Torsosta niskahaara

Kun fennisti lisääntyy, hänellä on suuri houkutus muuntautua lapsen kielenomaksumisen tutkijaksi. Ehtymätön ja hersyvän mielenkiintoinen tutkimuskohde on ihan nenän edessä ympäri vuorokauden. Silmällähän sitä on pidettävä joka tapauksessa, vähän ehkä kuunneltavakin. Miksipä ei samalla havainnoisi kieltä?

Oma perilliseni alkaa kohta olla siinä iässä, että tuo tutkimussuuntaus viekoitellee piakkoin minuakin. Ennen lapsen kielenomaksumista voi kuitenkin tehdä jo merkillisiä vauva-ajan kielellisiä havaintoja – nimittäin siitä, kuinka äiti oppii äitien kielen. Voitaisiin puhua äidin kielenomaksumisesta.

Seuraavassa analyysissä informanttina toimii allekirjoittanut itse. Vakavamielinen ja tiukan tieteellinen tutkimus on toteutettu introspektiona. Se tarkoittaa sitä, että tämä äiti-ihminen haluaa ylpeillä muistavansa perhevapaan ja univelan surkastuttamilla aivoillaankin hienon psykologisen termin itsetarkastelulle. Toiset äidit voivat kokea äitikielen täysin eri tavalla (tai olla vaikka tyystin kohtaamatta tai omaksumatta sitä). Kaikki kursivoidut esimerkit on poimittu aidosta kielenkäytöstä.

Me-vaihe 0–6 kk

On luonnollista ja vain vähän huolestuttavaa, että äidin suusta tipahtelee lauseita kuten Vieläkös me mahdutaan tähän haalariin tai Meillä ei ole vielä hampaita. Alku on äidille ja vauvalle symbioottista aikaa. Äidin minän rajat hämärtyvät, kun arki rakentuu vauvan ympärille. Asiaa ei ainakaan edistä neuvolan terveydenhoitajan Teillä on pysynyt iho tosi hyvänä -tyyppiset kommentit, vaikka ne äidin egoa ja hipiää hivelevätkin.

Äidille on annettava aikaa opetella hahmottamaan, että hän on itse asiassa vauvasta erillinen olento. Kuukausien kuluessa äiti tulee vähitellen tietoisemmaksi lausahdustensa järjettömyydestä (Ei me vielä syödä kiinteitä – tokihan äiti syö, jos suinkin ehtii). Silmiin- tai korviinpistävin me-vaihe alkaa yleensä hiipua puoleen vuoteen mennessä.

Uusi sanasto 2 kk–

Kenties helpoimmin havaittava äidin kielenomaksumisen merkki on uuden sanaston juurtuminen. Toki jo raskausaikana äidin kielelle saattaa hiipiä jonkin verran uusia vauva-aiheisia sanoja, kuten plussata ’tehdä positiivinen raskaustesti’ tai radi ’raskausdiabetes’. Sanasto alkaa kuitenkin kasvaa harppauksin sitä mukaa kun symbioottinen kaksikko (tai lapsiluvusta riippuen kolmikko tai jopa nelikko) saa suoritettua alkuvaiheen kotiin telkeävät imetysmaratonit ja pääsee liikkeelle vauvakerhoihin ja mammakaveri-piireihin.

Uusia sanoja omaksutaan etenkin vuorovaikutuksessa äitikollegoiden kanssa, niin kasvotusten kuin sosiaalisen median ryhmissä. Alkutaipaleen kommelluksia ei pidä pelätä, sillä äitikielen oppii vain rohkeasti puhumalla.

Muutamia esimerkkejä mainitakseni: Vauvalle sopivaa vaatekokoa spekuloitaessa on tärkeää käyttää termiä niskahaara, jolla tarkoitetaan vaatekappaleen kaula-aukon ja haaraosan välistä etäisyyttä. Vasta-alkajana ehdin aiheuttaa hämminkiä puhumalla torson pituudesta. Vastaavasti vauvan yöpuku on aina söpösti unska (’unipuku’) – ei missään nimessä öykkäröivä yökkäri, kuten omassa lapsuudessani 90-luvulla.

Edellä mainitut sanat ovat uusia nimityksiä tutuille asioille, mutta tuore äiti kohtaa toki monia aivan uusiakin ilmiöitä, jotka myös tarvitsevat nimen. Itse opin muun muassa loskareiden olemassaolon. Loskarit on johdettu loska-sanasta ari-/äri-johtimella, joka on etenkin slangissa tavallinen. Mallia lienee saatu merkitykseltään läheisestä sanasta kumpparit (’kumisaappaat’). Loskarit viittaa loskakeleille sopiviin talvikenkiin, joissa on vedenpitävä jalkaterä ja topattu varsi. 

Toinen esimerkki kohtaamastani uudesta ilmiöstä voisi olla kantomekko, joka yllättäen liittyykin mekon malliin eikä vauvan kantamiseen – toisin kuin vaikkapa kantoreppu tai kantotakki. Kantomekko on alun perin erisnimi Kanto-mekko, suomalaisen Papu-vaatebrändin lanseeraama mekkomalli, jossa on vyötärön ja lantion seudulla reilu levennys, joka kapenee helmaa kohti. Kanto-mekkoja voi nähdä sekä mamman että lapsen päällä.

Kuukausien vieriessä äiti saattaa huomata suustaan putkahtelevan sanoja, joita ei edes tiennyt osaavansa. Sanoja, joita ei arjessa kyseenalaista, mutta jotka saavat hämilleen, kun niitä pysähtyy miettimään. Itse oivalsin noin 6 kuukauden kohdalla käyttäväni luontevasti sanoja lupukka ’tutti’ ja väskä ’väsynyt’. Sanojen selvittely vaatii jonkinasteista salapoliisityötä, sillä kukaan vertaismammani ei tunnusta tai tiedosta käyttävänsä niitä, eikä googlaaminenkaan tuota hedelmää.

Suomen murteiden sanakirjassa on hakusanana itämurteinen verbi luputtaa ’imeä’, joka voisi olla looginen kantasana lupukalle, jonka perusfunktio on tulla imetyksi. Murresanakirjasta löytyy myös lupukka-artikkeli, mutta ’tutti’-merkitystä siinä ei ole. 

Myöskään väskä ei mitä ilmeisimmin ole yleispuhekieltä, sillä sanakirjoista tuloksia tulee pyöreä 0 ja Googlekin tarjoaa osumia vain ruotsin laukkuun (väska). Väskän viljely puheessa ei selity edes itäisellä murretaustallani, koska sana on tuttu lounaismurteiselle kollegalleni. Tämän mysteerin kanssa lienee vain opittava elämään – ellei sitten joku innokas suomen kielen opiskelija intoudu tekemään laajaa väskä-selvitystä vaikkapa gradua varten.

Lyhenteet ja johtaminen 4 kk–

Äitikieli alkaa olla sujuvan puhujan tasolla, kun äiti ryhtyy spontaanisti tuottamaan tietyntyyppisiä lyhenteitä ja johdoksia. Yleensä tähän vaiheeseen päästään vauvan ollessa noin kolmi-nelikuinen, kun arki alkaa jo sujua rutiinilla ja päivissä on rytmiä. Toki toiset äidit kehittyvät nopeammin, toiset hitaammin – vaihtelu on suurta, eikä siitä pidä huolestua.

Ekologiset äidit tutustuvat nopeasti keston ja imun uusiin merkityksiin. Jos ennen vauvaa ystävien kanssa vertailtiin kestoja ja toimivimpia imuja, puhuttiin jostain aivan muusta mukavasta. Vaippa-aikana taas kestot merkitsevät likaisten imujen pyykkiruljanssia. Kesto on siis äitipiireissä käytetty kestovaipan lyhenne. Ytimekäs imu puolestaan tarkoittaa kestovaippaan sujautettavaa imukykyistä taitosta.

Yksi äitikielen produktiivisimmista lyhennetyypeistä on yhdyssanan lyhentäminen siten, että määrite- ja perusosasta poimitaan kaksi ensimmäistä kirjainta kummastakin. Tätä tyyppiä edustavat muun muassa jo edellä mainittu radi ’raskausdiabetes’, nipat ’niskapaskat’ (eli vaipasta niskaan asti leviävät kakat), heso ’hedelmäsose’ ja ruso ’ruokasose’.

Lyhentäminen on kuitenkin taitolaji, eikä kaikkea sovi lyhentää, jos mielii tulla ymmärretyksi. Sekaannuksia voisivat aiheuttaa esimerkiksi hahmottelemani lyhenteet ripu (’rintapumppu’), kali (’kantoliina’) ja hola (’hoitolaukku’). Leikittelin kerran myös kotus-lyhenteellä – tietenkin merkityksessä ’korvatulehdus’ – mutta taidokas kielipelailuni tyssähti yksinpeliksi.

Lyhennesanojen ohella toinen äitikielelle leimallinen sananmuodostuskeino on hellittelevä uli-/yli-deminutiivijohdin, tai pikemminkin sen ylikäyttö. Johdokset kuulostavat muumikielen puolelta lainatuilta hemuli-hosuli-tyypin sanoilta, mutta ovat tosiasiassa ihan suomea(kin). Ennen lasta pisuli, masuli tai hampuli (’hammas’) livahtivat korkeintaan kerran vuodessa, mutta kun äityli jutustelee omalle pojuli murulilleen, pusulit ja nenulit muuttuvat jokapäiväisiksi.

Molo-natiivius –12 kk

Äitikielen omaksuminen on monivaiheinen prosessi, joka voi hyvin jatkua niin kauan kuin äidin ja lapsen yhteistä arkea riittää. Etenkin uutta sanastoa äiti joutuu opettelemaan runsaasti myös myöhempinä vuosina. Äidin voidaan kuitenkin ajatella päässeen äitikielessään natiivipuhujan tasolle siinä vaiheessa, kun häntä ei enää naurata puhua moloista, siis tanskalaisen Molo-lastenvaatemerkin vaatteista.

Äitikielen natiivipuhuja voi hihittelemättä käydä kauppaa Moloista Facebookissa tai kertoa neutraalisti, minkävärisestä Molosta haaveilee. Tämä vaihe saavutetaan vaihtelevan hitaasti, yleensä kuitenkin ennen vauvan ensimmäistä ikävuotta – riippuen täysin ensimmäisen talvihaalarin ostamisen ajankohdasta.

Ehkäpä jo tänä talvena meillä on kirkkaanpunainen Molo.

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele