Viikon vinkit 2018
Että oppisit vähän isänmaata tuntemaan
Kirjoituksia Snellmanista, suomalaisuudesta ja suomen kielestä.
J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivää vietetään 12. toukokuuta, Snellmanin syntymäpäivänä. Snellman oli filosofi, kirjailija, sanomalehtimies ja valtiomies. Hän oli kansallisuusaatteen keulakuva, ja hän vaikutti merkittävästi suomen kielen asemaan 1800-luvulla.
Snellmania pidetään Suomen kansallisfilosofina. Hänen mukaansa ainoastaan yksi kansa ja sen kulttuuri voivat muodostaa yhden kansallisuuden. Kaiken takana on yhteinen kieli, johon koko kansakunnan ajattelu on sisäänrakennettuna. Snellman julkaisi yhteiskuntakriittistä Saima-lehteä, ja hän oli kansaa valistavan Maamiehen Ystävä -lehden toimittaja.
Snellmanin ansiosta säädettiin vuonna 1863 kieliasetus, joka nosti suomen kielen tasavertaiseksi ruotsin kanssa. Snellmanin merkittäviin saavutuksiin valtiomiehenä kuuluu lisäksi Suomen markan saaminen Suomen suurruhtinaskunnan ainoaksi lailliseksi rahayksiköksi.
Kotuksen asiantuntijat ovat kirjoittaneet paljon juttuja, jotka liittyvät kielen ja kulttuurin suhteeseen, kansaan, sivistykseen, suomalaisuuteen ja suomen kielen asemaan. Aineistoista on poimittu katkelma Maamiehen Ystävästä ja selonteko Saima-lehdestä, eikä markkakaan jää mysteeriksi.
Herää, Suomi!
Liput liehuvat säännöllisesti 12.5. kansallisen merkkimiehemme kunniaksi. Missä ovat nykysnellmanit, missä tämän ajan aatteellisesti korkeaotsaiset johtajat? Nykyisin on vallalla kulttuuri, joka olisi ollut käsittämätöntä aikana, jolloin Suomea heräteltiin tietoisuuteen omaperäisen sivistyksen arvosta. Johan Vilhelm Snellman korosti filosofi G. W. F. Hegelin oppipoikana henkisen kulttuurin merkitystä materialismin vastakohtana.
Sija Tuohesmaa: Kulttuurijyrähdys: Missä on tämän päivän Snellman? (Hiidenkivi, 5/2012)
Suomen kirjakieltä kehitettiin ja vakiinnutettiin 1800-luvulla käytännön tarpeiden takia mutta ennen muuta siksi, että kielellä oli tärkeä merkitys suomalaisen kulttuurin ja siten kansakunnan ja valtion olemassaolon kannalta. Suomen kirjakielen kehittämisessä oli samaa kansallisromanttista kulttuurinationalismia, joka vaikutti 1800-luvulla monella taholla Euroopassa. (sivu 23)
Kansankielen edistämiseen kannusti kansallisuusaatteena tunnettu virtaus, joka levisi 1800-luvun alussa muualta Euroopasta Suomeen. Se painotti kansallisuuden ja kansalliskielen asemaa. Aatteen keskushahmoksi nousi Suomessa J. V. Snellman. (sivu 57)
Alle viisikymmenvuotiailla ei ole enää elettyä kokemusta siitä arvo- ja
aatemaailmasta, jonka itsenäisen Suomen ensimmäiset akateemiset
sukupolvet rakensivat ja joka sitten oli yhtenä henkisenä voimanlähteenä
sotavuosina samoin kuin niitä seuranneen jälleenrakennuksen kautena.
Sen ytimenä oli suomalaiskansallisen kulttuuri-identiteetin etsintä ja
kaiken suomalaisuuteen liittyvän arvostaminen ja vaaliminen. –
– En ole haikailemassa aitosuomalaisuuden väistymistä, mutta tähdennän,
että se on aikoinaan elävöittänyt suuresti eri aloilla suomen kielen
viljelyä, mm. tietoista sanaston kehittelyä, ja vaikuttanut olennaisesti
kansallisiin asenteisiin.
Yhteiskuntakritiikkiä ja valistusta
Palattuansa kotimaahan tuli hän [Snellman] 1843 alkeiskoulun rehtoriksi Kuopion
ylialkeiskouluun ja toimitti siellä vuodesta 1844–1846 sanomalehden ”Saima”, jossa hän verrattomalla nerolla ja voimalla esiintoi
suomalaisen kansallishengen heräämisen ainoana mahdollisuutena
suomalaisen kansan ja valtion vastaiselle pysymiselle ja varttumiselle.
Mutta tämän heräämisen välttämättömänä ehtona ole Suomen kielen
korottaminen kansalliskieleksi. – – Peljästynyt virkavalta hankki
Pietarista kiellon hänen lehtensä ulosantamista vastaan.
– Ja sitä viisauttapa paraitten minun kontissani onki, että oppisit vähän isänmaata, vanhimpain menoja ja nyt elävitten tapoja tuntemaan, minkä näistä pahaksi moitisin, minka hyväksi kiittäisin.
– Etkö luule minun Suomenmaata tuntevan? Hoh, hoh! Minä olen jo kerran käynyt Viipuurissa ja Pietarissa, kolmena kesänä perätysten Lappeenrannasa. Kerran minä kävin Turusakin, ja moniaita aikoja sitten, niin minä joka talvi möin voini ja talini Oulusa.
- Maamiehen Ystävä (1/1844, Varhaisnykysuomen korpus)
- Maamiehen Ystävä (Digi – Kansalliskirjaston digitoidut aineistot)
Suomen markka
Tiesiköhän monikaan niistä malttamattomista, jotka viime uudenvuodenyön
pakkasessa jonottivat Suomen Pankin edessä euroseteleitä, millaista
historian siipien havinaa tässä jonottamisessa oli. Samoin nimittäin
jonotettiin 13. marraskuuta 1865 silloisen Suomen Pankin edessä ensimmäisiä
kappaleita Suomen omaa rahaa, johon suurin ponnistuksin ja taitavalla
Venäjän-diplomatialla oli saatu lupa v. 1860.
Markkaan päädyttiin mm. siksi, että se oli –
senaatin tietämän mukaan – vanhin Suomessa tunnettu rahaa merkitsevä
sana. Ainakin markka on vanha, alun perin pohjoiseurooppalainen
painoyksikkö. Sana markka juontuu germaanisesta sanasta, joka tarkoittaa
’merkkiä’. Niin kuin edellä on mainittu, markkaa alettiin käyttää
keskiajalla myös rahanlaskun pohjana, ja sellaisena se säilyi vuoteen
1776.
Kieli tekee kansakunnan
Heinäkuun 30. päivänä tuli kuluneeksi 150 vuotta siitä, kun keisari Aleksanteri II allekirjoitti kieliasetuksen, jolla määriteltiin ensimmäisen kerran suomen kielen asema maamme virallisena kielenä. [– –] Kieliasetuksen juhliminen juuri Hattulassa ja Hämeenlinnassa perustuu siihen, että keisari Aleksanteri II ja kieliasetuksen puuhamies senaattori J. V. Snellman tapasivat toisensa Hattulassa Parolan varuskunta-alueella 29.7.1863 ennen kuin keisari allekirjoitti kieliasetuksen Hämeenlinnassa maaherran virkahuoneessa 30.7.1863.
Juuri 1800-luku, ja varsinkin sen jälkipuoli, oli autonomian saaneessa Suomessa kiihkeää kehityksen ja kansallisen heräämisen aikaa. Suomalaisuutta oli alettu arvostaa. Vuonna 1863 tuli voimaan kieliasetus, jonka mukaan suomen kielen oli määrä tulla tasavertaiseksi ruotsin kanssa. Siirtymäaikaa oli 20 vuotta. Kieltä muokattiin kiivaasti sivistyskieleksi, ja yhteiskunnan muuttuessa tarvittiin valtaisat määrät uusia sanoja eri aloille. Käytössä olivat kielellemme tutut keinot, johtaminen ja yhdyssanat. Murteiden sanavaroja otettiin käyttöön, ja useimmiten pyrittiin mieluummin luomaan uutta omalta pohjalta kuin lainaamaan vieraista kielistä.
Sukunimi kielen mukaan
”Mikä on nimi ja päällekirjoitus tuhansilla Suomen kansalaisilla? Muukalainen sana, jonka merkitystä useat eivät itsekkään tiedä eivätkä osaa sitä edes oikein ääntää. Samperi ja Ranteli, Limperi ja Rinteli, Holmeeni ja Salmeeni – – ellei tämä ole narrimaista ja suoraa, rehtiä ihmistuntoa alentavaa, niin sitten ei mikään. – – On vain yksi tunto, yksi tahto, joka julistaa tuhansista suista: tähän saakka, ei edemmäksi – olen suomalainen nimeltäni, mieleltäni ja kieleltäni.”
Nämä Johannes Linnankosken sanat avasivat sukunimien suomalaistamiskampanjan maaliskuussa 1906. Nimenmuutokset julkaistaisiin kahdestoista toukokuuta, Snellmanin satavuotispäivänä, jota vietettäisiin yhteisenä juhlapäivänä koko maassa.
Sirkka Paikkala: Snellmanin 100-vuotispäivä ja sukunimien suomalaistaminen (Hiidenkivi, 3/2006)
Neljä vuotta
myöhemmin [1920] käynnistyi Vienan Karjalassa suomalaismielinen nimenmuuttokampanja. Uhtualla
ilmestynyt Karjalan Vartia julisti: ”Viime talven aikana ovat sadat jopa
tuhannet karjalaiset riisuneet päältään ryssän mekon, venäläisten virkamiesten
heidän esi-isilleen aikoinaan antaman ryssäläisen nimen, ja ottaneet itselleen
kauniit karjalaiset sukunimet.” Puhuttiin karjalaistamisesta, mutta annettiin
suomalaisia nimiä, kuten Jousiniemi, Koikkala, Tapionkaski.
Sivistyksellinen ote
Sivistyksen juuret ovat suomen kansankielessä. Suomen murteissa on ollut tuttu verbi sivistää, jolla tarkoitetaan siistimistä, kohentamista ja viimeistelemistä. Kirjakieleen sivistyksen toi nykymerkityksessään kangasniemeläinen Reinhold von Becker 1820-luvulla. Samalla tulivat kieleen myös verbit sivistää ja sivistyä. Verbien pohjana on adjektiivi siveä, jonka alkuperäisen merkityksen on esitetty olleen ’siisti’.
Sivistys on moniulotteisempaa [kuin valistus], mutta se voi ilmetä yksipuolisempana ja pinnallisempana. – – Sivistyksen monitahoisuudesta johtuu, että samalla kertaa yksilöllä voi olla sivistystä ja häneltä voi puuttua sivistystä: sivistynyt ja sivistymätön voivat asua samassa päässä, samassa rinnassa.
Me suomalaiset
Suomen kansa on itsenäisyysjulistuksessa me. Meillä on kansana yhteinen vapaudenkaipuun täyttämä historiamme ja loistava tulevaisuus itsenäisten kansojen joukossa. – – Julistuksen ajatus itsenäisestä Suomen kansasta ja sen yhteisestä päämäärästä elää vahvana vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen. Esimerkiksi presidenttien uudenvuodenpuheissa tämä on ollut näihin päiviin saakka yksi keskeisistä viesteistä.
Sana kansalaisuus johtuu sanasta kansalainen, joka tarkoittaa ihmistä suhteessa siihen valtioon, johon hän kuuluu ja jonka valtiolliset ja yhteiskunnalliset oikeudet hänellä on. – – Sanalla kansallisuus tarkoitetaan kuuluvuutta johonkin kansaan tai kansakuntaan, tiettyyn kieli- ja kulttuuriyhteyteen. Esimerkiksi joku on kansallisuudeltaan suomalainen tai vierasta kansallisuutta.
Entä sitten suomalaiset? Keitä sillä tarkoitetaan ja keitä ei? Mitä sanaa käytetään, jos puhutaan niistä, jotka eivät ole syntyperältään suomalaisia, mutta ovat kuitenkin Suomen kansalaisia, syntyjään vaikkapa vietnamilaisia tai Kosovon albaaneja, eivät siis albanialaisia Albaniasta? Sama ongelma koskee viime vuosikymmenen aikana Venäjältä saapuneita Venäjän kansalaisia, joista osalla on omaan tai vanhempien ja isovanhempien passiin kansallisuudeksi merkitty suomalainen.
Sisu on Suomen sana
Sisu kuvaa parhaiten satavuotiasta itsenäistä Suomea. Tähän päädyttiin Kotimaisten kielten keskuksen järjestämässä Suomen sana -kilpailussa.
[Kotuksen johtaja Ulla-Maija] Forsbergin mukaan Kotus halusi kilpailun kautta herättää kansalaiset pohtimaan omaa kieltään. ”Ajatus satavuotiaan Suomen sanasta meni aika hyvin läpi: mukana oli sekä klassikoita että hyvinkin moderneja, tätä päivää kuvaavia ehdotuksia.”
Kilpailun loppusuoralla oli kymmenen sanaa: demokratiavaje, elähän, kalsarikännit, löyly, metsä, no niin, perkele, sauna, sinivalkoinen ja sisu.
Sisua positiivisen psykologian näkökulmasta tutkinut Emilia Lahti pohtii sisun merkitystä lapsille: ”Sisun sanoma on, että meissä on enemmän rohkeutta ja pystyvyyttä kuin mitä päällepäin näkyy. Sisu voi auttaa rakentamaan sillan tämän päivän ja huomisen välille.” Lahden ajatuksista minua kutkuttaa eniten pohdinta luovuttajan sisusta. Joskus vaatii suurinta sisukkuutta jättää leikki sikseen.
Minne menet, suomen kieli?
Suomen kielen näkeminen jo jonkinlaisena suojelukohteena kertoo varsin huolestuttavasta ajattelutavasta. Siinä suomen kieli on kaunis ja kallis esine, joka pitää panna vitriiniin ja ottaa juhlapäivinä esille, mutta arkipäiväisenä työkaluna se ei enää kunnolla toimi. Se on osa sitä ajattelua, jossa suomalaisuus ja terve itsetunto jäävät monikulttuurisuuden, kansainvälistymisen ja angloamerikkalaisen kulttuuri-imperialismin jalkoihin.
Suomen kielen lautakunta korostaa, että kielipolitiikka ei ole vain juhlapuheita ja yleviä kannanottoja vaan arkista, kielivalintoja ohjaavaa toimintaa. – – Kansainvälistymistä ei tule nähdä vain yksikielistymisenä (ts. englanninkielistymisenä) vaan harkitusti suunniteltuna rinnakkaiskielisyytenä, jonka olennainen osa on myös suomen kielen asemasta huolehtiminen tieteen ja korkeimman asiantuntijuuden kielenä.
Viimeisen Kotuksen verkkosivuilla julkaistun Sanoin saavutettu -kokonaisuuden sivun aiheena on tulevaisuus, vuosi 2117. Parikymmentä kielen ja viestinnän asiantuntijaa pohtii sivulla, miltä maailma näyttää vuonna 2117 suomen kielen ja muiden kielten näkökulmasta. Kirjoittajajoukossa ovat muun muassa Taru Kolehmainen, Mikko Lehtonen, Olli Löytty, Pirkko Nuolijärvi, Pekka Sauri ja Camilla Wide.
