Siirry sisältöön
Haku

Satunnaisesti kirjoittava kotuslainen


Kyniä ja paperia. Kuva: Sonja Holopainen, Kotus.

Satunnaisesti kirjoittavan kotuslaisen blogiin kirjoittavat satunnaisesti ne kotuslaiset, jotka eivät pidä omaa blogia.


rss

27.11.2019 10.00
Leena Joki

Omenaiseni, lempilintuseni!

Rakkautta karjalaksi.

Läheisille tekee mieli osoittaa rakkautta: jaella suukkoja ja silityksiä, antaa rahaa ja lahjoja, olla läsnä arkena ja sunnuntaina. Jos ei venykään suuriin tekoihin, on hyvä muistaa pienet sanat.

Karjalan kielen sanakirjan entisenä toimittajana ryhdyin tutkailemaan, löytyisikö kyseisestä laajasta teoksesta käyttökelpoista sanastoa tämän päivän hellimispuheeseen, niin karjalankieliseen kuin sovellettuna suomenkieliseenkin. Sanakirja on runsaudensarvi, jota voi käyttää sekä tutkimuslähteenä että viihdelukemistona.

Teokseen on tallennettu sanastoa sekä Suomen että Venäjän puolella puhutuista karjalan kielen murteista. Tutkijat ja harrastajat ovat haastatelleet karjalankielisiä ja merkinneet sanatietoja muistiin lähes sadan vuoden ajan, 1800-luvun lopulta 1970-luvulle. Näistä muistiinpanoista koostuu sanakirjan pohjana oleva, yli puoli miljoonaa sanalippua käsittävä sana-arkisto. Useimpiin lippuihin on hakusanan lisäksi kirjattu monin tavoin kiinnostavia katkelmia haastateltavien puheesta.

Rakkauspuhetta sanakirjassa

Karjalankielisessä puheessa soinnahtelevat deminutiivisuffiksien eli ”pienennysjohtimien” avulla muodostetut substantiivit, kuten lintuine, puolukkaine, ahvenut, hiiryt ja lapsut. Monia tällaisista johdoksista eli deminutiiveista on käytetty hellittelysanoina, jotka kohdistuvat usein lapseen tai rakastettuun. Karjalan kielen sanakirjassa on paitsi suhteellisen laajalti käytettyjä ilmauksia myös yksilöllisiä kielikuvia.

Sanakirjan sähköisestä versiosta, Karjalan kielen verkkosanakirjasta, voi hakea sanojen käyttöyhteyttä ”hellittelysanana”. Tein haun ja sain tulokseksi toistasataa sana-artikkelia. Erikseen selailin deminutiiveja ja lisäksi poimin koriin vielä muutamia muita aiheeseen sopivia sattumia. Löydöksistä seuloin sekä herttaisina että kummallisina pitämiäni makupaloja. Poimimissani näytteissä kirjoitusasut vaihtelevat murteiden mukaan, ja suomennokseni ovat paikoin suurpiirteisiä.

Karjalaiset lapset uivat Vitelen joessa. 1943. Kuva: Riku Sarkola. Sotamuseo.
Karjalaiset lapset uivat Vitelen joessa. 1943. Kuva: Riku Sarkola. Sotamuseo.

Lapset sydäntä lähinnä

Suurin osa Karjalan kielen sanakirjan hellittelysanoista on lapsille osoitettuja tai lapsiin viittaavia. Arkistoon kirjatuista katkelmista heijastuu vanhempien lämpö ja rakkaus pikkuisiaan kohtaan.

Muamon ainavońe tyttöńe. (Äidin ainokainen tyttönen.)
Elozeńi, armahazeńi! (Eloine merkitsee monenlaista materiaalista hyvää, ja tässä hyvä on jalostuneessa muodossa.)
Ihalmozeńi, kukkizeńi. (Ihanaiseni, kultaseni.)
Elkiä ihalaiseńi ruatuat kellänä pahua. (Älkää ihanaiseni tehkö kenellekään pahaa.)

Muru ja murunen ovat suomessa yleisiä hellittelysanoja, ja deminutiivia muruine on käytetty karjalassa aina kaukaista tverinkarjalaa myöten. Murua suurempi on pientä leipää merkitsevä pärppöi, ja lapsesta on käytetty siitä johdettua deminutiivia pärppöihyt.

Muruzeńi! Muruin‿olet sinä hyvä!
Pieńi pärp̆pöihyd, tule moamal yskäh (tule äidin syliin).

Suomen kielessä  voi rakasta ihmistä sanoa aarteeksi, ja karjalassa lasta voi puhutella lempeästi vastaavan sanan deminutiivilla ardehud taikka yhdyssanalla arrehpalaine.

Armaz ardehud moaman!
Se on katšo arrehpalaine mejjän.

Näyttää siltä, että poikalapsiin on viitattu vähemmän odotuksenmukaisilla sanoilla kuin tyttöihin. Esimerkiksi isä on sanonut pojalleen hellitellen: Tatan kuldańi levieottša; tavallisesti ”leveäotsaksi” on nimitetty karhua. Äiti on puolestaan puhutellut tummatukkaista poikaansa sanalla mulleroine: Mustupeä, moamam muĺĺeroine. Tavallisemmin tuota sanaa on käytetty arvoituksissa – viittaamassa saunan kiukaaseen.

Kalliit armoiset

Kun ihminen menettää läheisensä, tunteet valtaavat mielen. Karjalaisessa perinteessä menetyksen tunteet ovat saaneet ilmaisunsa itkuvirsissä, joita on itketty paitsi kuoleman edessä myös esimerkiksi pojan joutuessa armeijaan tai tyttären mennessä ”miehelään”.

Itkuissa deminutiivit suorastaan tulvivat kyynelten lailla. Menetetystä lapsesta on käytetty muun muassa sanoja sulkaine, kimalehut (pikku kimalainen) ja kypenyt (pikku kipinä). Äitivainajaa on puhuteltu vaikkapa kantajaiseksi, isävainajaa loatijaiseksi (vrt. loatija ’tekijä’) ja molempia vanhempia armoisiksi.

Kui sulgazeńi šuoritimmo sulien syndyzien edyzih – –. (Kun valmistelimme sulkaseni lempeiden sukulaisvainajien eteen – –.)
Kai olet kybenyöńi kylmänyh kynnenkannattomaks! (Aivan olet kipinäiseni kylmennyt kynnenjuuria myöten!)
Toinah kaĺĺis armoseńi kaššemettšien šeämeltä kajon koalelou – –. (Ehkä rakas vanhempani kasteisten metsien siimeksestä astelee – –.)

Kanaset ja omenaiset

Nykyaikana on vaikea pitää kunnioittavana naisen nimittämistä kanaseksi, mutta sellaisena se on nähtävä kaukolasein katsottuna. Karjalan kielessä naisia ja varsinkin tyttölapsia on usein verrattu hellittelevästi kanoihin, joskus myös muihin lintuihin. Ja voihan myös suomessa puhutella (nais)rakastettuaan lempeästi puluksi tai tipuksi.

Oh, armahazeńi, kainalokanańi!
Kanazed, ĺäkkä kizapellolla! (Kanaset, lähtekää/lähdetään tanssitanterelle!)
(Lapselle:) Tule tänne kuldańi kana, tule moamoil (äidin luo)!
Muaman jouttšenut. (Äidin pikku joutsen.)
Empä anna tytärtäńi, liitä lempilinnuistańi pahoilla rekipajuilla – – (runosta).
Se om muaman soloveiĺindu (satakieli).

Omena ei karjalassa ole sanakirjan mukaan omena ollenkaan, vaan ainoastaan jonkin makean tai mieluisan vertaussana. Sitä ja sen deminutiivijohdoksia (omenaine, omenut) on käytetty niin naisista ja lapsista kuin eläimistäkin. Sananparsissa morsian on ”omenainen” tai ”omenanmarja”, joka muuttuu avioliitossa pihlajanmarjaksi ja paatsamanmarjaksi – tai jopa paholaiseksi:

Ottuas on omenanmarja, pidiäs tuloo pihlajanmarja, painuu i pakattšimenmarjaks.
Omenaińi ottoaiśśa, mesimarja moańittoaiśśa, a piteäiśśä on koko piessa.
Vienankarjalaiset häät, morsian prostittaa turkilla. Jyvälahti, Uhtua, Vienan Karjala, 1894. Kuva: I. K. Inha. Lahden kaupunginmuseo.
Vienankarjalaiset häät, morsian prostittaa turkilla. Jyvälahti, Uhtua, Vienan Karjala, 1894. Kuva: I. K. Inha. Lahden kaupunginmuseo.

Onko siialla kauniit silmät?

Sanalla maksa on sanakirjan mukaan karjalassa sama merkitys kuin suomessa. Kehtolauluissa ja itkuvirsissä deminutiivia maksaine on kuitenkin käytetty lapsesta, ja samankaltaista käyttöä sanalla on ainakin karjalan naapurikielessä vepsässä.

Magoa, magoa maksaizeńi, uinuo, uinuo udraizeńi. (Makaa, makaa, maksaseni, nuku, nuku, poloiseni.)

Maksa on tärkeä elin, mutta suomenkieliselle maksaine hellittelysanana tuntuu oudolta – ehkä samaan tapaan karjalankieliselle tuntuu kummalta suomen sydänkäpynen, jota vastaavalla karjalankielisellä sanalla on vain ’sydämen’ merkitys. Nykysuomalainen saattaa kummastella myös vertauksia siijansilmäine ja reäpöinrunkaine. Runossa lausutaan näin:

Oh, armahazeńi, t́iettozeńi, siijansilmäńi, reäpöinrungańi, pastaipäiväńi, zolotoirožańi. (Oi, armahaiseni, mielitiettyni, siiansilmä, muikunvarsi, päivänpaiste, kultaposki.)

Siika ja muikku ovat arvokkaita lohikaloja. Sitä paitsi siialla on suuret silmät ja muikulla pikkuinen vartalo, joten ehkä nuo hellittelysanat eivät olekaan niin outoja. Lisäksi lasta on verrattu yleisemminkin kalaan – tai jopa kalan evään:

Oho sinä kuldukalaine minulleńi! (Oi sinä minun kultakalaseni!)
Armaz eväzeni. (Armas eväseni; itkuvirrestä.)

Kyyhkyläisten kesken

Yksi keskeinen hellittelyilmausten kenttä on tietenkin parisuhde. Aiheen intiimiydestä huolimatta siltäkin saralta sanasatoa on saatu talteen jonkin verran; tosin kaikista arkistotiedoista ei käy ilmi, onko hellittelyn kohteena lapsi vai rakastettu. Selkeisiin parisuhde-esimerkkeihin kätkeytyy jostain syystä usein venäläisperäisiä sanoja. Punastuttaako kullan kutsuminen vierasperäisellä sanalla vähemmän kuin kotoperäisellä? – Toki joukossa on myös karjalan kielen vanhaa sanastoa, kuten tietto ja tiettoine sekä mielessäpijettävä.

Minum miiloi läht́i voinal. (Rakkaani lähti sotaan; miiloi on venäläislaina.)
Kuz minum miiloihut kävellöö? (Missä kultaseni mahtaa kulkea?)
Armahazeńi, golubazeńi! (Golub’ tarkoittaa venäjässä kyyhkystä.)
Minul zolotoi täs keviäl kuoĺi. (Zolotoi tarkoittaa venäjässäkin sekä jalometallia että rakasta ihmistä.)
Proššai kuldaine t́iettoine, mielespiettävy. (Hyvästi kultainen mielitietty, rakastettu.)

Mies on voinut kutsua vaimoaan kanaiseksi ja niin ikään emäntäiseksi tai mutšukaksi. Mutšukka merkitsee sanakirjan mukaan ensisijaisesti räsynukkea, mutta sanaa on siis käytetty myös vaimon hellittelynimenä. Vaimon merkitystä ei tarvitse välttämättä yhdistää nukkeen, vaan kantasanaan mutšoi, jonka perusmerkitys on ’nuori vaimo’. Suomessa on mutšukkaa muistuttava hellittelysana mussukka, mutta äänteellinen samankaltaisuus lienee sattumaa.

Entä miten miestä on hyväilty sanoilla? Löysin sanakirjasta pari vaimon miehestään käyttämää hellittelyilmausta. Aviomiehestä on voitu puhua esimerkiksi sulahyväisenä ukkosena tai silkkipartana.

Sulahyväine minun ukkoin‿oled! (Sula ’lempeä, ystävällinen’ tms.)
Minun šulk̀uine pardu toaz (tuossa) astuu kod́ih päi.

Karjalan kielen sanakirjan aineisto pohjautuu enimmäkseen 50–100 vuotta sitten eläneiden ihmisten kielenkäyttöön. Lieneekö puheenparsi tuolloin ollut nykyistä värikkäämpää? Ainakin sanakirjaan on saatu tallennettua monenkirjavaa puhuttelusanastoa. Sopii sieltä tänäkin päivänä ammentaa mettä rakkauspuheeseensa.

LEENA JOKI

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei puheenvuoroja