadaan kuultavaksi sitten, kun lieriön sisältö tallennetaan digitaaliseen muotoon.
Vepsän matkan satoa?
Poikkeuksellisesta löydöksestä tiedetään toistaiseksi melko vähän. Lieriö 14 sijaitsee samassa säilytyslaatikossa Kettusen ensimmäisen vepsän tutkimusmatkan (1917–1918) lieriöiden kanssa.
Tuolla matkalla Kettunen säästi mahdollista viimeistä tervehdystään varten yhden fonografirullan joutuessaan keskeyttämään kenttätyönsä ja palaamaan kiireellisesti Suomeen ensimmäisen maailmansodan alta. Kettunen kertoo tapauksesta kirjassaan Tieteen matkamiehenä (1945: 408).
Kettunen matkusti kotiin rautateitse Tihvinän ja Pietarin kautta. Suomen asemalla Pietarissa Kettunen kertoo tavanneensa itämerensuomalaisen tullimiehen (”mahdollisesti inkeriläinen”), mutta muita merkittäviä kohtaamisia hän ei paluumatkalta mainitse. Itkuvirren esittäjä on tässä tapauksessa kuitenkin mitä todennäköisimmin nainen, joten inkeriläinen tullimies ei näin ollen tule kyseeseen.
Löydön tehnyt Kotuksen tutkija kuvailee: ”Vepsän kieltä itkuvirsi ei missään tapauksessa ole, niin selvästi se eroaa sekä äänteellisesti että sanastoltaan kaikista vepsän murteista.”
Ikääminen ja paikantaminen hankalaa
Jos lieriö on väärässä lippaassa, äänityspaikkaa ja -aikaa on hyvin vaikea saada selville. Kettusen keräelmiin kuuluu vepsän lisäksi itämerensuomalaisista kielistä ainakin liiviä ja vatjaa. Keräelmissä on myös unkaria ja suomen murteita.
Kettunen kävi monta kertaa Ruotsissa metsäsuomalaisten luona ja kiersi ympäri Viroa ja Inkerinmaata. Ainakaan toistaiseksi Kettusen julkaisuista ei löydy selviä vihjeitä siitä, että hän olisi matkoillaan törmännyt tuntemattomana pitämäänsä kielimuotoon.
Kenttämatkojen ohella Kettunen nauhoitti kielennäytteitä myös Helsingissä. Vuonna 1911 hän äänitti Helsingissä ainakin kodaverelaista Kaelun Annaa sekä nimeltä mainitsematonta karasjokelaista saamenpuhujaa koneellis-foneettisia tutkimuksiaan varten. Kenties Kettusen äänitettäväksi Helsingissä päätyi joku muukin, sillä on mahdollista, että rikkoutunut lieriö olisi päätynyt väärään lippaaseen.
Näin Kotuksen tutkija: ”Äänitteen taustalla kuuluu ajoittain tuulta muistuttava ääni, mutta kenttätöissä usein nauhalle tallentuvia kotieläinten ääniä (määkimistä, kiekunaa) sillä ei kuulu. Kyseessä voisi olla myös heikoissa olosuhteissa tehty äänitys Helsingissä.”
Rikkoutuiko äänite vahingossa?
Jännittävä kysymys on, olisiko Kettusen ajatus sellainen, ettei lieriön ehkä ollut edes tarkoitus säilyä jälkipolville. Aiemmin tunnistamaton itämerensuomalainen kielimuoto olisi todennäköisesti kyseenalaistanut Kettusen ja hänen aikalaistensa näkemykset suomen ja sen lähisukukielten keskinäisistä suhteista.
Kettunen jättää kenttämatkojensa kuvauksen kattavuuteen pienen varauksen jo heti Tieteen matkamiehenä -teoksensa alkusanoissa: ”joka vuosi hävittää muistista sellaista, mikä on myös tutkimuksen historian ja heimotietouden kannalta arvokasta” (1945: 5). Tarkoittiko hän, että jotkin kenttämatkojen havainnoista saavatkin painua historiaan?
Piirteet paljastavat totuuden?
Kettusen tallentaman itkuvirren tarkempi sijoittaminen itämerensuomalaisten kielten murrejatkumolle jää toistaiseksi odottamaan lieriön kunnostuksen viimeistelyä ja digitointia. ”Jo nyt voidaan sanoa, että itkuvirren kielessä on piirteitä, jotka viittaavat ristiriitaisesti eri itämerensuomen kielimuotoihin”, arvioi Kotuksen tutkija.
Tällaisia ovat esimerkiksi loppuheitto ja konsonantin vokaaliutuminen (palau ’palava; kuuma’), ensitavun pitkän vokaalin säilyminen söö, joo ’syö, juo’, konsonanttien laajalevikkinen palatalisaatio (raba ’rapa’) sekä useista maantieteellisesti etäällä toisistaan olevista lainanantajakielistä saadut lainasanat esimerkiksi suolakalan ja huhtikuun merkityksille. Kielimuodon paikantamiselle on mahdollista toivoa lisäapua vielä korjaamatta olevista lieriöistä, joita nauhoitearkiston työntekijät pyrkivät poikkeustilan aikana päämäärätietoisesti liimaamaan kokoon.
Vahalieriövedätys
Tämä teksti oli Kotuksen vuoden 2020 aprillipila. Mullistavaa äänitelöydöstä ei (ainakaan toistaiseksi) ole tehty. Vahalieriö nro 14 sisältöineen on mielikuvituksen tuotetta alkaen Kettusen suuhun pannusta kommentista päättyen kielimuodon esimerkkipiirteiden kuvaukseen. Jälkimmäisistä tarkkasilmäisimmät saattoivat lisäksi havaita ilmiselvän virheenkin: raba-esimerkissä on kyse konsonantin soinnillistumisesta vokaalien välissä, ei suinkaan palatalisaatiosta.
Lauri Kettusen vahalieriökokoelma on todellisuudessakin osa Suomen kielen nauhoitearkistoa. Nauhoitearkistossa on vahalieriöitä n. 950, joista Kettusen keräelmät muodostavat merkittävän osan (n. 200 lieriötä). Kettusen kenttätöistä ja nauhoitteista on saatavilla verrattain runsaasti tietoa, sillä Kettunen julkaisi äänittämäänsä materiaalia tekstimuotoisina litteraatteina kielennäytekokoelmissa ja tutkimuksissaan. Lisäksi hän kertoo elävästi kenttätyöstään ja haastattelemistaan ihmisistä matkakertomuksissaan: aprilliartikkelissa esitetyt lainaukset Tieteen matkamiehestä ovat Kettusen omia huomioita.
Kymmenisen vuotta sitten vahalieriöiden käytettävyys parani huomattavasti, kun niistä suuri osa digitoitiin Kotuksessa. Lieriöistä on edelleen toistokelvottomassa tilassa noin kymmenesosa, mutta digitointiprojektin jälkeen ei lieriöitä todellisuudessa ole koetettu korjata.
Digitoituja vahalieriöitä voi hyödyntää tutkimus- ja opetuskäyttöön.
Kokoelmasta saa lisätietoja verkkosivuiltamme sekä kääntymällä arkistojen
henkilökunnan puoleen.
Teksti: Ulriikka Puura