niinpä; saksan/itävallan kielessäkin on tuota pilkunjne vastaava sana:i-Tüpferl-Reiterei eli i:n pisteen päällä ratsastava henkilö.
ruotsin kielestä muistuu mieleen kaffesugen (pakko saada tauko vaikka kahvia juodessa) tai kissnödig (on päästävä vessaan ja nopeasti) tai lagom (just passeli).
saksan kielestä vielä yksi hyvä ilmaus wischi-waschi, joka tarkoittaa puhumista missä ei ole päätä eikä häntää.

näinkö? Muuttaisin viimeisen kappaleen lopun näin: että hänen tehtävänsä on kitkeä oikeinkirjoitusvirheet aina ja kaikkialta, vaikka hän samalla joutuu epäsuosioon ja menettää sekä itsetuntonsa että henkisen hyvinvointinsa.

Kyllä viimeisen kappaleen loppu kuuluu näin: että hänen elämäntehtävänsä on kitkeä joka ainut oikeinkirjoitus- ja pilkkuvirhe, jopa suosituimmuutensa, omanarvontuntonsa ja henkisen hyvinvointinsa kustannuksella.

Mitään tekemistä itsetunnon kanssa...

Minäkään en ymmärtänyt tuota loppua:
miten niin menettävät itsetuntonsa?
Päin vastoin, sehän nostaa heidän itsetuntoaan, kun he voivat osoittaa, että HE tietävät nämä asiat paremmin - kuin vaikkapa kielentutkijat Kotimaisten kielten keskuksessa.

Alan miehet ovat näemmä heti asialla... niin kuin pitääkin.

Englanti on helppo kieli mutta sen ymmärtäminen on tosi vaikeaa!

Kyllä ainakin inun käsitykseni mukaan pilkunnussija/-viilaaja puuttuu muihinkin pikkuseikkoihin kuin oikeinkirjoitukseen ja kieliasuun.

Nimimerkki ”,,,”, on niin tavattoman helppoa tietää oikeakielisyysasiat paremmat kuin Kotimaisten kielten keskuksen tutkijat, että siinä ei ole mitään kiinnostavaa haastetta. Kansanomaisesti sanottuna: kuin ottaisi lapselta karkin. Luepa vain vaikkapa tämän keskustelun aloituspuheenvuoro.

Jos nyt kuitenkaan asia ei ole päivänselvä, niin mietipä, onko minkään suomen kieltä koskevan standardin, ohjeen, suosituksen tai normin mukaista kirjoittaa venäjän sana niin, että siinä on c-kirjain. Tai onkohan edes Kotuksen suosituksen mukaista kirjoittaa suomenkielisessä tekstissä tanskan sanoja väärin? (Vihjeeksi voin mainita, että ei ole: niissä päinvastoin sanotaan, että vieraissa sanoissa on säilytettävä kaikki niihin kuuluvat vieraat kirjaimet.)

Vähän haastavampi kysymys on, onko pronomini ”näitä” paikallaan silloin, kun on ilmeinen pronominin ”niitä” paikka.

Ja sitten kymmenen pisteen kysymys: Mistä löytyisi se suomalainen, joka myöntäisi tehneensä kielivirheen eikä syyttäisi virheen osoittajaa pilkunnussijaksi?

Minä, minä! Aina kun kirjoittelen näitä näitä ja teen virheen, olen iloinen, jos joku osaa huomauttaa minulle tekemästäni virheestä. Olisin kovin pahoillani, jos joku kutsuisi selvää virhettäni "kielelliseksi valinnaksi", koska se kuulostaisi siltä, että puhuja pitäisi minua ääliönä, jota tulee ymmärtää.

Miten muuten olisin oppinut?

L, viestisi oli niin nasevasti ja sujuvasti kirjoitettu, että tekee mieli uskoa siihen. On toki selvää, että esittämälläsi asenteella oi kielivirheen tehnyt muuntaa pikkusieluisimmankin kritiikin (jollaista kielivirheiden osoittaminen useimmiten on) kieltä ja mieltä kehittäväksi toiminnaksi.

Todellinen sielun suuruus ei ole sitä, että saa muut tuntemaan itsensä pieniksi, vaan päinvastoin nostaa kaiken ympärillä olevan korkeammalle.

Vähemmän selvää on, esiintyykö sellaista todellisuudessa. Mutta nyt sain lisää uskoa sellaisen mahdollisuuteen!

Muistelen tehneeni noin kuusi kielivirhettä. (En nyt laske tahallista virheillä leikittelyä enkä yksinkertaisia kirjoitusvirheitä.) Ja niissä oli nielemistä. Oikeassa olemisen halu on vahva. Nyt alkoi tuntua siltä, että jos hiukan hillitsisin sitä, voisin oppia enemmän. Kielivirhe kun on kovin suhteellinen käsite.

Kielioppivirheiden korjaaminen silloin kun se kuuluu tehtäviin ei ole pilkunnussimista, vaan ammattitaitoista työtä. Jos luetan koolegalla tekstin tarkistusmielessä, ei tulisi mieleenkään nimittää häntä pilkunnussijaksi vaikka hän viilailisi kuntoon juuri niitä.

Pilkunnussija taas on henkilö joka pilaa hyvät ideat puuttumalla pikkuasioihin esim. väittämällä, ettei vatupassilla kannata hakata nauloja.

Silloin kun tekstiä tuottaa substanssiosaamiseensa liittyen eikä esimerkiksi kirjoittamisen riemusta, osaa kyllä arvostaa sitä, että työyhteisöstä löytyy henkilöitä jotka katsovat pilkut ja lauserakenteet kuntoon.

Oikeissa töissä kun ratkaisee se millaista jälkeä työyhteisöstä lähtee ulospäin. Se, että joku löytää omalla konttorilla kielioppivirheet on ehdottomasti parempi kuin se, että vastapuolen juristi -se pilkunnussija- ne löytää.

Nimimerkki ”toinen”, en usko, että olemme eri mieltä. Ymmärsitköhän minut väärin? Kirjoitin siitä vaikeudesta, joka ihmisille on ottaa vastaan huomautuksia kielivirheistä. Luulenpa, että silloinkin, kun korjaajia sanoissa arvostetaan, arvostus on varsin rajattua.

Kun ihmiset pyytävät muita tarkistamaan tekstejä, he odottavat muutamia ongelmattomia korjauksia. Todellista korjausta vaativiin asioihin takerrutaan. Tuloksena on hyödytöntä pikkuasioilla näpertelyä: mitä siitä, onko jossain pilkku väärässä paikassa, kun todellinen ongelma on esimerkiksi kymmenen rivin mittainen virke, jossa ei ole päätä eikä häntää?

Kunnon kielentarkastus esimerkiksi ampuisi kohti ja kovilla sellaisia möhkökielisiä ilmauksia kuin ”substanssiosaamiseensa liittyen”, ettei niitä kirjoitellut enää koskaan kehtaisi käyttää niitä edes vapaassa keskustelussa, ja kaikkein vähiten sellaisessa.

Ottaiain ilolla vastaan "Oikea kieliseltä" niin paljon paremman ilmauksen "substanssiosaamiselle", etten tuota käyttämääni sanaa tule enää edes vapaassa keskustelussa käyttämään :).

-vai haluaako "Oikea kielinen" demonstroida, mitä pilkunnussiminen tarkoittaa?

Nimimerkki ”toinen”, ei parempien vaihtoehtojen ehdottaminen opeta tajuamaan, mikä omassa kielenkäytössä on pielessä. Virheistä ei opi sillä, että joku muu korjaa ne.

Yleensä kyse ei edes ole aidosti omasta kielenkäytöstä, vaan jostakin opitun kapulakielen kopioimisesta ja matkimisesta. Et sinä olisi oman alkuperäisimmän äidinkielesi, siis lapsena oppimasi kielen, pohjalta koskaan päätynyt tuottamaan tekstiä substanssiosaamiseesi liittyen. Olet vain lukenut hienoksi olettamiasi ilmauksia ja yrität itse kirjoittaa yhtä hienosti. Asian laatuun kuuluu, että kapulakielen kopioinnissa ja apinoinnissa tehdään vielä virheitä, jolloin se muuttuu vielä kapulaisemmaksi.

Sinun itsesi siis pitää selvittää itsellesi, mitä oikeastaan tarkoitit, ja esittää se tavalla, jonka Pihtiputaan mummokin ymmärtää. Tai vaikkapa niin kuin olisit lapsena sanonut asian mummollesi tai äidillesi.

Kuvittelepa vaikka, että olet alakouluikäisenä raapustamassa jotain sinulle tärkeää juttua paperiin ja mummo tulee kysymään, mitä teet. Olisitko vastannut ”tuotan tekstiä substanssiosaamiseeni liittyen”?

Muistaakseni Roald Dahl kirjoitti jossain satiirisessa pikkutarinassaan, olisikohan ollut "automaattinen kielikone", että jokaisen puheen on hyvä sisältää yksi kuulijoille käsittämätön ilmaus. Perustelut tälle löytyvät k.o. tarinasta.

Mistä suoraan "substanssiosaamiseen", kyllä ne lukijat, jotka lukevat sellaisia ilmauksia sisältävää tekstiä myös ymmärtävät mitä se tarkoittaa. Ja jos eivät ymmärrä, viittaan Roald Dahliin.

P.S. Mummolleni olisin ehkä puhunut siitä, mitä töissäni teen. Ja "oikea kieliselle" puolestani voisin kommentoida, että kyllä tuo oma teennäisen mutkikas tyylisikin kaipaisi hieman päivitystä :-)

Nimimerkki ”toinen”, kiitos selittelyistäsi. Harva asia saa ihmisen tuntemaan itsensä väittelyn voittajaksi vahvemmin kuin se, että vastaanväittäjä rupeaa sekavaan selittelyyn. Tähän sisältyy (etenkin nettikeskusteluissa) muun muassa selvien mokien selitteleminen tarkoituksellisiksi tehokeinoiksi.

Todella hilpeäksi menee, kun oma mongerrus esitetään tieteellisenä ja tätä varten vedotaan ties mihin ”auktoriteetteihin” ikään kuin jokaisen olisi pitänyt kuulla heistä (vrt. keisarin uusiin vaatteisiin).

Vai olisiko vielä hilpeämpää se, että selität, että perustelut löytyvät ”k.o. tarinasta” (huomatkaa pölyiseltä paperilta rahiseva artikkelinkorvike)? Jos jaksat kappaleen verran kirjoittaa jostain mielestäsi hienosta tarinasta mutta et kerro tarinan ydintä, on lähinnä kaksi selitystä: ydintä ei ole, tai et ymmärtänyt sitä. No oikeastaan on periaatteessa sekin mahdollisuus, että et vaan osaa selittää sitä tai sitten et itsekään usko siihen.

Palaan Roald Dahlin ideaan tarkemmin, kun löydän k.o. opuksen, kirjahyllystäni tai mökiltä. Vuosia sitten lukemani juttun ideaa en ala tarkemmin selittämään ulkomuistista. Tosin tarina on kyllä sen verran hyvä, että asiasta kiinnostuneen kannattaisi lukea se itsekin.

En kyllä oikein ymmärrä, mistä riemastumisesi "keskustelun voittamisesta" johtuu, mutta koska kyse voi aivan hyvin olla omasta rajoittuneisuudestani, eihän tuohon muuta voi todeta kuin että kivat sulle.

”Loppujen lopuksi, ystäväiseni, mitä ihmeen käyttöä meillä olisi tälle koneelle? Kuka hullu haluaa koneen jolla voi kirjoittaa juttuja? Ja missä raha, saanko luvan kysyä? Sanokaapas minulle se.”

(Rakkaani, kyyhkyläiseni. Otava 1961, 1979.)

Jatkaakseni ostikon mukaisesti seksuaalisen toiminnan harjoittamista välimerkkiä kohtaan totean että raskankielinen sanonta johon ilmeisimmin yrititte viitata kuuluu kyllä "Qui s'excuse s'accuse", eikä "Que..." jolloin subjektina olisi eläin ta jokin esine, ei henkilö.

Nimimerkki ”toinen”, ketään ei kiinnosta että aiot palata asiaan joskus. Kiva tietää, että mielessäsi ei ole ajatusta siitä, mikä oli ajatus.

Nimimerkki ”Erkki (eka)”, laajahkon otteen esittäminen toisen teoksesta ilman omaa ajatusta, johon se liittyisi, on rikos. Siitä ei toki yleensä seuraa mitään, kuten ei useimmista rikoksista, joita ihmiset tekevät. Mutta tyhmää se on, ja väärää.

Nimimerkki ”Laura Kataja”, kymmenen pistettä tarttumisesta täkyyn. Kiitos, että asian mukaisesti kirjoitit ”raskankielisestä”.

Niinhän se käy, että pino vihre pallohinen on ahkerimmillaan silloin kun yrittää korjata jotain.

Itse koetan välttää sellaisia fraaseja kuin "ketään ei kiinnosta", koska eihän kukaan tolkullinen kirjoittaja voi kertoa muiden kuin itsensä puolesta mikä kiinnostaa.

Eli puhu vain puolestasi.

Roald Dahliin palaan myöhemmin. Nyt täytyy jatkaa tekstin tuottamista substanssiosaamiseni pohjalta :-).

Dahlin klassinen kertomus automaatista, joka suoltaa lehtijuttuja – ja jopa viihderomaaneja – on paitsi hauska myös ajankohtainen. Media on hiljan kertonut tietokoneohjelmista, joilla voi väsätä rutiinijuttuja palstan täytteeksi eri aiheista. Tällöin luovan kirjoituskapasiteetin voi kuulemma toimituksissa suunnata arvokkaampiin tarkoituksiin.

Tuo ”rikollinen” lainaukseni Dahlin kertomuksesta oli tarkoitettu virikkeeksi, joka saattaisi innostaa koko kertomuksen lukemiseen. Jos kirjaa ei löydy omasta hyllystä, kannattaa käydä kirjastossa.

Muuten olen sitä mieltä, että näissä keskusteluissa viljelty ”kritiikki” on usein aivan kuin jollakin solvausautomaatilla tuotettua: ”Kiva tietää, että mielessäsi ei ole ajatusta siitä, mikä oli ajatus.” Eipäs, juupas, vaarinhousut! Aamen plottis!

Erkki (eka), miksi kirjoitat otsikoksi ”Vielä Dahlin ideasta”, kun et edelleenkään kerro, mikä Dahlin idea (mielestäsi) on?

On silkkaa pelleilyä kertoa, että jossain kirjassa on jokin muka tärkeä juttu mutta jättää kertomatta mikä – ja sitten siteerata kirjasta jotain, jossa ei mitenkään kerrota, mikä se juttu on.

Tuollaista kai kutsutaan joissakin piireissä vedätykseksi, joissakin trollaukseksi.

Nimimerkki ”toinen” selitteli:”jokaisen puheen on hyvä sisältää yksi kuulijoille käsittämätön ilmaus” ja vetosi jossakin kirjassa olevaan perusteluun, jota nyt nimenomaan kieltäydytään esittämästä. Ja tämä ilmeisesti selittelynä kyseisen nimimerkin tai jonkin muun esittämällä käsittämättömyydelle.

Tätä voisi verrata siihen, että kirjoittaisin jonkin sopivan törkeän solvauksen ja sitten selittäisin: Zipfelstrumpfin eräässä novellissa on tarina siitä, miksi jokaisessa viestissä on hyvä olla jokin solvaus. Perustelut löytyvät kyseisestä kirjasta.

Tokalle: Myönnän, että lipsahdin ikään kuin siivelle tässä Dahl-asiassa, joka ei varsinaisesti liity blogin aiheeseen, mutta niinhän herra parahtakoon usein käy...

Se idea, josta minä olen puhunut, on juuri tämä juttuautomaatti, joka on nyt digiaikakaudella toteutunut. Dahlin kertomuksessa puhutaan sähkökäyttöisestä mekaanisesta härvelistä, johon syötetään tietoja reikäkorttien avulla. (Vanhemman polven blogilaisilla lienee sellaisesta omaa kokemusta.)

Jutun pointti on siinä, että automaatti tuottaa niin myyviä juttuja, että keskitason kirjailijoiden kannattaa luopua omista ponnisteluistaan ja luovuttaa nimensä provisiota vastaan koneen omistajille peitekäyttöön. Automaatin keksijä on nero, joka oli pettynyt omissa kirjallisissa pyrkimyksissään. Hänen omat yritelmänsä oli järkiään hylätty, koska ne eivät vastanneet julkaisijoiden ja lukijoiden keskimääräistä makua.

Kertomuksessa vain parhaat kirjailijat kieltäytyvät lähtemästä tähän bisnekseen mukaan, mutta heitä oli niin vähän, ettei se haitannut liiketoimintaa. Mutta lopussa on vielä yksi juju, jonka jätän tässä kertomatta...