Ketä nauraa kielioppivirheillesi?

Julia Thurén esittää kolumnissaan ”Kirjoitusvirheille nauraminen on tapa hiljentää muiden ääntä” (Yle, 11.3.2022), että ”kielioppivirheille nauraminen on ällöttävä elitismin muoto”. Kielioppivirheillä Thurén tarkoittaa erinäisiä kirjakielen oikeinkirjoitusnormistosta poikkeavia sananmuotoja: enään, viellä, jauhenliha, niimpä tai sydämmen. Myös yhdyssanojen oikeinkirjoitukseen liittyvät kömmähdykset, kuten isäm maan puolesta, näyttävät Thurénista kuuluvan kielioppivirheiden piiriin.

Onko punakynällä ja kieliopilla kuitenkaan mitään yhteistä? Kieliopilla voidaan tarkoittaa useita asioita, mutta ”oikeenkirotus” ei ole yksi niistä.

Punakynä puntarissa. Kuva: Minna Pyhälahti, Kotus.

Mitä kielioppi on?

Kielioppi on terminä tuttu meille kaikille. Kieliopilla tarkoitetaan kontekstista riippuen kielen rakennetta tai koko kielijärjestelmää sekä tämän rakenteen tai järjestelmän kuvausta. Muussa kuin kielitieteellisessä kontekstissa kielioppi-sanalla tarkoitetaan joskus myös kirjakielen oikeinkirjoitusta ja kielenhuoltoa eli kielen tietoista ohjailua.

Suomen kielen tutkijoiden joukossa termiä kielioppi ei siis käytetä puhuttaessa yhdyssanavirheistä tai ylimääräisestä n-kirjaimesta enää-sanan lopussa. Esimerkiksi Isossa suomen kieliopissa, suomen kielen rakennetta eli äänne-, muoto- ja lausetason piirteitä kattavasti kuvaavassa järkälemäisessä teoksessa, yhtäkään pykälää ei ole omistettu oikeinkirjoitukselle. Tämä johtuu siitä, että oikeinkirjoitus ei ole kielioppia, ei ainakaan termin tieteellisen määritelmän mukaisesti.

Näin ollen yhdyssanavirheet, muut oikeinkirjoitukseen liittyvät lapsukset tai puuttuvat välimerkit eivät ole kielioppivirheitä. Olisikin toivottavaa, että kielioppi-termin kielitieteeseen vakiintunut merkitys kävisi selväksi kaikille suomen kieltä tai muita kielitieteitä opiskeleville, sillä kieliopin yhdistäminen oikeinkirjoitusvirheistä nalkuttamiseen tai pilkun paikan pohtimiseen vääristää kieliopin syvintä olemusta: kielioppi on ennen kaikkea vuorovaikutuksen ja inhimillisen kommunikaation voimavara, joka joustaa ja mukautuu kielenkäyttötilanteesta toiseen.

Iso suomen kielioppi -teoksen kannessa on punaista vaan ei kynää.

Kielioppivirheitä ja vakiintuneita käytänteitä

Millaiset ilmiöt sitten voisivat lukeutua kielioppivirheiden joukkoon? Kysymykseen vastaaminen edellyttää tietoa siitä, mitä kieliopin kuvaus ylipäänsä pitää sisällään.

Deskriptiiviset eli kuvailevat kieliopit, kuten Iso suomen kielioppi, ottavat lähtökohdakseen kielen kuvauksen ilman normittamista. Deskriptiivisessä kieliopissa kuvataan siis niitä toistuvia piirteitä, joita kielentutkijat kielestä havaitsevat. Näin kieliopin kuvauksen keskiössä ovat virheiden sijaan kieleen vakiintuneet käytänteet.

Yksi suomen kieleen vakiintuneista käytänteistä on pronomini- ja adjektiivimääritteen taipuminen samassa sijamuodossa pääsanana toimivan substantiivin kanssa: suomen kieliopin mukaisesti sanottaisiin siis mää asun tos punases talos. Sen sijaan muoto mää asun toi punane talos asettuu tämän vakiintuneen käytänteen vastaiseksi ja on siten tulkittavissa jonkinasteiseksi kielioppivirheeksi – tai ainakin hyvin vakiintumattomaksi tavaksi ilmaista kyseinen asiaintila.

Tällaisille virheille emme kuitenkaan yleensä naura; pikemminkin olemme armollisia virheen tuottanutta puhujaa kohtaan. Ehkä hän vasta opettelee suomea?

Pysyvää on vain muutos – myös kielessä

Thurén on kolumnissaan oikeassa siinä, että kieli on jatkuvassa muutoksessa. Ihmisten puhumaan ja kirjoittamaan kieleen ja sen kielioppiin verrattuna kielenhuollon normisto ja siten suomen standardoitu kirjakieli ovat jähmeitä.

Esimerkkinä tästä jähmeydestä on pystyä tehdä -rakenne, joka on standardoimattomassa kielessä varsin laajakäyttöinen mutta kielenhuollon näkökulmasta rangaistava: kielenhuoltajan punakynä viuhuu, jos joku väittää pystyneensä kirjoittaa esseen hyvällä suomen kielellä. Pystyä tehdä -rakenteessakaan ei silti ole kyse kielioppivirheestä vaan kielen luonnollisesta muutoksesta ja variaatiosta. Myös Thurénin mainitsemien kuka- ja ketä-sanojen käyttö edustaa tällaista variaatiota.

Kielen muutoksen ja luonnollisen variaation näkökulmasta edellä esittämämme näkemyksen suomen kielen kielioppivirheistä voi oikeastaan kokonaan kyseenalaistaa: jos yksikin kielenkäyttäjä ilmaisee asian vakiintuneesta tavasta poiketen, on kyse kielellisestä variaatiosta. Kielellisessä variaatiossa on aina potentiaali kielen ja siten myös kieleen vakiintuneiden käytänteiden muutokseen – vaikkakaan kaikki vakiintuneesta käytänteestä poikkeavat kielenkäyttötavat eivät muutokseen johda.

Kielenkäyttäjiä – havainnekuva. Hiljainen kansa -ympäristötaideteos: Reijo Kela, Suomussalmi 1994. Kuva: Vesa Heikkinen.

Elitismiä vai kielenhuoltoa?

Olemme Thurénin kanssa samaa mieltä myös siitä, että kielioppivirheille nauramista voi todella pitää elitismin muotona. Kielikäsityksiin ja kielelliseen variaatioon keskittyvän kielentutkimuksen olisikin tarpeen selvittää, miten kielenkäyttäjät lokeroivat toisiaan eri sosiaaliluokkiin tai ryhmiin tiettyjen virheiksi tulkitsemiensa muotojen perusteella (esim. ”elämäm koululaisiin” ja ”isäm maan puollustajiin”).

Erityisen perusteetonta oikeinkirjoitus- ja välimerkkivirheistä huomauttelu on teksteistä, joissa kielenkäyttötilanne ei edellytä normitetun kirjakielen käyttöä. Tällaisia tekstejä voivat esimerkiksi olla Thuréninkin mainitsemat Instagram-kuvatekstit ja muut sosiaalisen median julkaisut sekä pika- ja chat-viestit.

On kuitenkin tuotava myös esiin, että kielenhuollolla ja siten normeista poikkeamisesta huomauttelulla on myös paikkansa: virallisissa teksteissä oikeinkirjoitus- ja välimerkkivirheet ovat merkityksellisiä, sillä virallisten tekstien tarkoitus on yleensä välittää helposti ymmärrettävää ja saavutettavaa tietoa laajalle joukolle ihmisiä. Tällaisessa tekstissä oikeinkirjoitus- tai välimerkkivirhe voi pahimmillaan muuttaa tekstin merkitystä. Normitustyöllä kielenhuoltajat huolehtivatkin, että suomen kirjakieli säilyy yleiskielenä – kielenä, jota kaikkien on mahdollista ymmärtää ja käyttää yhteisin säännöin.

Vaikka raja kielenhuollon ja elitismin välillä on toisinaan veteen piirretty, ei kieli aina ole niin vakava asia. Kannustammekin kaikkia hyväntahtoiseen naureskeluun tilanteissa, joissa esimerkiksi oikeinkirjoitusnormiston vastaisesti kirjoitettu yhdyssana tuottaa eri merkityksen kuin kirjoittaja on tarkoittanut: klassikkoesimerkkejä tästä lienevät vaari kirjoitti muistiin panonsa ja ranta kuntoon kesäksi.

Kirjoittaja on kielioppi-termin merkityksiä ja käyttöä tarkasteleva suomen kielen post doc -tutkija (Helsingin yliopisto).

Kirjoittaja on pilkkuvirheistään kuulu suomen kielen alan väitöskirjatutkija (Turun yliopisto), jota kiinnostaa kielessä ennen kaikkea variaatio.

Kirjoittaja on keskustelun kielioppia tarkasteleva post doc -tutkija (Aarhus Universitet).

Lue lisää

• Julia Thurén: Kirjoitusvirheille nauraminen on tapa hiljentää muiden ääntä (Kolumni, Yle.fi, 11.3.2022)
• Kielioppi ja normatiivisuus (Ison suomen kieliopin verkkoversion johdanto)
• Tarja Riitta Heinonen ja Vesa Koivisto: Suomen kieliopin koko kuva (Kielikello, 1/1998)
  

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele