Minna Canthin tärpit vanhasta kirjasuomesta

Maaliskuun 19. vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Kirjailijaa juhlitaan pitkin vuotta 2019, jolloin tulee kuluneeksi 175 vuotta Minna Canthin syntymästä.

Tituloin Minna Canthia kirjailijaksi. Sana on ollut käytössä jo hänen elinaikanaan, mutta sitä ei tunneta vanhan kirjasuomen ajalta. Vielä 1700-luvulla kirjailijat olivat auktoreita tai yksinkertaisesti kirjoittajia; jälkimmäisellä sanalla on toki ollut muunkinlaiseen kirjoittamiseen liittyviä merkityksiä. Naiskirjailija olisi voinut olla auktorinna tai kotoperäisesti kirjoittajatar.

Ennen 1800-lukua, jolloin Minna Canth eli ja vaikutti, Suomessa ei kuitenkaan ollut kovin paljon kirjoittavia naisia, eikä aiemmilta vuosisadoilta tosiaankaan löydy suomeksi julkaistuja naisten kirjoittamia tekstejä. Vanhan kirjasuomen sanakirjan aineistosta on siis turha etsiä naiskirjailijoiden teoksia – tai ylipäänsä naisen kirjoittamaa tekstiä. Jos sanakirjan aineistoksi olisi aikoinaan kelpuutettu myös arkkiveisut, niiden joukossa saattaisi olla myös naisten tekemiä, mutta arkkiveisuja julkaistiin monesti ilman tekijän nimeä.

Minna Canth viisissäkymmenissä. Valokuvaaja Victor Barsokevitschin ateljee sijaitsi aivan Minnan naapurissa. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Vanhan kirjasuomen piiat ja emännät

Monissa vanhan kirjasuomen teksteissä kuitenkin sivutaan naisten elämään liittyviä asioita. Niinpä myös Vanhan kirjasuomen sanakirjaan on kertynyt koko joukko naisten ammattinimikkeitä; esimerkiksi -piika-loppuisia ammattinimikkeitä sanakirjasta löytyy tällä erää kymmenen (ja samalla haulla myös linnunnimi käenpiika).

Vanhoissa asetuksissa on hyvinkin yksityiskohtaisia säädöksiä siitä, kuinka erisäätyisten naisten tuli pukeutua, ja tarkkoja ohjeita, miten jäkälästä valmistetaan hätäruokaa – naisten tehtäväksihän sekin tuli. Runomuodossa puolestaan on esitetty hyvän emännän kuvauksia, jotka ovat omiaan herättämään nykyajan naislukijassa riittämättömyyden tunteen tai vaihtoehtoisesti saavat hänet purskahtamaan röhönauruun. Kaikissa näissä teksteissä ovat kuitenkin äänessä mieskirjoittajat.

Esittelen nyt vanhan kirjasuomen ajalta kaksi sattumanvaraista tekstipoimintaa, jotka olisivat uskoakseni kiinnostaneet Minna Canthiakin. Ne ovat tulleet vastaan normaalissa sana-artikkelityössä, kun olen valinnut ja tiivistänyt esimerkkilauseita sanakirjaan.

Raamatun profetissat

Minna Canth kuopiolaisystävineen pani vuonna 1882 liikkeelle ajatuksen suomalaisesta naislyseosta, ylioppilastutkintoon ja yliopisto-opintoihin johtavasta koulutusväylästä tytöille. Tämä aloite johti seuraavina vuosina Suomen ensimmäisten yhteiskoulujen perustamiseen.

Piispa Eerik Sorolaista sen sijaan tuskin kukaan mieltää naisten saatikka naisemansipaation puolestapuhujaksi. Sitä hauskempi yllätys oli osua lukemaan Sorolaisen postillasta (1621) joulunajan saarnaa, jossa käsitellään muun muassa ”Hanna Prophetissaa”. (Sanan profetissa on vuoden 1938 raamatunsuomennoksessa korvannut naisprofeetta.)

”Jumala usein anda suuremat lahiat waimoille cuin miehille”, toteaa Sorolainen ja marssittaa Hannan seuraksi ison liudan profetoivia ja uskonoppineita naisia: Toisessa Mooseksen kirjassa on kutsuttu profetissaksi myös Mooseksen ja Aaronin Mirjam-sisarta, joka ylisti Jumalaa naisjoukon esilaulajana (2. Moos. 15:20). Tuomarien kirjassa kerrotaan Deborasta ja Toisessa kuninkaiden kirjassa Huldasta, jotka molemmat osasivat ennustaa tulevia. Debora oli muutenkin ”nijn suurella wijsaudella ia ymmäryxellä Jumalalda lahioitettu, että Israelin cansa tulit hänen tygöns oikiutta etzimän”, kertoo Sorolainen.

Uudesta testamentista löytyy profetissa Hannan lisäksi evankelista Filippoksen neljä tytärtä, ”jotca caicki Propheteraisit” (Ap. 21: 9). Apostolien teoissa kerrotaan myös etevästä ja oppineesta julistajasta Apolloksesta, jota teltantekijä Priscilla oli ”wielä enämin opettanut Jumalan sanasa, ia ulgostoimittanut hänen edesäns Kirjoituxia” (Ap. 18:24–26). Kaikkien näiden esimerkkien todistusvoimalla piispa tähdentää, että ”Jumala anda hänen lahjans kenelle hän tahto, eij waiwoin [vain] miehille, mutta mös waimoille, ja eij yhtäkän eroitusta sijnä pidä”.

Tästä kaikesta tuntuisi avautuvan suora yhteys tyttöjen koulutukseen, mutta ei nyt sentään! Sorolainen ei kehittele ajatusta naisten armolahjoista sen pidemmälle vaan rientää kiireesti neuvomaan, kuinka naisten tulee käyttäytyä.

Hanna oli elänyt koko ikänsä kunniallisesti ja jumalisesti, niin tyttöaikanaan, aviovaimona kuin leskenäkin. Hänen esimerkkiään naisten tulee seurata kaikissa elämänvaiheissaan. Leskivaimo eläköön yksin, rukoilkoon ja käyköön kirkossa ahkerasti. Mitähän piispa olisi sanonut leskivaimosta, joka ryhtyy liikkeenharjoittajaksi, kirjoittaa kantaa ottavia näytelmiä ja osallistuu jotakuinkin kaikkien kotikaupunkinsa yhdistysten toimintaan?

Kelpaako nainen oppimestariksi?

Hypätään sitten Sorolaisen postillan äärestä melkein 150 vuotta ajassa eteenpäin, erääseen vuonna 1769 painettuun muistioon. Muistion mukaan peruukkimaakarinkisälli Nijles Petari Nissoni oli anonut oikeutta harjoittaa diverssi- eli sekatavarakauppaa Tukholmassa perehdyttyään alaan diverssikauppaa harjoittavan madame Sadewasserin luona.

Nissonin anomus kuitenkin hylättiin, koska säädösten mukaan tällainen elinkeino oli sallittu vain hyvämaineiselle vaimoväelle ja niille, joilla ei ollut mitään muuta elatuskeinoa turvanaan. Olihan Nissoni nuori ja terve mies, joka kyllä kykenisi elättämään itsensä peruukinteolla, joten pysyköön kiltisti peruukkitukkinsa ääressä! Sitä paitsi madame Sadewasser oli ”laitoin Persona taitamaan Ulosopetta ja andamaan Uloskirjoitaa jongun Oppipojan” – koska oli nainen.

Lehtorin lesken liike

Siitä, ettei nainen kelvannut opastamaan oppipoikaa kauppiaan ammattiin, olisi Minna Canthkin hyvin voinut kirjoittaa, jos tapaus olisi sattunut 1870-luvun Jyväskylässä tai 1880-luvun Kuopiossa. Canthin aikoina vanha oppipojasta kisälliksi ja mestariksi ‑järjestelmä oli kuitenkin jo aikansa elänyt, ja uuden elinkeinoasetuksen tultua voimaan kauppiaaksi saattoi vuodesta 1880 alkaen ryhtyä pelkällä ilmoituksella.

Tuolloin Minna Canth oli vastikään jäänyt leskeksi ja palasi tyttövuosiensa kotiin Kuopioon. Eikä aikaakaan, kun hän teki maistraattiin ilmoituksen kangas- ja asusteliikkeen avaamisesta omalla toiminimellä. Kyseessä oli sama lankapuoti, jota jo Minnan vanhemmat olivat pitäneet, mutta Minna siirtyi komissiokaupasta itsenäiseen liiketoimintaan. Henkikirjoihin hänet merkittiin silti edelleen lehtorin leskeksi eikä kauppiaaksi.

Minna Canthin liike- ja asuintalo Kanttila Etelä-Vuorikadun (nykyään Minnan Canthin katu) ja Kuninkaankadun risteyksessä. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Kehräävät koltiaiset

Vaikka nainen ei kelvannut oppipojan oppimestariksi, sanaa opetusmestarinna on kuitenkin käytetty ainakin yhdessä asiakirjassa, vuonna 1803 painetussa Viaporin koulujärjestyksessä. Sen mukaan Viaporin kouluun oli määrä ottaa kankaankudontaa ja hienompaa kehruuta opettamaan ”yxi erinäinen samoisa askareisa hywin taitawa Opetusmestarinna”.

Tämä opetusmestarinna opasti ennen kaikkea tyttöjä, jotka jo osasivat kutoa sukkaa, ommella ja kehrätä karkeaa lankaa, mutta samoja käsitöitä opetettiin myös niille pojille, joilla oli taipumusta ja halua näihin askareisiin. Muille pojille opetettiin verkonkudontaa sekä korien ja seulojen valmistusta.

Samalle viivalle

Minna Canth käsitteli sekä kaunokirjallisessa tuotannossaan että lehtikirjoituksissaan oman aikansa yhteiskunnallisia epäkohtia. Hän halusi muun muassa parantaa tyttöjen koulutusmahdollisuuksia sekä naisten taloudellista ja juridista asemaa. Hän halusi, että naiset pääsisivät mukaan vaikuttamaan asioihin yhdessä miesten kanssa.

Mutta entä jos Minna olisi elänyt 1600- tai 1700-luvulla? Olisiko hän saanut tekstejään julki, ainakaan omalla nimellään? Olisiko hän kyennyt kirjoittamaan sekä suomeksi että ruotsiksi? Olisiko hän ylipäänsä oppinut kirjoittamaan?

ELINA HEIKKILÄ

Vanhan kirjasuomen sanakirja

Taru Kolehmainen: Naissukuista kielenkäytön historiaa (Kielikello, 4/2007)

Minna Maijala: Minna Canth (1844–1897) (Helsingin yliopiston Kristiina-instituutti, Klassikkogalleria)

Minna Canthin juhlavuoden kirjoja ja tapahtumia (Minna Canthin seura)

Elina Heikkilä: Suomenkielistä naisrunoilijaa jäljittämässä 1 (Kotus-blogi, Elävät päät, 7.3.2017)

Elina Heikkilä: Suomenkielistä naisrunoilijaa jäljittämässä 2 (Kotus-blogi, Elävät päät, 8.3.2017)

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele