”Loihesi lausumahan”
Joskus saattaa hyvinkin vanhahtava sana tai sanonta ponnahtaa suorastaan muoti-ilmaukseksi. Niinpä olen nyt törmännyt useamman kerran ilmaukseen ”loihe lausumaan”, jonka takaa kuultaa Kalevala: ”Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan”.
On sinänsä hienoa, että kirjoittaja haluaa ammentaa vanhasta kielen aarteistosta. Ongelmaksi saattaa kuitenkin tulla, ettei outoa ilmausta osatakaan käyttää. Lehdestä osui äskettäin silmiin yllättävä muoto ”– – loihesi lausumahan”. Siis mitä? Sana ja muoto loihe on ollut kirjoittajalle niin outo, että hän imperfektiä aikoessaan on lisännyt siihen tunnuksen si, mallina ilmeisesti lohkesi tms. Loihe on kuitenkin jo itsessään imperfekti.
Toiseenkin suuntaan on kompasteltu: joku preesensiä tavoitteleva näkyy tuottaneen muodon ”loihee lausumaan”, toinen kynäniekka on pannut vielä paremmaksi: ”loiheisi lausumaan”.
Mikä loihe sitten on? Kyseessä on luoda-verbin imperfekti loi, johon on liittynyt vanha, alkuaan itämurteinen refleksiivisen (= tekijään itseensä kohdistuvan) muodon yksikön 3. persoonan pääte he(n). Se on voitu liittää muidenkin verbien imperfektiin: heittihe(n), istuihe(n). Vastaava preesensmuoto näistä on heitäkse(n), istukse(n). Luoda-verbistä se on luokse(n).
Oudon sananmuodon loihe lisäksi voi kysyä, mitä luoda-verbi ylipäätään tekee lausumisen yhteydessä. Nykysuomen sanakirjasta löytyy tälle monimerkityksiselle verbille myös merkitys ’ruveta, ryhtyä; asettua’. Tosin se on niin harvinainen, ettei sitä ole katsottu aiheelliseksi ottaa mukaan nykyistä kielenkäyttöä kuvaavaan Suomen kielen perussanakirjaan. Ilmaus loihe lausumahan voidaan siis ”nykysuomentaa”: ’ryhtyi lausumaan’. Kyseisen merkityksen yhteydessä on ”Nykärissä” esimerkkinä juuri edellä mainittu Kalevalan sitaatti. Lisäksi siinä on kesään sopiva sananlasku: ”Loime raukka lumpehelle, lumme lumpsahti merehen.” Loime on loihe-muotoa vastaava 1. persoonan muoto ja tarkoittaa : ’asetuin lumpeelle’.
Edellistä paljon tavallisemmissakin kielioppimuodoissa mennään helposti metsään. Jatkuvasti näyttää ongelmia aiheuttavan verbien potentiaalin eli tekemisen todennäköisenä tai mahdollisena ilmaiseva muoto, etenkin olla-verbistä. Siitä yritetään muovata potentiaalin näköistä ”ollee” tai ”ollenee” muistamatta, että olla-verbin potentiaali muodostetaan liene-vartalosta (runo- ja ylätyylissä lie-), esimerkiksi ”hän lienee kotona”. Lienee-verbiä käytetään myös apuverbinä: ”he lienevät olleet kotona”. Sen sijaan olla-verbistä itsestään muodostetaan sen passiivin potentiaalin preesens: ”siellä oltaneen kotona”; passiivin perfekti kuuluu kuitenkin: ”siellä lienee oltu kotona”.
Koska lienee-sanaa ja etenkin lie-muotoa ei ymmärretä olla-verbin potentiaaliksi, niitä on alettu käyttää ikään kuin partikkeleina: ”hän lienee on kotona”, ”mitä lie tekee” tai ”missä lienee koittaa huomen”, niin kuin Kari Kuuva runoilee. Potentiaali, joka muodostetaan verbistä ne-tunnuksen (l:n, r:n ja s:n jäljessä le, re ja se) avulla, on harvinaistumassa, eivätkä muodot ole itsestään selviä. ”Missä koittanee huomen” sujuu vielä helposti, mutta esimerkiksi tullee tulla-verbistä, purree purra-verbistä tai juossee juosta-verbistä ihmetyttää monia. Siksi potentiaalin käytössä helposti ”lumme lumpsahtaa merehen”.
Julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 14.8.2001.