Viisaasti vihaa vastaan

Vihaajan on oltava varma. Hän ei saa epäillä. Vihaaminen ei onnistu, jos epäilee vihaansa. Epäilijä ei voisi olla yhtä suunniltaan. Vihaajan on oltava ehdottoman varma. Jokainen ehkä häiritsisi vihaa. Jokainen mahdollisesti horjuttaisi vihaa ja veisi juuri sitä energiaa, joka on tarkoitus suunnata kohteeseensa.

Näin kirjoittaa saksalainen toimittaja, kirjailija ja filosofi Carolin Emcke kirjansa Vihaa vastaan (suom. Päivi Malinen) johdannossa (s. 16). Vihalle on Emcken mukaan ominaista varmuuden lisäksi epätarkkuus, ääriviivojen hävittäminen. Voisimme puhua yleistämisestä ja asioiden esittämisestä itsestäänselvyyksinä, joihin on jo vuosia kiinnitetty huomiota myös kriittisessä kielentutkimuksessa.

– – kun ääriviivat on häivytetty ja yksilöt tehty tunnistamattomiksi yksilöinä, vihan kohteeksi jäävät vain epätarkat kollektiivit, joita voi mielin määrin parjata ja väheksyä, joille voi karjua ja uhota: ne juutalaiset, ne naiset, ne uskottomat, ne mustat, ne lesbot, ne pakolaiset, ne muslimit tai ne Yhdysvallat, ne poliitikot, ne länsimaat, ne poliisit, ne tiedotusvälineet, se älymystö. Viha tähtää muotoilemaansa kohteeseen. Kohde räätälöidään vihalle sopivaksi.

Vihalle on ominaista sekin, että se suuntautuu kohtisuoraan, ylös tai alas. Siellä on aina toinen, joka sortaa tai uhmaa omaa, kirjoittaa Emcke.

Toinen on se, jota voi panetella, halveksia ja loukata tai jonka voi tappaa ilman rangaistusta. (S. 16–17.)

On alettu vihata avoimesti

Emcke käy kirjassaan läpi lähinnä Euroopan tilannetta, muun muassa ”kansalliskonservatiivisten tai oikeistopopulististen puolueiden” nousua Unkarissa ja Puolassa. Myös Suomen perussuomalaiset mainitaan. Tällaisille puolueille on Emcken mukaan ominaista pitää ”argumentoinnissaan esillä (toive)kuvaa kulttuuriltaan tai uskonnoltaan homogeenisesta kansakunnasta tai homogeenisesta kansasta”. (S. 108–109.)

Erityisesti Emcke kiinnittää huomiota kotimaahansa Saksaan. Hänen mukaansa Saksassa on nähtävissä muutos siinä, että on alettu vihata ”avoimesti ja pidäkkeettömästi”.

Jos minulta olisi kysytty joitakin vuosia sitten, voisinko kuvitella, että tässä yhteiskunnassa vielä joskus puhutaan uudelleen tällä tavalla, olisin pitänyt sitä mahdottomana. En pystynyt kuvittelemaan, että julkinen keskustelu voisi vielä uudestaan raaistua ja kiihottaminen ihmisiä vastaan tulla näin häikäilemättömäksi. Vaikuttaa melkein siltä kuin perinteiset odotukset siitä, millaista keskustelun tulee olla, olisivat kääntyneet ylösalaisin. (S. 19.)

Emcke ei usko, että puheena oleva avoin viha olisi mitenkään sattumanvaraista. Kyse ei siis ole yksittäistapauksista, jollaisista Suomessakin on puhuttu erityisesti tilanteissa, joissa on käytetty rasistista kieltä.

Tämä viha on kollektiivista ja ideologisesti muokattua. Tämä viha tarvitsee ennalta kehiteltyjä muotteja, joihin se kaadetaan. Käsitteet, joilla nöyryytetään, assosiaatioketjut ja kuvat, joilla ajatellaan ja lajitellaan, hahmotusmallit, joiden avulla luokitellaan ja tuomitaan, on pitänyt muotoilla ennalta valmiiksi. Viha ei leimahda yllättäen, vaan sitä ruokitaan. Kaikki, jotka selittävät vihan spontaaniksi tai yksilölliseksi, vaikuttavat tahtomattaan siihen, että sen kasvu voi jatkua. (S. 19–20.)

Fanatismin ilmapiiri

Emcke puhuu huolestuneeseen sävyyn aggressiivis-populististen liikkeiden noususta Euroopassa. Niitäkin uhkaavampana ilmiönä hän pitää ”fanatismin ilmapiiriä”, ”kasvavaa halveksintaa kaikkea poikkeavaa kohtaan”. Tällainen vahingoittaa vähitellen kaikkia. Se lamaannuttaa niin kohteensa kuin vihaa todistamaan joutuneet ihmisetkin.

Mutta miten vastata tällaiseen vihaan? Vihaan ei Emcken mukaan tule vastata vihalla.

Se, joka vastaa vihaan vihalla, on jo antanut vammauttaa itseään ja lähtenyt muuttumaan vihaajan haluamaan suuntaan. Vihaan voi vastata vain niillä keinoilla, joita vihaaja itse ei käytä: huolellisella tarkastelulla, periksiantamattomalla eroavuuksien analyysilla ja itse-epäilyllä. Se vaatii vihan purkamista hitaasti osiin, akuutin vihan tunteen erottamista ideologisista olettamuksistaan ja sen tarkastelua, mistä viha alkaa ja miten se toimii tietyissä historiallisissa, alueellisissa ja kulttuurisissa olosuhteissa. (S. 21.)

Olennaista olisi tarkastella vihaa jo ennen kuin se ”mielettömänä purkautuu”. Kansalaisina voimme kaikki pyrkiä viemään vihaajalta tilan, jossa hän askartelee.

Näistä Emcken ajatuksista tulee hakematta mieleen kielen- ja kulttuurintutkijoiden eri yhteyksissä esillä pitämä ajatus kriittisestä medialukutaidosta. Kielen, tekstien ja diskurssien analyyttinen avaaminen ja erittely on paras keino vastustaa vihamerkitysten leviämistä ja luonnollistumista.

Vetoomus epäpuhtaan puolesta

Emcke käy poleemisessa, ajatukseen ja tunteeseen vetoavassa kirjassaan läpi muun muassa uskonnollista ja rasistista fanatismia, myös sukupuoleen liittyvää vihaa. Kirjaa voi lämpimästi suositella kaikille, jotka haluavat ymmärtää 2010-luvun Eurooppaa, ihmistä, vihan rakenteita. Monista kohdista tulee hakematta mieleen Suomenkin ilmapiiri ja keskustelukulttuuri, menetetyn ”puhtaan Suomen” haikailu. Sellaisen haikailu, jota ei ole koskaan oikeasti ollutkaan eikä voikaan olla.

Vihaa vastaan -kirja ponnistaa monipuolisista havainnoista ja näitä teemoja käsittelevästä aiemmasta kirjallisuudesta sekä ennen kaikkea suuntaa konkreettisiin ratkaisuihin. Miten torjua vihaa, joka horjuttaa avointa yhteiskuntaa ja demokratiaa? Vihaa, joka kumpuaa moniarvoisuuden vastustamisesta?

Vastaus on tavallaan yksinkertainen. Siinä missä fanaatikot yleistävät ja karkeistavat, kriittiset kansalaiset erittelevät. Emcken mukaan ”vihan ja halveksinnan kritiikki ja vastustus olisi aina suunnattava vihan ja halveksinnan rakenteisiin ja edellytyksiin”. Tämä tarkoittaisi muun muassa sitä, että vihapuhujia ei tulisi demonisoida: ”tulisi vain arvostella puheita ja tekoja tai estää ne”. Rikoksentekijät on toki asetettava syytteeseen. Olennaista on myös käydä sellaisia yhteiskunnallisia hahmotusmalleja vastaan, joilla toiset tehdään näkyviksi ja toiset näkymättömiksi. Kaiken kaikkiaan vihan mallit on voitava korvata muilla malleilla. (S. 160–170.)

Eniten tarvitaan kuitenkin vetoomusta epäpuhtaan ja erilaisen puolesta, sillä juuri se ärsyttää vihaajia ja fanaatikkoja eniten heidän puhtaan ja yksinkertaisen fetisismissään. Tarvitaan valistuneen epäilyn ja ironian kulttuuria. Sillä ne ovat rigoristisille fanaatikoille ja rasistisille dogmaatikoille vastenmielisiä ajattelun lajeja. (S. 170.)

Carolin Emcke: Vihaa vastaan. Suomentanut Päivi Malinen. Vastapaino, 2017. Alkuteos Gegen den Hass. S. Fischer Verlag GmbH, Frankfurt am Main, 2016.

Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro