Selväkielen puolesta

Lehteilin juuri Hannu Virtasen mainiota Selkokielen käsikirjaa (Kehitysvammaliitto, 2009). Selkokeskuksen antaman määritelmän mukaan selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea ja/tai ymmärtää yleiskieltä. Selkokielen tarpeen syitä on monia, kuten erilaiset sikiö- ja lapsuusajan kehityshäiriöt, sairauden tai ikääntymiset aiheuttamat  seikat, kuuluminen kielivähemmistöön jne.

Virtasen arvion mukaan yli 200 000 suomalaista hyötyy selkokielestä. Selkosovelluksia on Suomessa tehty mm. kauno-, tieto- ja oppikirjoista. Selkokielisiä esitteitä ja muita aineistoja on tehty mm. Euroopan unionista, kansanvallasta ja kirjastossa asioimisesta. Suomessa julkaistaan myös selkolehtiä. Radiossa luetaan selkokielisiä uutisia, verkossa on selkokielisiä sivustoja. Jne.

Selkokielellä tuntuu pyyhkivän hyvin, mikä on mitä hienoin asia!

Mutta... Milloin ja miten taataan kansalaisten oikeus selväkieleen? Tarkoitan tässä selväkielellä sellaista yleiskieltä, joka olisi useimpien, vallanpa sen suuren enemmistön, ymmärrettävissä. Selväkieli on siis kaikille tarkoitettua ymmärrettävää yleiskieltä, siinä missä selkokieli on erityisryhmille tarkoitettua kieltä, siis sellaisille ryhmille, joille selkeä yleiskielikin voi olla liian vaikeaa, kuten Virtanen kirjassaan huomauttaa.

Yleiskieli määritellään usein kieliyhteisön yhteiseksi kielimuodoksi. Yleiskielen sanotaan olevan kirjakielen normien mukaista, käyttävän yleisesti tunnetuksi tiedettyä sanastoa ja olevan virkerakenteeltaan yksinkertaista.

Nyt on kuitenkin niin, että merkittävä osa julkista yleiskieltä on hämmästyttävän vaikeaselkoista. Ajatellaanpa vaikka hallinnon, politiikan, talouden ja tieteen tekstejä. Syystä tai toisesta näillä aloilla (toki muillakin) on alettu puhua ja kirjoittaa monissa tilanteissa tavoilla, jotka eivät täytä esimerkiksi ymmärrettävyyden, selkeyden ja asiallisuuden vaatimuksia. Tämä on erityisen onnetonta siitäkin syystä, että esimerkiksi hallintolaki edellyttää virkahenkilöiltä juuri ymmärrettävän, selkeän ja asiallisen kielen käyttämistä. Ja muutenkin olisi varmaan suotavaa, että ihmiset pyrkisivät tulemaan ymmärretyiksi ja pystyisivät ymmärtämään!

Meillä on siis olevinaan jonkinlainen kaikille yhteinen yleiskieli. Mutta onko meillä todella? (Ja keitä me olemme, jos on?) Onko ainakaan siellä, missä soisi olevan? Tuntuuko sinusta viranomaispäätös, veroehdotus, vakuutustodistus tai sairauskertomus selvältä kuin pläkki? Hyrisetkö ymmärtämisen tyytyväisyyttä hallitusohjelmaa lukiessasi tai pääministerin puhetta kuunnellessasi? Iskeekö sanomalehden talous- tai tiedeuutinen tajuntaasi kuin miljoona volttia?

Nyt pitäisi alkaa liikehtiä selväkielen eli selkeän yleiskielen puolesta! Aluksi voisimme yrittää omaksua tämän uuden käsitteen, joka oikeastaan onkin vanha. Nykysuomen sanakirjan (1951–1961) mukaan selväkieli tarkoittaa ilmikieltä eli ”tavallista kieltä, jota ilman muuta ymmärretään”. Selväkieli-sanaa on käsittääkseni käytetty viestityksessä peitekieli-sanan vastakohtana mm. sodanaikaisessa radiotiedustelussa.

Nyt voisimme ottaa tämän vanhan hyvän sanan uuteen käyttöön. Pois peitekielistä, suuntana selväkieli!

Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro