Puuro tuli mustaa

Kuulun ikäluokkaan, joka luki koulussa Setälän kielioppia. Sitä oli toki moneen kertaan muokattu ja ajanmukaistettu, mutta paljon oli jäljelläkin. Nykyään tuota kielioppia pidetään vanhentuneena, monet jopa katsovat, että sillä on ollut kahlitseva vaikutus tapaan, jolla me suhtaudumme kieleemme.

Minä rakastin sitä. Asiaa auttoi Kallion yhteiskoulun karismaattinen suomen opettaja Viljo ”Ville” Tervonen, joka innostuksellaan innosti meitä niin kirjallisuutta lukemaan kuin kielioppia ymmärtämään.

Oli riemullista jäsentää omaa kieltä, saada käsitteitä sen kuvaamiseen. Nuorelle ihmiselle selkeät säännöt olivat mannaa ja virheiden metsästys mitä hauskinta huvia.

Sittemmin käsitykseni kielestä on toki laventunut. En muista, mistä ja milloin opin, että kieli on yhtä kuin sen käyttö, kieliyhteisön kommunikaation väline, jolla on kyllä sääntönsä, mutta huomattavasti monimutkaisemmat ja ristiriitaisemmat kuin Setälä kieliopissaan esittää. Vuonna 2004 ilmestynyt Iso suomen kielioppi onkin melkoisesti laajempi opus ja kokonaan vailla ohjailun tarkoitusta. 

En siis itke, vaikka nyt on ”lupa” alkaa lukemaan, onhan puoli Suomea sanonut niin aina. Svetisismit ja kyökkisuomi, joita vielä 1960-luvulla siivottiin pois kielestä, ovat minusta nyt anglismien vyöryn alla herttaista katoavaa perinnettä.

Mutta Setälän esimerkit! Niitä en voi unohtaa. Puu kaadettiin latva järveen. Miten runollista, miten ytimekästä. Väliäkö sillä, ettei kukaan enää niin sano. Monet esimerkit ovat äänteellisesti ja rytmisesti kauniita, mutta liikuttavinta on tuokiokuva agraari-Suomen arkeen, joka niistä välittyy.

Miehistä kolme pelastui, kaksi hukkui.

Poika lukee. Maa viheriöitsee.

Poika juoksee. Linnut laulavat. Me puhumme.

Tällä paikalla kasvaa petäjämetsää. Sotaväkeä tuli kaupunkiin. Vettä valui virtana. Taloja on palanut.

Kohta päästään perille. Jo tultiin. Hevonen vietiin laitumelle.

Kirves on tylsä. Omena on makea. Jalkani ovat kipeät. Pojat ovat iloiset. Huoneet ovat kylmät.

Hän on maamme oppineimpia miehiä. Mustalaisetkin ovat ihmisiä. Tämä ei ole vettä, vaan viiniä.

Silmät ovat kauniit. Vesi on kylmää.

Käske pojan tuoda hevonen kotiin. Antakaa nimismiehelle käsky ottaa rosvo kiinni.

Tulkaa ottamaan kahvia. Käypäs ottamassa kirves seinältä.

Renki teki rattaat liian pienet. Hän veisti kirvesvarren aivan uutta mallia.

Tämä metsä on valtion. Kynä on minun.

Tyttöjä on tuvassa. Talonkin tyttäriä on piikoina.

Miehet hakkaavat pihalla puita. Jättiläiset rakensivat kirkon. Koulut ovat hyödyllisiä. Täällä muutamat pojat ovat vallattomia. 

Minun, kuten monen muunkin, suosikki on kuitenkin Puuro tuli mustaa. Ei riitä, että lause sotii omaa kielitajua vastaan, se herättää muitakin kysymyksiä. Mistä aineista keitetään musta puuro? Vai paloiko se ehkä pohjaan? Vasta tätä kirjoittaessani löysin Lönnrotin muistiin merkitsemän kansansadun, jossa kettu petkuttaa sutta ja saa sen keittämään puuron akanoista kahmittuaan kaikki jyvät itselleen.

Lähtivät siitä jauhamaan kumpiki elojansa. Suella akanat kivien välissä vaan sihisivät, ketun jyräsivät jauhatessaan. Kysyi susi ketulta:

– Minkätähen sinun kivesi panee jyr, jyr ja minun sih, sih?

– Se tulee siitä, vastasi kettu, että minä panen hietaa sekaan.

Niin löi susiki välimmiten kourallisen hietaa kiven silmään ja sai sillää kivensä jyrisemään. Rupesivat sitte puuroa keittämään kumpiki jauhoistansa. Suen puuro tuli mustaa, ketun valkiata – – –

 (Koko satu löytyy täältä.)

Palaa otsikoihin | 11 puheenvuoroa