Se tähti meitä valaisemaan ehti

Taas kerran olemme läpäisseet pimeän marraskuun. Marraskuun vaihduttua joulukuuksi valoa tuntuu heti olevan enemmän, vaikka päivä alkaakin pidetä vasta talvipäivänseisauksesta.

Viimeistään joulukuussa viritellään jouluvalot pihoja ja parvekkeita valaisemaan, sunnuntai sunnuntailta sytytetään lisää adventtikynttilöitä ja 13. joulukuuta vietetään valontuoja Lucian päivää. Ei ihme, jos joulun odotuksessa mielikin tuntuu valoisammalta.

Lumi valkaisee pimeän ajan

Tätä kirjoittaessani Helsingissä on hienon hieno lumikerros. Niin ohut, ettei siitä ole työtä kenellekään, mutta vaikutus on silti sama, jota J. A. Frosterus kuvasi 1790-luvun alussa teoksessaan Hyödyllinen Huwitus Luomisen Töistä:

Lumi – –  walkase pimiän ajan, se ilahutta silmät ja kaunistaa maan kannen.

Nykyisessä suomen yleiskielessä valaista ja valkaista ovat erilliset, selvästi erimerkityksiset verbit. Kielitoimiston sanakirjan mukaan valaista merkitsee nykyään ensi sijassa konkreettista valoisaksi tekemistä, abstraktimmissa yhteyksissä myös jonkin asian selittämistä tai havainnollistamista.

Valkaista puolestaan tarkoittaa jonkin tekemistä valkoise(mma)ksi tai värittömäksi. Valkaistaanpa sitten sellua tai hiuksia, merkitys on joka tapauksessa hyvin konkreettinen. Leikillisesti puhutaan myös nenän valkaisemisesta, kun pidetään taukoa alkoholinkäytöstä.

Frosteruksen tekstissä molempien nykysuomen verbien merkitykset tuntuvat kietoutuvan yhteen – lumi sekä valkaisee maiseman että valaisee pimeyden. Todennäköisesti vanhan kirjasuomen aikaiset kielenkäyttäjät ovatkin hahmottaneet verbit valaista ja valkaista yhdeksi ja samaksi val(k)aista-verbiksi.

Aamurusko koko luonnon valkaisepi

Jo Frosteruksen kirjaa varhaisemmissa 1700-luvun teksteissä tulee vastaan k:llisia valkaista-esiintymiä, mutta useimmiten nykylukijaa hämmentävissä yhteyksissä. Näin kertoo joulutähdestä Johan Wegelius nuorempi loppiaissaarnassaan, joka on julkaistu vuonna 1747:

Ja nijn sijs oli tämä Tähti, itze Herran Coureri ja Posti, jonga Jumala oli lähettänyt Itään Pimeyden maahan Pakanoita walkaiseman ja Mailman Messiaxen tygö johdattaman ja opastaman

Äkkiseltään voisi tulkita, että tähti oli saanut tehtäväkseen valkaista tummaihoisia pakanoita – poliittisesti mitä epäkorrektein tulkinta! Tekstiyhteys auttaa kuitenkin oikeille jäljille: ihmiset kaipaavat hengellistä valaistusta, ja tähden opastamina itämaan viisaat osasivat lähteä Messiasta etsimään.

Vanhoissa uskonnollisissa teksteissä keskeinen ymmärryksen ja uskon valon lähde on kristinuskon Jumala, mutta aivan yhtä valovoimaisin sanakääntein Carl Gustaf Weman onnitteli vuonna 1772 kruunattua kuningastaan Kustaa III:ta:

Koska kaunis aamu ruska, Walo idästä ihana, Koko luonnon kirkastapi, Walollansa walkaisepi Nijn on Kyöstä Kuningamme, Walo warsin walaisewa

Onnittelurunossa esiintyvät sulassa sovussa rinnakkain k:llinen muoto walkaisepi ja k:ton walaisewa.

Kuinka susi valkaistaan

Ensimmäiset esimerkit selvästi nykymerkityksessä käytetystä k:llisesta valkaista-verbistä löytyvät 1770-luvun almanakoista. ”Hamppu-lijnat owat kyllä waikiat painettaa ja walkaistaa” huokaistaan vuoden 1774 almanakassa. Painaa-verbi on aikoinaan merkinnyt muun muassa värjäämistä, ja sekä painettaa että valkaistaa ovat vanhoja verbin passiivi-infinitiivejä, joita on käytetty aktiivi-infinitiivien painaa ja valkaista rinnalla.

Christfrid Gananderin satukirjassa vuodelta 1784 valkaista-verbiä on käytetty varsin yllättävässä merkityksessä. Parannuskeinoksi metsän kuninkaan Jalopeuran vaivoihin Kettu ehdottaa seuraavaa konstia:

yxi eläwä Susi walkaistaan, eli nyljetään eläwältä, ja hänen taljansa – – kohta nijn lämminnä ja tuoresna kääritään Teidän Majestetinnä ruumijn ympäri

Sanakirjassaan Nytt Finskt Lexicon (käsikirjoitus 1787) Ganander selittää vastaavasti ilmauksen walkaista hewosta ruotsiksi ”flå en häst”. Myös Kotuksen murrearkistosta löytyy tietoja valkaista-verbin käytöstä nylkemisen merkityksessä. Paljastuuko nyljettäessä nahkan alta valkoinen kalvo tai rasvakerros? En tiedä, kun en ole nylkenyt ensimmäistäkään eläintä.

Gananderin sanakirjassa on itse asiassa kaksikin walkaista-artikkelia, joista ensimmäisessä puhutaan pelkästään nylkemisestä, toisessa sekä valkeaksi tekemisestä että nylkemisestä. Erillisessä artikkelissa Ganander selittää walaista-verbin merkitystä ”lyser, oplyser, bestrålar” ja viittaa myös verbiin walistaa. Gananderin esitys näistä kolmesta verbistä on jo varsin lähellä 2000-luvun hahmotusta verbien keskinäisestä suhteesta.

Kadonneen äänteen jäljillä

Jatketaanpa aikamatkaa vielä kauemmas menneisyyteen, aina 1500-luvulle asti. Yksi varhaisimmista säilyneistä val(k)aista-verbin käyttöesimerkeistä löytyy Mikael Agricolan Rucouskiriasta (1544):

O Herra Jesu Christe, sine se ijancaikinen walkeus, ioca pimeydhese walghaijse

Mutta miksi kummassa Agricola on kirjoittanut verbiin ylimääräisen konsonanttiyhdistelmän gh? Siksi, että 1500-luvulla tuossa kohtaa vielä mitä ilmeisimmin kuului k-äänteen heikkoasteinen vastine, soinnillinen palataalispirantti ɣ eli kitalaessa ääntyvä g:n tapainen hankausäänne. Nykysuomessa tuota äännettä ei enää esiinny, mutta sen sijaan tietyissä äänneympäristöissä k:lla on edelleen kuuluvana ja näkyvänä heikkoasteisena vastineenaan j: päivä valkenee, mutta päivä on valjennut.

Agricolan käytössä val(k)aista-verbi on merkinnyt valoisaksi tekemistä ‒ aivan kuten valaista nykyään ‒ sekä päivän sarastamista eli valon ilmestymistä ja kirkastumista, mutta sillä on ollut myös laajentunutta, abstraktimpaa käyttöä. Käsikiriassa (1549) Agricola selittää Pyhän Hengen tehtäviä:

se pyhe Hengi – – ylesualgaisepi minun sydemeni, tundemaan ne ylenpaltiset Iselisen laupiuden rickaudet, iotca hen minulle andanut ia lahianut ombi, sulasta armostansa – – caiki neme se Pyhe Hengi andapi minun tuta, ylessytytte minun sydemeni ia walgaisepi

Pyhä Henki siis valaisee tai ylesvalaisee ihmisen sydämen tuntemaan Jumalan laupeuden. Agricolan val(k)aista-verbin rinnalla käyttämä ylesval(k)aista on selvä käännöslaina, joka vastaa ruotsin upplysa-verbiä.

Valkaistetut haudat

Agricolalta löytyy esimerkki myös val(k)aista-verbin käytöstä merkitsemässä valkaisemista, valkoiseksi tekemistä. Matteuksen evankeliumissa Jeesus valittaa Agricolan suomennoksen mukaan näin:

We teille Kirianoppeneet, ia Phariseuset, te wlcokullatudh, ette te oletta walghastettudhen Hautain caltaiset, iotca wlco caunissa näkyuet, mutta siseld ouat teynens Colutten luita, ia caike riettautta. (Se Wsi Testamenti 1548, Matt. 23:27)

Mikä on ”walghastettu” hauta? Nykysuomen oikeinkirjoitusperiaatteiden mukaan kirjoittaisimme ”valkaistettu”, mutta verbimuodossa on edelleen jotain outoa – nykykielen valkaistu-muotoon verrattuna siinä on mukana yksi ylimääräinen passiivin tunnus. Näin sama kohta kuuluu vuoden 1992 raamatunsuomennoksessa:

Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa.

Voi sentään! Val(k)aista-verbin myötä päädyin puhumaan valkaistuista haudoista ja jouduin kovin kauas joulun valosta. Tai ehken sittenkään, kuuluuhan monen joulunviettoon kynttilän sytyttäminen omaisten haudalle.

Tähden valossa

Avataan vielä ensimmäinen suomenkielinen virsikirja. Sen ääressä voi kuulostella, kuinka Jaakko Finnon suomeksi riimittelemä jouluvirsi on kaikunut 1580-luvun kirkossa. Jouluna veisataan Jeesus-lapsesta: ”Hän on se kointächti Quin meitä walaiseman echti Caickes pimeydhes."

Joulun valoa kaikille Elävien päiden lukijoille!

ELINA HEIKKILÄ

• valaista (Kielitoimiston sanakirja)
• valkaista (Kielitoimiston sanakirja)

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele