Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
”Loihesin siinä ajattelemaan”
Kielentutkija Erkki Lyytikäinen esittelee Virittäjässä (2/2014) kiinnostavia kielilöydöksiä. Hänen mukaansa suomen kieleen on ”hiljalleen asettunut kaksi loihe-verbiä”. Nämä ovat loiheta ja loihea.
Lyytikäisen mukaan verbejä käytetään yleensä liitossa lausua-verbin tai jonkin muun puhumista merkitsevän verbin kanssa (esim. loiheta tai loihea lausumaan, sanomaan, tuomaan esiin). Verbit voivat esiintyä myös itsenäisinä, jolloin merkitys on Lyytikäisen havaintojen mukaan lähinnä ’sanoa’ (esim. valtuustossa loihetaan, että; toimittaja loihesi eilen, että; Loihen vain lyhyesti: KIITOS!).
Loihe on toki tuttu kielenkäyttäjille vanhastaan. Yleensä sitä on käytetty vain ilmauksessa loihe lausumahan ’saattoi itsensä sanomaan’ – ja vain tuossa muodossa. Kuten Lyytikäinen arvioi, kyse on kivettyneestä reliktistä ja Kalevalan kielestä. Toki tätä jäännettä tapaa nykypuhekielessäkin, yleensä lähinnä leikillisessä mielessä tai ivamukaelmissa.
Uusissa loiheta- ja loihea-verbeissä on kuitenkin kyse jostain muusta kuin nykykielen maustamisesta kivettyneellä kalevalaisella ilmauksella. Kuten Lyytikäinen korostaa, kummallakin uudella verbillä on ”melkoisen tukeva taivutusparadigma”. Hän antaa verbien taivutusmuodoista artikkelissaan useita vakuuttavia esimerkkejä. Tutkijat ovat kiinnittäneet taivutusmuotoihin harvakseltaan huomiota aiemminkin (esim. Kolehmainen 2001).
Taivutusmuotojen lisäksi Lyytikäinen esittelee verbejä, joiden kanssa loiheta ja loihea liittoutuvat. Näitä ovat edellä mainittujen lisäksi esimerkiksi ajatella, kirjoittaa ja laulaa.
Yksi huomionarvoinen seikka on Lyytikäisen jutun lopussa. Kirjoittajan mukaan ei ole sattumaa, että ”loihe-paradigmat kukoistavat juuri verkkoteksteissä”. Jos niitä on painettuihin teksteihin yritetty ujuttaa, kielenhuoltajat ovat ilmeisesti kitkeneet ne pois, arvioi Lyytikäinen.
Toisaalta loihe-perhe ei Lyytikäisen havaintojen mukaan ole kovin yleinen puhekielessäkään. Sen käyttöön taitaa liittyä yhä sellaista ”aitoa tai ironisoitua juhlavuutta”, jolle arkikeskustelutilanteissa ei yleensä ole tarvetta.
Mutta verkko! Siellä kieli saa kukkia ja kivetkin elävät. Loihetkaamme loihemahan!
Erkki Lyytikäinen: Loihe loihemahan – reliktistä paradigmaksi. Virittäjä 2/2014 (sisällysluettelo)
Palaa otsikoihin | 11 puheenvuoroa
Minun käsitykseni mukaan valtaosa painetuista teksteistä ei mene minkään valtakunnan kielenhuollon läpi. Jonkinlaista toimitustyötä saattaa olla, mutta se on eri asia. Perustelen käsitystäni sillä, että tyypillinen uusi painettu kirja sisältää vähintään yhden kirjoitusvirheen tai vastaavan sivua kohti, yleensä enemmän. Tarkoitan siis kiistattomia virheitä, jotka kirjoittaja itsekin myöntäisi virheiksi, jos ne hänelle osoitettaisiin.
Vaikka kukaan ei ole kielenhuoltajana täydellinen, virhe per sivu merkitsee, että oikeaa kielenhuoltoa ei ole tehty. Selvien virheiden lisäksi on tietysti myös kömpelöä tai muuten huonoa tyyliä tms., johon kielenhuoltaja ilman muuta puuttuisi.
Kielenhuolto on kustannustekijä, joka on rationalisoitu pois. Kukaan ei ole pystynyt osoittamaan, että se toisi kassaan enemmän rahaa kuin siihen kuluu.
Loiheamisen kaltaiset kummajaiset pysyvät vielä poissa painoteksteistä sen takia, että painotekstejä kirjoittavat enimmäkseen sellaiset ihmiset, joiden kielitaju on selvästi parempi kuin keskimääräiseen verkkoonsuoltajan. Mitenköhän kauan?
Valpurga, Lyytikäinen on artikkelissaan samoilla linjoilla kanssasi.
Huoltaja, varmaankin aiheellista pohdintaa tuo, onko kielenhuolto kustannustekijä, joka on rationalisoitu pois.
Kiitos Vesa Heikkiselle Virittäjän-juttuni esiin nostamisesta ja kommentoinnista. Mietin tässä vähän kielenhuoltoa.
Loihe-taivutusperheen löytyminen on herättänyt jonkin verran vaivaantunutta hämmennystä: saako näin sanoa? Verkkokansa on taas kerran tehnyt sen, ottanut kielenkäytön hallintaansa kysymättä teoriaherroilta lupaa.
Nimimerkki Huoltaja nimittää loiheamista kummajaiseksi, ja niinhän se tavallaan onkin. Loiheta- ja loihea-verbit eivät kuulu kirjakieleen. Mutta kun katselee noita taivutusmuotoja, täytyy ihailla, miten taitavasti ja täsmälllisesti kielenkäyttäjät noudattavat suomen kielen taivutussääntöjä ihan vain kielikorvan varassa. Harhalaakeja olen löytänyt hämmästyttävän vähän.
Se, että loihe-verbit (lähes) puuttuvat painetusta sanasta, osoittaa minusta, että kielenhuolto toimii. Kunkin julkaisun toimituskoneisto tai sitten kirjoittaja itse, kuten Huoltaja arvelee, karsivat pois kirjakieleen kuulumattomat ilmiöt. Tietysti aina voi kiistellä siitä, onko kielenhuoltomalja puoleksi täynnä vai puoleksi tyhjä.
Maon nahoilla loihtea maon jälkeä ja näin sanoa.
Panna vettä kourallaan ja loihtea: Pyyhi pois pyhät kypenet Kultaseen kuppiseen – –.
Jos joku on toista noitunut, niin pitää loihtea: Loihe, loihtu, ihteesi – –.
Pellavasta aion loihtea jotain kaunista kotiin.
Saa siinä esim. skepaa räplätä, tahi loihtea loitsuja – –.
Näissä esimerkeissä on kaiketi kysymys 'loihtimisesta' tai 'loitsimisesta'. Mutta miksi niissä sanotaan ”loihtea” eikä ”loihtia”? Onko uusilla ”loiheta” ja ”loihea” verbeillä jotain yhteyttä mytologiseen ”loihtemiseen”?
En ymmärrä, miksi Erkki Lyytikäinen nostaa loiheamisen jalustalle ja kuvaa sen suureksi luovuudeksi. Kyseessähän on vanhan, nykykielestä hävinneen refleksiivitaivutuksen jokseenkin perusteellinen väärinymmärtäminen ja keikarointi sen mukaisilla muodoilla.
Se kuuluu siis suunnilleen samaan kategoriaan kuin ”lienee on”, ”lieneisi”, ”ollee” ja ”lienenee”, ottaakseni esimerkin toisenlaisen, nykykielestä lähes hävinneen taivutusmuodon osaamattomasta käytöstä.
Pahoittelen, että en osaa esittää aiheesta yhtä kärjekästä ja perusteltua näkemystä kuin vanhan hyvän ajan kielenhuoltajat olisivat esittäneet – jos olisivat tällaiseen barbariaan edes kehdanneet puuttua.
Huoltaja: en minä nähdäkseni ihannoi. Virittäjän jutussa esittelin aikamoisen aineiston varassa, mitä on tapahtunut, ja yritin selittää ilmiötä. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jolloin kielen muutoksen syynä tai edellytyksenä on jonkin sanan tai muodon merkityksen hämärtyminen.
Taivutusparadigmat ovat tosin ennenkin muotoutuneet uusiksi. Lahti-sana oli ainakin vielä 900 vuotta sitten *laksi, joka taipui kautta linjan samalla tavalla kuin "kaksi". Koska lahtea (lahta) ei käytetty joka päivä, vaikea taivutus yksinkertaistui. Kaksi-sana sitä vastoin on aina ollut niin yleinen, että hankala taivutus ei hevin unohdu.
Suppleettisuus "on : lienee" johtuu sen sijaan lähinnä kielenhuollosta. Vielä Agricola käyttää ollee-potentiaalia, joka on sittemmin korvattu toisen, muutoin kielestämme kadonneen verbin taivutusmuodolla. Näiden verbien merkitysten alkuperäinen läheisyys näkyy esimerkiksi siinä, että unkarin olla-verbin "van : volt" ('on', 'oli') infinitiivi on tavallisimmin suppleettisesti lenni, vaikka vanni ei aivan mahdoton olekaan.
Suomen kielen perussanakirjan mukaan ”loihtia” merkitsee 'taikoa, noitua, loitsia', laajemmin 'saada aikaan t. tuottaa näkyviin tai kuuluviin jtak (ihmetystä herättävällä tavalla)'. Nykysuomen sanakirjassa on tästä esimerkki ”Taitavilla käsillään hän loihtii savesta viehättäviä taideteoksia.”
Viime esimerkistä voisi päätellä, että ainakin taiteen tuottamisessa luominen ja loihtiminen saattavat liittyä toisiinsa, vaikka niillä ei muuten olisi tekemistä keskenään.
”tämä hgin kellokasministeri lausui loihtemaan, että kauppakeskusten pitää olla hyvien julkisten liikenneyhteyksien saavutettavissa”
”Lausui usein loihtemaan sisulla: "Kaikki valmista, ja koko ajan voimamme vain pahenee”
Aikoinaan kuulin itse Savon sydänmailla sanottavan: ”se rupes loihtemaan jotta (että)”. Siinä loihteminen tarkoitti sanomista tai puhumista, johon liittyi jonkinlainen affektiivinen, ehkäpä uhoamisen vivahde.
Erkki Lyytikäisen kirjoitusta en ole vielä päässyt lukemaan. Ei tule enää Virittäjäkään tänne maakunnan pääkirjastoon...
Nämä löytämäsi lauseet
"tämä hgin kellokasministeri lausui loihtemaan, että kauppakeskusten pitää olla hyvien julkisten liikenneyhteyksien saavutettavissa”
”Lausui usein loihtemaan sisulla: "Kaikki valmista, ja koko ajan voimamme vain pahenee”
ovat tietysti samaa hiivataikinaa kuin persoonataivutuksen saaneet loihea ja loiheta -verbit. Niissä vain on verbiliiton jäsenten järjestys käänteinen: loihe lausumaan > lausui loihtemaan ("oikeastaan" pitäisi olla lausui loihemaan). Kun merkitys on hämärtynyt niin se on sitten kunnolla hämärtynyt. Tuo verbiliitto kokonaisuutena merkitsee jotain (ehkä hiukan juhlallista) sanomista, väliäkö siinä sanajärjestyksellä.
Sen sijaan tuo savon loihteminen on kyllä sitä alkuperäistä loihtea-loitsimista. Verbin merkitys on ikään kuin hiukan haalistunut loitsimisesta hiukan tavanomaisemmaksi puhumiseksi.
Kylläpä on heikosti Keski-Suomen kirjastoasiat. Eikä Virittäjää pysty ei-tilaaja lukemaan verkossakaan kuin vasta vuoden päästä. Mutta, Erkki (eka), jos lähetät minulle sähköpostiosoitteesi, katson, mitä voin tehdä. Minun osoitteeni on blogin toimituksella.