Paavali, Lutherus ja muut pyhät

Marraskuun ensimmäisenä lauantaina – joskus harvoin jo lokakuun puolella – vietetään pyhäinpäivää, pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivää.

Menneinä vuosisatoina pyhäinpäivää on kutsuttu useimmiten pyhäinmiestenpäiväksi, joskus myös pyhämiestenpäiväksi. Nimitys pyhäinmiestenpäivä esiintyy suomeksi painetussa kirjallisuudessa ensimmäisen kerran vuonna 1544 Mikael Agricolan Rucouskirian kalenteriosassa, johon on marraskuun ensimmäisen päivän kohdalle merkitty ”Pyhein miestein pä” – enempää ei mahtunut.

Pyhäinmiestenpäivä on yksi kirkkovuoden lukuisista juhlapyhistä, mutta se on ollut muutenkin tärkeä vuotuinen määräpäivä.  Näin säädetään kuningas Kristoffer Baijerilaisen vuonna 1442 vahvistaman maanlain rakennuskaaressa, jonka herra Martti suomensi 1580-luvulla: ”Ei mahda yxikän toisen metzän mennä, eli oman metzän Orauan iälkin, Näädhän eli kärpän, Ennen pyhä miesten päiuä”. Vielä 1720-luvulla piti papille ”Pyhäin miesten päiwänä caicki kymmenexet maxetut oleman”.

Luterilaisessa kirkossa ei ole samanlaista pyhimyskulttia kuin roomalaiskatolisessa kirkossa eikä pyhimyksiä myöskään pyydetä esirukoilijoiksi, kun itse ei tohdita lähestyä suoraan Isä Jumalaa tai Kristusta. Siitä huolimatta Ruotsin vallan aikaisesta kirjallisuudesta löytyy joukoittain pyhiksi mainittuja ihmisiä.

Keitä sitten ovat ne pyhät, joiden muistoksi pyhäinpäivää on Suomessa luterilaisuuden ensimmäisinä vuosisatoina vietetty? Katsotaan Vanhan kirjasuomen korpuksesta – siis Vanhan kirjasuomen sanakirjan taustalla olevasta sähköisestä aineistosta, josta sanakirjaan valitaan esimerkkejä – millaisten ihmisten nimiin on Ruotsin vallan aikaisissa teksteissä yhdistetty määrite pyhä tai sen lyhenne p.

Agricolan pyhät

Mikael Agricolan Rucouskiria sisältää runsaasti rukouksia pyhimysten muistopäiviksi ympäri kirkkovuoden. Pyhien joukkoon kuuluvat apostolit, evankelistat, kirkkoisät ja monet muut muistamisen arvoisiksi katsotut kristityt. He siis saavat nimensä eteen joko lyhenteen p. tai auki kirjoitetun sanan pyhä, kuten Uuden testamentin esipuheessa, jossa Agricola panee UT:n kirjoja arvojärjestykseen:

ne ialomat ouat pyhen Johannesen Euangelium, ia pyhen Paualin Lehetuskiriat, erinomaisesta se Romarin tyge, ia p. Petarin se Ensimeinen Lehetuskiria, ouat ne parat ytimet ia sydhemet ninen caiken kiriain seas

Pyhien joukossa on jokunen Vanhan testamentin profeettakin. Agricola on merkinnyt kalenteriinsa myös kolmen pyhän kuninkaan päivän. Kyseessä on loppiainen, Itämaan tietäjien Betlehemiin saapumisen muistopäivä. Tietäjät pyhitti se, että he lähtivät etsimään vastasyntynyttä Kuninkaiden Kuningasta.

Agricola siis käytti henkilönnimien yhteydessä systemaattisesti adjektiivia pyhä tai sen lyhennettä. Hänen aikalaisensa saattoivat valita pyhä-sanan asemesta latinan sanan sanctus, kuten Upsalan evankeliumikirjan laatija: ”Thämä on meidhän herran jesuxen christuxen pina niin quin kirioitapi sanctus Johannes”. Vielä niinkin myöhään kuin 1740-luvulla julkaistiin arkkiveisu ”Sanct Yriänäst yhdest Riddarist”, joka tappoi hirmuisen lohikäärmeen.

Entä Neitsyt Maria, pyhä vai ei? Siitä huolimatta, että reformaattorit pyrkivät parhaansa mukaan suitsimaan Marian kulttia, Agricola lukee Rucouskiriassa Marian pyhiin. Näin Maria mainitaan Pyhän Ambrosiuksen rukouksessa, jossa käydään läpi Kristuksen piinaa: ”sine meiden wihileisten tedhen, Taijuahasta alasastuit, Ja pyheste Neitzöste Mariasta, sine lihan pälles otit”. Mariaa itseään ei kuitenkaan enää rukoilla lukuun ottamatta Terve Maria (Ave Maria) -rukousta, joka on mukana Agricolallakin. Ainakin vielä vuonna 1625 Erik Sorolaisen postillassa mainitaan ”se P. Neidzy meidän Herran Jesuxen Äiti Maria”.

Pyhyydessään esikuvalliset

Suomalaisille tärkeä pyhimys – olipa hän sitten historiallinen henkilö tai ei – on piispa Henrik eli Pyhä Henrik, jonka merkityksen Anders Lizelius kiteytti 1780-luvulla seuraavasti:

Jumalan Sanan walo ja Christillinen oppi tuli – – tänne Suomehen, Jumalan edeskatzomisesta, saatetuxi; Kuninkas Erich 9 nen t[o]imella, joka lähetti Pispan Sanct Henrichin tänne Christillistä oppia saarnamaan

Henrikin muistopäivänä tammikuussa luettavaksi Agricolan Rucouskiriassa on tämä rukous:

Laijna meille, Ise caikiwaldias Jumala, nijn toijmellisesta sinun Todhistaijas, ia pijspas, pyhen Henrickin, iuhla ia muisto pitee, – –  ette me henen esikuuastans, meiden Elemen parannaijsim, ja mös wahwas wscos, ja Christilisis menoisa – – hende sawuttaijsim

Tässä päästäänkin kiinni siihen, mitä tekoa pyhillä on luterilaisessa kirkossa: he ovat uskossaan ja elämässään esikuvallisia kristittyjä, joiden esimerkkiä myöhemmät kristityt pyrkivät noudattamaan. Nämä esikuvalliset pyhät voivat olla yhtä lailla naisia kuin miehiä:

Sine Herra Jumala – – laijna meille armolisesta, ette me nijn, pyhen Catharinan iuhlan muistosa pidheijsimma, ette me henen wscons wahwudhen, ia caiken henen pyhen elemens ielken, meiten kieuteijsimma

Rucouskirian alussa Mikael Agricola tervehtii lukijoitaan:

Jesusen Cherstusen Uscolisten, pyhein ia Jumalallisten Somalaijsten, Hemäläijsten, Pohialaijsten, ia Carialaijsten etc. Papeijlle, Sarnaille, ia caiken ychteitzen Seurakunnan, eli Canssan – – Mine Michael Olaui Agricola, Jumalan epekeluotoijn paluelia, henen pyhen Poians Euangeliumisa, toijwotan Armon, rauhan, laupiudhen, ia Jumalan teydhelisen Tundemisen – – ijancaikisen ilon ia Elemen cansa Amen.

Mitä Agricola on mahtanut tarkoittaa pyhillä suomalaisilla, hämäläisillä, pohjalaisilla ja karjalaisilla jne.? Tähän tekstiympäristö tarjoaa tulkinta-apua: kun pysyy uskollisena Jeesukselle Kristukselle ja on hurskas ja jumalaapelkäävä (Agricolan jumalallinen), Jumalan pyhyys tulee ilmi kristityssä. Jotain tämänsuuntaista Agricola lienee alkutervehdyksessään tarkoittanut. Toivotukset on suunnattu paitsi papeille ja saarnaajille, myös kaikille Kristukselle uskollisille, pyhille ja jumalallisille suomalaisille, siis kaikille seurakuntalaisille. Agricola on käyttänyt alkutervehdyksessään niin sanottua datiivigenetiiviä, n-loppuista muotoa (pyhäin ia jumalallisten suomalaisten), jonka tilalla nykysuomessa käytetään ulkopaikallissija allatiivia (pyhille ja jumalallisille suomalaisille).

Katariina Aleksandrialaista uhkasi ensin kuolema kidutuslaitteessa, jossa oli pyörivät terät, mutta loppujen lopuksi hänet mestattiin miekalla. Suomessa Pyhästä Katariinasta on kehittynyt karjaonnen tuoja. (Kuva: Museovirasto, P. O. Welinin kokoelma.)

Jumalan ja pyhäin miesten nimeen

Vanhan kirjasuomen kaudella 1500-luvulta alkaen valat vannottiin Suomessa tavallisesti ”Jumalan ja Hänen pyhän evankeliuminsa kautta”, mutta ilmeisesti keskiajalla on vannottu Jumalan ja pyhimysten nimeen. Suhteellisen myöhäinen viittaus pyhimysten nimeen vannomiseen löytyy vuodelta 1648, Abraham Kollaniuksen kaupunginlakisuomennoksen naimakaaresta. Lainkohdassa on kyse siitä, kuinka suurella joukolla ruumis- ja perintöoluita on lupa nauttia:

Cosca nämät pidhot owat pidhetyt, nijn pitä sen, joca – – heitä pidhättänyt ombi, Neuwohuonesa Linnanisannän ia Borgmestaritten etehen menemän, wannomahan Jumalan ia caickein Pyhäin Miesten päälle, rucoellen nijn ihdhensä auttamahan, cuin hän tämän säännön pitänyt, ia ei pahendanut ole

Ljungo Tuomaanpoika puolestaan ei nelisenkymmentä vuotta varhaisemmassa suomennoksessaan erikseen mainitse, keiden kautta tuossa tilanteessa pitää vannoa. Tämä ero tuskin johtuu siitä, että Ljungo oli Kalajoen kirkkoherra, vaan mitä todennäköisimmin ero juontaa juurensa suomentajien käyttämiin lähdeteksteihin.

Pyhä Lutherus

Reformaattori Martin Luther kuului latinaa taitavaan oppineistoon, ja Ruotsin vallan aikaisissa teoksissa hänen sukunimensä esiintyy pääosin latinalaistetussa asussa Lutherus. Mikael Agricola ei teoksissaan mainitse Lutheria kertaakaan, joten varhaisin Lutherus-esiintymä Vanhan kirjasuomen korpuksessa löytyy Jaakko Finnon virsikirjan esipuheesta. Siinä virsirunoilija kertoo, että Jumala ”ylösherätti ensist sen Jumalisen ia suuren armon cansa lahiotetun miehen Lutheruxen Saxan maalla” kirjoittamaan kansankielisiä virsiä ja muut seurasivat sitten esimerkkiä.

2000-luvun luterilaiselle on hätkähdyttävä kokemus nähdä myös Lutheria tituloitavan pyhäksi, kuten piispa Isak Rothoviuksen konstituutioissa 1630-luvulta:

ettei yxikän Papeista, eli Sanancuulioista wäärin menis, nijn – – heidän pitä oppiman: Cuusi Christillisen Opin Pääcappalet, Huomen ja Ehto Rucouxet [jne.] – – Ja cosca cansa nämät cappalet hywin oppenet owat, nijn pitä Papin heidän Sanancuulioitans wähittelen opettaman Pyhän Lutheruxen ulostoimituxen Catechismuxen ylitze

Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1779 Isonkyrön kirkkoherra Johannes Äjmeläus kirjoitti ”siitä pyhästä Lutheruksesta” ruumissaarnassa, jonka piti Vaasan triviaalikoulun konrehtorin Jakob Wegeliuksen muistoksi:

Mutta kusa syndein andexi andamus on, eikö sijnä ole myös elämä ja autuus, nijnkuin se pyhä Lutherus sano meidän katekismuxesam?

Luther itse olisi saattanut päästää röhönaurun moiselle pyhäksi tituloimiselle, mutta asiayhteys ratkaiskoon. Lainaamissani 1600- ja 1700-luvun teksteissä ei tuoda esiin Lutheria pyhimyksen kaltaisena kulttihahmona vaan keskiössä on hänen laatimansa katekismus. Myös 1730-luvun almanakkakirjoituksissa esiintyvä ”P. Lutherus” voidaan nähdä esikuvallisena kristittynä samaan tapaan kuin Agricolan tervehtimät ”pyhät suomalaiset”.

ELINA HEIKKILÄ

Pyhimysten muistopäiviin Suomessa liittyvästä kansanperinteestä voi lukea Kati Kallion ym. teoksesta Laulut ja kirjoitukset. Kirjasta selviää muun muassa, ketkä Suomessa keskiajalla kunnioitetuista pyhimyksistä olivat totum duplex -arvoisia, ketkä ”pelkkiä” duplex-pyhimyksiä sekä mitä olivat santtipyhät ja santiyöt.

Kati Kallio ym.: Laulut ja kirjoitukset (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura)

Elina Heikkilä: Pyhäinpäivä vanhainkodissa (Kuukauden kielijuttu marraskuulta 2005)

Pyhä-sanan alkukirjain pyhimysten nimissä (Kielitoimiston ohjepankki)

Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa | Keskustele