Arpakapula pitää kyläin välillä juokseman

Nykyaikana viestintä ja tiedonvälitys on sähköistynyttä ja äärimmäisen nopeaa, mutta välitettiin kaikenlaisia viestejä vanhan kirjasuomen aikanakin, eikä kaikki viestinvälitys perustunut kirjoitettuun kieleen. Tästä löytyy vihjeitä myös ajan suomenkielisistä teksteistä.

Kirjapainotaito perustana

Kuten hyvin tiedetään, teknologinen keksintö, joka mahdollisti tehokkaan tiedonvälityksen ja sitä kautta niin reformaation leviämisen kuin suomen kirjakielen synnynkin, oli Johannes Gutenbergin 1400-luvulla kehittämä kirjapainotaito. Kirjallista viestintää painatteiden välityksellä ovat myös vanhan kirjasuomen aineistot, joiden sivuilta voimme löytää monenlaisia tiedonvälitystapoja menneinä aikoina.

Eräs tärkeä virallinen viestintäneuvo, jolla hallinto ilmoitti päätöksistään kansalle, olivat kuninkaan allekirjoituksella varustetut lyhyet asetustekstit, jotka käännettiin myös suomeksi. Yleensä seurakunnan pappi luki asetustekstin kaikelle kansalle kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen.

Usein lain kirjain julkaistiin otsikolla plakaatti, esimerkiksi vuonna 1666 painettiin asetusteksti nimeltä ”Placati Ja Säändö Waloista ja Sabbathin eli Lepopäiwän Rikoxesta” ja seuraavana vuonna puolestaan ”Placati, ja Käsky, Wanhoist Monumendeist”. Samankaltaista kaavaa toisti myös vuosittain koko Ruotsin vallan ajan julkaistu ”Placati, neljästä yhteisestä, julki- kijtos-: paasto- catumus- ja rucous-päiwästä”, jossa kuninkaan allekirjoituksella ilmoitettiin kyseisten päivien päivämäärät ja kehotettiin viettämään niitä asiaankuuluvalla hartaudella.

Varsinkin 1700-luvun kuninkaan hallinnolta tulleiden julkaisujen otsikko alkoi yleensä: ”Cuning:sen Maij:tin Armollinen Julistus”. Muita käytössä olleita otsakkeita aina sisällöstä riippuen olivat mm. aiemmin mainittu asetus, lisäksi käsky, resoluutio, reglementti ja päällepano.

Aviiseja ja tietosanomia

Nykyisenkaltainen sanomalehdistö syntyi Ruotsiin 1600-luvulla. Silloin kehittyi myös aina nykyaikaan säilynyt jakeluperiaate, jossa painettu lehti joko myydään irtonumeroina tai sitten toimitetaan tilaajille. Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti oli Anders Lizeliuksen Suomalaiset Tieto-Sanomat, jonka näytenumerossa vuonna 1775 julistettiin:

Näitä Tieto-Sanomita annetan ulos, Kirjan-painamisen kautta, kahdesti Kuukautesa, juuri tämmöitzesä muodosa, kuin nämät alku-lehdet näyttäwät

Sitaatissa alkulehti merkitsee aloitussivua, mutta Lizelius tulee myöhemmin julkaisussaan käyttäneeksi lisäksi lehti-sanaa ensimmäistä kertaa myös koko sanomalehteä merkitsevänä ikään kuin edellisen merkityksen laajentumana: ”näisä Lehdeisä monesti tulee mainittawaxi yxi ja toinen Maakunta”. Ruotsinkielistä sanomalehteä Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo oli julkaistu Turussa jo tammikuusta 1771 alkaen. Lizeliuksen sanomalehti jäi lyhytikäiseksi: sitä julkaistiin vain yksi vuosikerta.

Sanomalehdestä käytetty sana aviisi esiintyy asetustekstissä vuodelta 1794. Teksti käsittelee kuningasta vastaan kohdistettuja juonitteluja ja salaliittoja. Tekstissä kerrotaan laajalti varsinkin Gustaf Mauritz Armfeltistä, joka ”oli karkuun itzensä andanut, ja sen Awiseisä hänelle tietäwäxi tehdyn haaston laimiin lyönyt” eikä siis ollut totellut käskyä saapua oikeuden eteen.

Sana uutinen on esiintynyt kirjasuomessa jo varhain merkitsemässä monenlaista uutta ja tuoretta asiaa, mutta vasta vuonna 1800 julkaistussa asetustekstissä sanaa käytetään suunnilleen nykyisessä uuden tiedon tai sanoman merkityksessä:

Kuning. Maj:ti on sentähden kerroinnut walpaudensa: Ja ettei senkaltaiset uutiset mahdaisi Meidän rakkasa Isänmaasamme itsens sisälle ahdista ja johdatta turmellewaisiin epäilyxiin.

Postein lähdentöjä ja kirjajuoksua

Samalla kun sanomalehtiä jaettiin ympäri valtakuntaa, jaettiin toki muutakin postia, kuten yksityisiä kirjeitä. 1700-luvulla alettiin julkaista vuosittain suomenkielistä almanakkaa, joka sisälsi kalenterin lisäksi muutakin tietoa. Almanakkoihin painettiin mm. taulukko otsikolla ”Postein Lähdendö Turusta ja Breiwi-Taxa”. Taulukko sisälsi tiedot postinkulusta sekä postimaksun suuruudesta. Almanakat olivat muutenkin keskeinen väline tiedonvälitykseen tavalliselle kansalle. Niiden sivuilla julkaistiin myös vuoden markkinapäivät sekä erilaisia ohjeita maanviljelykseen.

Kirjeestä käytettiin ainakin nimityksiä kirja ja breivi (tai preivi). Kirja-sana esiintyy jo Mikael Agricolan teoksissa, breivi-sana puolestaan vasta 1700-luvulla. Sanoja saatettiin käyttää rinnakkain synonyymisinä, kuten vaikkapa vuoden 1794 protokolla-asetuksessa:

Hänen Kuning:nen Korkeudensa annoi sen jälken näyttää ja lukea usiambia Breiwejä ja Kirjoja kuin täydesti osotit mitä äsken mainittu on

Kirjelähettejä tai postinkantajia kutsuttiin vanhan kirjasuomen teksteissä kirjankantajaksi. Itse postinkuljetuksesta käytettiin nimityksiä preivijuoksu tai kirjanjuoksu ainakin eräässä vuonna 1748 julkaistussa asetustekstissä, jossa annetaan selvitystä ”Breiwi- eli Kirja-juoxun Ulosteosta”.

Kirjeenvaihto oli myös juonittelujen ja valtiopetosten väline. Erik Polonin 1790-luvulla suomentamissa sota-artikkeleissa eli ohjesäännössä on ilmoitettu mitä ankarin rangaistus sotilaalle, joka ”ilman Ylimmäisen Käskynhaldian suostumusta, pitää kanssapuhetta, ja kanssakäymistä wihollisen kanssa, eli hänen kanssansa waihettaa kirjoja ja sanomia”. Edellä mainitussa asetuksessa, jossa käsitellään G. M. Armfeltin juonitteluja, kerrotaan hänen olleen ”yhdesä ystäwällisesä kirjain-waihetuxesa Wenäjän Ambassadeurin” kanssa ja ilmoittaneen tälle kirjeitse ”petolliset aikoimuxensa”.

Merkkiääniä ja viestikapuloita

Koska lukutaito oli vielä pitkään kirjapainotaidon keksimisenkin jälkeen harvojen etuoikeus, suurin osa viestinnästä hoidettiin muin keinoin. Hyödynnettiin nopeita ja tehokkaita viestintävälineitä, joiden käyttö ei vaatinut kirjoitus- eikä lukutaitoa.

Esimerkiksi kirkonkelloilla välitettiin monenlaisia viestejä, kuten vaikka kokoonkutsumisia. Ainakin lakiteksteissä mainitaan, että kirkonkelloja tulee soittaa eli kläpätä tulipalon sattuessa. Abraham Kollaniuksen kaupunginlain suomennoksessa vuodelta 1648 kerrotaan: ”Tule sinne [tulipaloon] kirwes eli Sangio, eli kello kläpätään”. Ljungo Tuomaanpojan vuoden 1609 suomennoksessa kirkonkellojen verbi on eri, ja samainen kohta kuuluu ”kello soitethan”.

Myös vuoden 1734 Ruotzin Waldacunnan Lain suomennoksissa annetaan määräys, että tulipalon syttyessä palon havaitsija ”andacon kläpätä lähimäisesä kircosa”.

nijn pian cuin jocu Walkia Medzäsä sytty,  pitä ne, jotca sen ensin hawaitzewat, eli lähin asuwat --sammuttamisen apun cudzuman likimäiset Kyläliset; Mutta jos Waara enäne, uloskäydä andaman arwan toinen toisens tygö coco pitäjähän ja kihlacundan.

Maaseudulla oli käytössä myös niin sanottu merkkikapula eli arpakapula, jota kierrätettiin talosta toiseen, jotta esimerkiksi kyläkäräjään kuuluneet miehet tiesivät kokoontua. Se, miten viesti merkittiin kapulaan, vaihteli jonkin verran. Kapulassa saattoi olla kotelo, johon kylänvanhin eli oltermanni sijoitti yleensä pienelle paperilapulle kirjoitettuja viestejä. Viesti saattoi myös olla kaiverrettuna itse kapulaan, tai sitten viestinviejä vain esitti asian suullisesti. Sana merkkikapula esiintyy 1500-luvun lopulla herra Martin lainsuomennoksessa, jossa todetaan:

Ios ei käriä ole sapuilla, nijn leikackan, lakimies eli kihlacunnan mies mercki capulan, ia cootkan yhteitzen käreiän cokon.

Abraham Kollanius käytti samasta esineestä sanaa sanomakadikka eli sanomakalikka 1600-luvun puolivälin suomennoksessaan. Toisaalla herra Martin suomennoksessa, ”Vala sackoin kaaressa” puhutaan puolestaan sanomakapulasta, jonka tilalla Ljungo Tuomanpoika käyttää vuoden 1601 käännöksessään sanaa arpakapula. Kyseisestä kohdasta ainakin nykylukija saa käsityksen, että kapula voisi olla mikä tahansa puunpala. Ljungon suomennoksen mukaan ”pitä kihlakunnan domarin cohta arpa capulan yles leickaman ia käräiän cokoaman”.

Viestikapulasta on kyse myös vuoden 1805 kyläasetuksessa Ilmajoen pitäjästä: ”Tämä kokoon kutsumus tapahtu kapulan kautta, joka Åldermannilda Tallelletan”.

Vastaavanlaisia viestikapuloita eli arpoja eli arpakapuloita kulki niin talojen kuin myös kylien välillä. Tästä löytyy mainintoja lakiteksteistä, esimerkiksi  Ljungo Tuomaanpojan maanlain suomennoksen mukaan ”Jos arpa itä puolelta tule kylän, nin se pitä ländiseltä puolen vlos käymän”.  Arpa ja arpakapula mainitaan myös vuoden 1759 lainsuomennoksesta: ”Arpa eli arpa-capula: pitä kyläin wälillä juoxeman.” – Näitä vanhassa kirjasuomessa esiintyviä, ilmeisesti samaa kepakkoa merkitseviä sanoja vastasi ruotsinkielisessä lakitekstissä sana budkavel.

Edistyksellinen telegrafi

Mielenkiintoinen vanhan kirjasuomen aikana käyttöön tullut viestintäväline oli lennätin, joka ei tosin ollut vielä lännenelokuvista tuttu sähkösanomalaite, vaan niin sanottu optinen lennätin. Korkeille mäille eli lennätinkukkuloille pystytettiin puisia rakennelmia, joihin muodostettiin erilaisilla keinoilla kirjoitusmerkkejä tai muita koodeja vastaavia kuvioita. Viesti välitettiin  näköhavainnoin kukkulalta toiselle.

Optinen lennätin keksittiin alkujaan jo Rooman valtakunnassa, mutta uudelleen vastaavia laitteita alettiin kehitellä Euroopassa vasta valistusaikana. Ranskassa optinen lennätinjärjestelmä rakennettiin vuonna 1793. Jo vuonna 1794 otettiin myös Ruotsin valtakunnassa käyttöön optinen lennätin. Ruotsin lennätin oli Turussa vuonna 1754 syntyneen Abraham Niclas Edelcrantzin suunnittelema, ja siinä viestikuvio muodostettiin kolmella rivillä olevia neliskanttisia läppiä liikuttelemalla.

Myös Suomen puolelle tällainen lennätinjärjestelmä rakennettiin Ruotsin vallan lopulla 1790-luvun kuluessa. Laitetta käytettiin lähinnä sotilaallisiin tarkoituksiin – tulihan Suomen sodan syttyminenkin tiedoksi kuninkaalle lennättimen välityksellä, kuten käy ilmi vuonna 1808 julkaistusta asetuksesta:

Että Wenäjän Sotajoucko siinä 21 p. edesmennäsä Helme Kuusa on wihollisesti Suomen Maahan sisällelangennut, on ensisti Kuning:sen Maj:tin tjedoxi tullut Telegrafin kautta.

Vasta 1850-luvulla lennätin vapautui myös siviilikäyttöön Ruotsissa. Samoihin aikoihin Venäjän keisarikunnassa rakennettiin optinen lennätinverkko Suomenlahden pohjoisrannalle sanomien välittämisen helpottamiseksi. Myöhemmin 1800-luvun lopulla sähköinen lennätin syrjäytti optisen lennättimen.

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele