Liikuttavia merkityksiä

Kotimaisen modernistirunoilija Mirkka Rekolan (1931–2014) tuotanto kuuluu viimeisimpiin ihmetysteni kohteisiin, mitä tulee taiteellisesti käytettyyn kieleen. On aina hämmästyttävää löytää kirjallisuushistorian kerroksista uusia tai uusvanhoja ajatusääniä, joiden kanssa käydä vuoropuhelua. Monikerroksisuus sopii kuvaamaan Mirkka Rekolaa sikälikin, että hänen lyyrinen tuotantonsa hyödyntää niin kutsutusti merkityksien monihahmotteisuutta.

Merkitysten liikettä

Rekolan runouden piirteitä pitkään tutkinut Liisa Enwald (1997) osoittaa, miten rekolalaisessa runokielessä on kyse koko tekstin ajautumisesta semanttiseen liikkeeseen. Semantiikka, joka kielentutkimuksessa tarkastelee merkityksiä, juontuu käsitteenä kreikan kielen ’merkkiä’ tarkoittavasta sanasta sema. Katsotaanpa siis merkitysten liikettä Mirkka Rekolan runossa ”Sillä kadulla” (1983):

Sillä kadulla on kaikki mitä tarvitsen
mennäkseni toisen luo,
                     menen ja tulen,
en tarvitse kumpaakaan enää,
et sinä ole mennyt, sinä et liikuta minua.

(Mirkka Rekola: ”Sillä kadulla”, runokokoelmasta Puun syleilemällä, 1983. Korostus lisätty.)

Kielitoimiston sanakirja kuvaa liikuttaa-verbin merkityksiä ja käyttöyhteyksiä seuraavasti:

1. panna t. saada liikkumaan, liikkeeseen, liikkeelle; pitää liikkeessä.
Liikuttaa käsiään.
Routa on liikuttanut perustuksia.

Leik. Yrityksessä on kiinnitetty huomiota työntekijöiden liikuttamiseen työntekijöiden saattamiseen liikunnan pariin, liikuntamahdollisuuksien tarjoamiseen työntekijöille.

2. kuv.
a. vars. kielteisissä yhteyksissä: koskea jkta, kuulua jklle.
Se asia ei liikuta minua vähääkään.

Mitä se muita liikuttaa, mitä minä teen.

b. saada liikuttumaan, heltymään, hellyttää, vaikuttaa sääliä t. myötätuntoa herättävästi.
Liikuttaa jkn mieltä.
Tapaus liikutti syvästi kaikkia.
Sydäntä liikuttavalla tavalla.
Tuli kotiin liikutetussa tilassa leik. (lievässä) humalassa, hiprakassa.

Rekolan runon et liikuta -kieltoverbi ilmentää kiehtovasti oikeastaan kaikkia yllä lueteltuja sanakirjamerkityksiä. Runon puhujaa ei voi kahlita tai hallita (häntä ei voi liikuttaa, siirtää, saada liikkeelle), hänen tunteensa eivät ole sitoutuneet tilanteeseen (häntä ei liikuta), hän ei helly (ei liikutu tai päihdy) kohteestaan.

Liikuttaa osoittautuu siis varsin ilmaisuvoimaiseksi verbivalinnaksi. Enwald (1997, 59) osoittaa, että Rekola hyödyntää usein juuri liikkeeseen, aikaan tai paikkaan liittyviä monimerkityksisiä sanoja, kuten laskea, painua, kantaa, jäädä, jättää, liikuttaa, muuttaa.

Sillä kadulla on kaikki mitä tarvitsen. Kuva: Ilona Paajanen, Kotus.

Aktivoidu, lukija

Monimerkityksisyyttä tehostaa lisäksi kiasmin eli ristikkäiskuvion käyttö: ”et sinä ole mennyt, sinä et liikuta minua” (kiasmista lisää tämän tekstin lopussa), samoin runossa esiintyvä vastakohtaisuus: ”menen ja tulen”. Kokonaisuuden sitoo yhteen runouden suuri pari eli persoonapronominit minä ja sinä. Ja jotakin jää aina myös rivien väliin, joten välitilasta ja poissaolon tunnusta syntyy lisää merkityksiä (niin sanottu hiljaisuuspoetiikka: Enwald 1997, 211).

Rekola itse on kuvaillut monihahmotteista tyyliään näin: ”Minulle kirjallisuus on myös sitä, että lukijalle jää se aktivoituminen. Kyllä minä oikeastaan sanon kaiken, mutta en sillä tavalla, että minä purisin sen valmiiksi.” (Yle, 15.12.1996.)

Kaunokirjallisen kielen parissa tulkinnan vapaus on aina (myös) lukijalla. Kieltä ja sanoja voidaankin laajassa mielessä ajatella ikkunoina merkitysverkkoon. Esimerkiksi kielitieteilijä Ferdinand de Saussuren (1857–1913) kerrotaan verranneen kielen ja merkkien rakennejärjestelmää shakkilaudaksi, jossa ruuduilla liikkuvat entiteetit suhteutuvat toisiinsa.

Ajassa ajelehtiminen

Mirkka Rekolan kuolemasta on tullut tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Rekolan kielen merkityksien ajelehtiminen on omiaan jäämään lukijan mieleen kytemään.

Kieltä ja kirjallisuutta yhdistää mahdollisuus kurottaa ajan yli. Kotuksen sanakirjatoimittaja Tarja Heinosen haastattelun (23.11.2017) ajatuksiin kielen ajattomuudesta on helppo yhtyä: ”Kieli muuttuu, se on kielen ominaisuus. Sen sijaan yleisinhimilliset kokemukset ja ajatukset, joita välitetään kielen avulla, eivät välttämättä muutu vuosisatojenkaan saatossa. Joskus vanhaa tekstiä lukiessa melkein säikähtää, kun se kuulostaa niin läheiseltä.”

Tätä hätkähdystä koen usein Mirkka Rekolan runojen parissa. Kokeile, koetko sinäkin!

LIISA PÖNTINEN

Kirjoittaja on työskennellyt kesän 2024 korkeakouluharjoittelijana Kielitoimiston sanakirjassa.

Kirjallisuutta ja kuunneltavaa

• Nainen kuin puu. Kirjailija, runoilija Mirkka Rekola Piritta Maavuoren haastateltavana (Yle Areena, ensilähetys 15.12.1996)
• Tarja Heinonen: Sanakirja rakentuu pienistä muutoksista (10 kysymystä kielestä kotuslaisille, 23.11.2017)

Rekola, Mirkka: Virran molemmin puolin. Runot 1954–2014. WSOY, 2011.

Enwald, Liisa: Kaiken liikkessä lepo – monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa. SKS Kirjat, 1997.

Mikä kiasmi?

Kiasmi on symmetrinen retorinen kuvio, jossa kaksi elementtiä toistaa itsensä käänteisessä järjestyksessä. Esimerkiksi Kaarlo Sarkian runossa ”Unen kaivo” (1936) säkeissä esiintyy kiehtova kiasmi: ”päiviin yöt ja öihin päivät / sulavat, en mittaa aikaa” (kiasmi korostettuna). Sana juontuu kreikan kielen sanasta khiasmós ja edelleen latinasta chiasmus merkityksessä ’ristikkäisasento’.

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele