Kertooko kielioppi, miten suomalaisten 2000-luvulla pitäisi puhua?
AULI HAKULINEN
Tieteen päivät 13.1.2001
Ihmisen perimä on kohta kartoitettu, koneen ja ihmisen raja ylitetty ja avaruudessa elämisen mahdollisuudet tutkittu. Seitsemän kuolemansynnin kaanonkin on purettu – tosin ei ehkä tieteellisen etiikan keinoin – ja ylpeys ja ahneus ovat nousseet keskeisiksi arvoiksi ja toiminnan motiiveiksi. Mutta yksi on ja pysyy: kielioppi, joka kertoo meille miten tulee käyttää oikein äidinkieltä, miten valita mahdollisista vaihtoehdoista oikea, mitä saa sanoa ja mitä ei saa. – Vai onko näin?
Kun kielioppiryhmämme ylitti MTV:n uutiskynnyksen parisen vuotta sitten, monelle katsojalle jäi mieleen vain uutisankkurin laatima esittely: ”uusi kielioppi kertoo, miten 2000-luvulla pitää puhua”. Viimeinen pisara joillekin katsojille oli ilmeisesti se, kun totesimme useissa puhutun kielen varianteissa käytettävän ihmisistäkin pronominia se. Tuohtuneissa mielipidepalstojen ja kolumnien kommenteissa paheksuttiin sitä, että kieliopin tekijät menevät kaduille ja busseihin kuuntelemaan miten kansa puhuu ja – – näin oletettiin – sitten ”kieli muutetaan sen mukaan”. Eräs kommentoija toteaa: ”Jossakin vaiheessa niin kansoille, yhteisöille kuin yksilöille on asetettava rajat. Muuten ei enää kunnollinen, veronsa maksava, asiansa hoitava ja miellyttävästi käyttäytyvä ihminen ole minkään arvoinen.”
Näissä reaktioissa on paljonkin kommentoitavaa. Varsin yleinen ja vankka käsitys kieliopista on se, että sen avulla voidaan (ja tahdotaankin) muuttaa kieltä: jos jossakin kieliopissa jokin asia esitetään toisin kuin totutussa kaanonissa, sillä on tarkoitus vaikuttaa tulevaisuuden kieleen. Kovin vaikeaa tuntuu olevan ymmärtää, että tieteellinen kielioppi on eri asia kuin pedagoginen tai opetuskielioppi; kielen kuvaaminen on eri asia kuin kielenkäytön yksityiskohtien ohjaamiseen pyrkivän, oikeinkirjoitusknoppeja koskevan kielioppaan laatiminen.
Deskriptiivisen kieliopin laatijalla on siis yhdessä suhteessa hankalampi tehtävä kuin kasvi- tai eläintieteilijällä: tutkimuskohde häiriköi ja tulkitsee pahantahtoisesti meidän aikomuksemme. Kielenpuhujat tuntuvat tietävän tutkijoita paremmin, miten kieliopin kuvausta on tehtävä, he edellyttävät tai suorastaan janoavat kieliopilta normatiivisuutta. Yrittäessämme käyttää nimitystä kielioppi myös pelkästään tieteellisestä, kuvailevasta esityksestä, mikä kielitieteessä on aivan tavallista, olemme vaarassa joutua samanlaisen holtittomuuden edustajiksi kuin lattialle syljeksijät, lenkkarien nauhat auki kulkevat tai mummojen paikalla busseissa istujat; tekomme voi olla suorastaan epäisänmaallinenkin.
Pohdin nyt kysymystä siitä, onko kielioppi kenties väistämättä normatiivinen, vaikka tekijöillä olisi työssään puhtaasti tieteellinen tavoite: vaikka he pyrkisivätkin kartoittamaan ja esittämään, miltä jokin kieli tietyssä vaiheessa keskeisiltä ominaisuuksiltaan näyttää? Alussa esittämistäni sitaateista näkyi, että normatiivisuus on ensinnäkin lukijan silmissä. Vaikka suomen kieliopit ovat kolmen ja puolen vuosisadan aikana olleet paitsi opetusvälineitä eli pedagogisia myös yhä tarkentuvia kielen kuvauksia, kieliopin opetuksellinen tai standardikieltä vakiinnuttava tehtävä on maallikoille sen merkityksistä keskeinen ellei peräti yksinomainen.
Lukijat sivuuttaen voidaan miettiä, onko kielioppi itsessäänkään milloinkaan täysin vapaa normatiivisuudesta? Jo silloin, kun joudutaan esittämään jollekin ilmiölle kaksi vaihtoehtoista ilmaustapaa, ne on asetettava esittämisjärjestykseen. Lukijan tulkinta on todennäköisimmin se, että ensimmäinen on tavalla tai toisella keskeinen, mistä voidaan ehkä päätellä että se olisi myös suositeltavampi. Toinen vaihtoehto voidaan myös esittää vain leipätekstin oheen kirjattuna huomautuksena, mikä merkitsee sen marginaalisemmaksi kuin leipätekstissä perusteellisemmin käsitelty vaihtoehto.
Käsittääkseni seuraavissa suhteissa kieliopinkuvauksen rajat on aina kuitenkin vedettävä:
1. Ajallisesti. Jos sanotaan, että kuvaamme suomen kieltä sellaisena kun sitä on käytetty 1960-luvulta lähtien, rajaamme ainakin kieliopin keskiöstä pois arkaistisia tai marginaaliseksi jääneitä ilmauksia. Kieliopista toiseen ovat kulkeneet sellaiset tapaukset kuin
Puuro tuli mustaa.
Räätäli tekin takin liian lyhyen
Pitää osaaman.
Ilmaukset ovat nykykäytössä melko marginaalisia. Tavallisempia, useimmilla puhujilla ainoita vaihtoehtoja olisivat seuraavat:
Puurosta tuli mustaa.
Räätäli teki takista liian lyhyen.
Pitää osata.
Toinen yksinkertainen esimerkki olisi monikon ensimmäisen persoonan imperatiivi, joka rakennetaan morfologisesti näin:
otta-kaa-mme
katso-kaa-mme
Siinä suomen kielessä, jota kuvaamme, tämän muodon käyttö on ensisijaisesti kirjallinen, ja se elää tyylillisesti merkityissä puhutun kielen varianteissa, esimerkiksi kirkollisessa kielenkäytössä. Toisaalta sillä on myös arkaistisuutensa vuoksi ironista käyttöä, kuten seuraavasta sanomalehtiesimerkistä näkyy:
Mutta älkäämme välittäkö, vaan nouskaamme yhteen rintamaan, kaikki Suomen unikeot! Ryhdytään vaatimaan oikeuksiamme. (al)
Tyylillisesti neutraalissa arkipuheessa imperatiivin sijasta esiintyy passiivimuoto: otetaan, katsotaan. Kuten Vesa Koiviston esityksestä ilmenee, kieliopissamme on kolme osaa: sananmuodostus-, rakenne- ja ilmiöosa. Samalla kun rakenneosan taivutusparadigmassa esitetään periaatteet, millä tuo monikon 1. persoonan muoto verbin vartalosta muodostetaan, ilmiöosaston direktiivi-luvussa esitetään muodon rinnalle passiivin kaltainen vaihtoehto ja todetaan, että se on nykyisellään useimmissa käyttötilanteissa ensisijainen. Tämä näkyy seuraavasta esimerkkivalikoimastakin.
Pistetään leikiksi koko juttu. (kasv) | Otetaanpa seuraava asia. Katsotaan tähän väliin ihmisten mielipiteitä Washingtonista, mitä mieltä he ovat suomalaisista. (TV-toim.) | Lämmitellään ensin kymmenen minuuttii, sit lähetään tekee sarja. (aerobic) | Ei mennä niihin juttuihin nyt. (kasv) | Jani: Mennäänkö painimaan huomenna? Hannu: Mennään vaan. (puh)
Sen esittäminen, mitä muotoja pidetään vanhentuneina tai väistyvinä, pitää perustua myös muuhun kuin tekijöiden käsitykseen – varmimmin korpuksiin. Päinvastaisesti: jollakin tekijöistä voi olla (ja välistä on ollutkin) tuntemus siitä, että kielessä on meneillään jokin muutos. Se ei ehkä kuitenkaan vielä enemmälti näy korpuksessa, joten oireilevat tai hitaasti tapahtuvat muutokset eivät pääse kieliopin kuvaukseen kuin ehkä pikku huomautuksena.
2) Maantieteellisesti. Kirjoitettu kieli on pitkälle säänneltyä ja niin äänteellisesti kuin morfosyntaktisesti melko varioimatonta. Jos, kuten meidän tapauksessamme, mukaan kuvaukseen otetaan myös jonkin verran puhuttua kieltä, avataan varsinainen Pandoran lipas, puhuttu kieli kun ei ole homogeeninen ilmiö maantieteellisesti eikä sosiaalisestikaan. On siis rajattava tarkoin ne puhutun kielen piirteet, joita yleissuomen kieliopissa voidaan tarkastella. Kielioppi on eri asia kuin variaation kuvaus, mutta vain yhden vaihtoehdon mainitseminen antaa joissakin tapauksissa liian kapean tai yksipuolisen kuvan kielen todellisesta käytöstä.
Yhtenä esimerkkinä kielioppikuvauksen rajaamisesta vain tiettyihin puhekielen piirteisiin voisi mainita ns. yleispuhekielisyydet, sellaiset, joita sosiolingvistit pitävät ekspansiivisina eli joiden he ovat todenneet levittäytyvän alkuperäistä aluettaan laajemmalle. Useimmissa aluepuhekielissä ihmiseen viitataan pronominilla se, kun taas pronomini hän on laajalti vieläkin erityisessä referointikäytössä:
Se sanoi ’hän sanoi’ ~ Se sanoi, että ne eivät katsoneetkaan häntä.
Myös verbin monikkokongruenssi eli mukautuminen subjektin lukuun on yksinkertaisessa lauseessa harvinainen. Monikon 1. persoonassa yleistyvä puhekielisyys on vanhastaan itämurteisuus: tunnuksen mme sijasta esiintyy passiivimuotoa:
Ne aikoo ’he aikovat’ ~ Ne aikoo tulla mutta joutuvat odottamaan vielä.
Me käytiin ’me kävimme’
Mikäli nämä yleispuhekielisyydet jatkavat voittokulkuaan vapaassa puheessa, on odotettavissa tilanne, jossa keskeiset morfosyntaktiset säännöt ovat erilaiset puhutussa ja kirjoitetussa kielessä. Kuten Heikki Paunonen on osoittanut, kielenkäyttäjillä on valittavanaan kolme vaihtoehtoa: osa puhujista vielä nykyäänkin käyttää puheessaa kirjakielen tavoin hän-pronominia ja monikkokongruenssia. Toisilla taas hän on lähinnä referoinnissa käytetty pronomini, ja verbi saa monikon tunnuksen vain yli lauserajan. Kolmas puhujatyyppi tuntee vain vaihtoehdot Se tulee, ne tulee. Monikon 1. persoonassa on sen sijaan vain kaksi vaihtoehtoa: me tulemme ja me tullaan.
3) Tyylillisesti. Kieliopin painopiste on tyylillisesti neutraalissa asiaproosassa. ja jokapäiväisessä arkipuheessa. Runolliset, lapsen kielen ilmaukset tai vieraskielisen puhuma suomen kieli eivät mahdu kielioppikuvauksen piiriin, vaikka ne suomen kielen variantteja ovatkin.
4) Poikkeamat standardikielen kapealta polulta ovat eri asia kuin ajattelun heikkoudet, painovirheet ja muut satunnaiset lipsahdukset. Korpuksen ja kieliopin välissä ovat tietysti kieliopin tekijät. Jos korpuksen tekstissä on selvä kömmähdys tai virhe, se ei tietenkään päädy kielioppiin. Jos joku kirjoittaa näin:
Osallistujat voidaan jakaa sekä kokeneisiin retkeilijöihin että aloittelijoihin. | Sekä Petri että Susanna tanssivat yhdessä. | Petri vahvistaa Susannan olettamuksen käyttämällä samoja sanoja hänen kanssaan.
hänellä on mennyt rinnastaminen sekaisin ja hän on valinnut parikonjunktion sekä – että tavallisen ja-konjunktion sijasta. Parikonjunktiota esiintyy myös adverbin yhdessä kanssa. Kolmannessa esimerkissä postpositiolauseke x:n kanssa vastaa ilmausta kuin hän. Tässä ajattelun heikkouden ja uuden, kenties kuin-ilmauksen rinnalle hiipivän vaihtoehdon raja on epäselvä. Lapsusten ja kömpelyyksien setviminen on vanhastaan kuulunut kielioppaiden työsarkaan, jossa kieliopin ja tyyli- ja makukysymysten raja on aina ollut joustava.
Tieteellisen kielenkuvauksen olemus
Yleisesti ottaen on syytä vielä kerrata, että kieliopissa esitetty kuvaus ei ole suositus. Viime kädessähän kaikki riippuu siitä, millä tavalla, missä yhteydessä ja miltä kannalta jokin seikka kieliopissa otetaan esille. Äännetasolla tai muoto-opin tasolla tämä ehkä vielä on helposti käsitettävää. Jos fonologiassa todetaan, että eräissä aluemurteissa sanotaan mettä ’metsä’ tai rupes ’rupesi’ kartoitettaessa äänteellisesti mahdollisia sanahahmoja, näitä muotoja tuskin kukaan kieliopin selaaja lukee ääntämissuositukseksi. Jos nominien sananmuodostusta koskevassa luvussa mainitaan, että slangisanoja muodostetaan esimerkiksi typistämällä kuten Heikki => Heka tai is-päätteellä, vrt. Hakaniemi => Hagis, tämä ei vielä tarkoita, että me suosittelisimme mainittujen sanojen tai sanamuodostustapojen käyttöä.
Aivan vastaavalla tavalla pronomineja koskevassa luvussa todetaan seuraavasti: ”Useimpiin puhekielen lajeihin ei sellaisenaan ulotu yleiskielen ja eräiden murteiden tapa käyttää henkilöstä vain pronomineja hän ja he. Henkilöön tai henkilöjoukkoon viitataan yleisesti se/ne-pronominilla, joskus myös tämä ja tuo-pronomineilla. Hän taas voi tarkoittaa elotontakin oliota, tosin pääasiassa sellaisissa kiteymissä kuin hällä väliä, tiedä häntä.” Tämä ei ole sen enempää kannanotto kuin edellisetkään, vaan vallitsevan kielenkäyttötilanteen yleistävä kuvaus.
Deskriptiivinen kielioppi, kieliopillisten ilmiöiden kuvaus ei siis käytännössä ole joukko sääntöjä ja ohjeita, vaan diskurssiltaan jotain muuta: toteavia kuvauksia ja niiden yhteydessä esimerkkejä siitä, mikä on vallitseva asiaintila.
Kieliopilla eri vaiheissa eri tehtävä
Kieliopilla on kirjakielen kehityksen eri vaiheissa erilaisia tehtäviä. Viime vuosisadan puolivälin molemmin puolin suomen kirjakieltä sekä rikastettiin sanastollisesti että vakiinnutettiin ja tasapainotettiin kieliopillisesti. Silloin kieliopeilla oli ilman muuta selvemmin normatiivinen tai vakiinnuttava tehtävä kuin nykyään, kielioppi saattoi jopa ”muuttaa kieltä” valitessaan yhden murrevaihtoehdon muiden yli yhteiseen standardikieleen. Niinpä kielioppien avulla vakiinnutettiin yleiskieleen sellaisia kieliopillisia vaihtoehtoja, joita vanhassa kirjasuomessa ei ollut. Esimerkiksi:
otti-vat, oli-vat <= otti-t oli-t
Yleistettiin siis preesensin monikon tunnus vat myös menneen ajan muotoihin, ja se vakiintuikin ainoaksi yleiskielen vaihtoehdoksi. Itämurteista on otettu myös ihmisiin viittaavien pronominien oma akkusatiivin tunnus -t vanhasta kirjasuomesta tutun länsimurteisen n:n sijalle.
He kutsuivat minut, sinut, hänet ’minun, sinun hänen’
Nämäkin vaihtoehdot vakiintuivat kirja- ja yleiskielessä yksinomaisiksi. Sen sijaan kieliopin kaanon, jonka mukaan se-pronominin käyttämisestä ihmiseen viittaamassa ei mainita mitään, ei ole onnistunut vuosisatojen kuluessakaan vaikuttamaan vapaan puhekielen käytäntöihin saakka. Vaikeasti niin ikään on ollut ennustettavissa, että varhaisissa kieliopeissa savolaisuudeksi mainittu rakenne me käytiin on sittemmin osoittautunut puheessa tavattoman elinvoimaiseksi. Kumpikaan puhekielen vaihtoehdoista ei kuitenkaan ole tunkeutunut kirjoitettuun kieleen. Näiden suhteen voidaan kysyä: voiko kieliopin kuvauksella tai kuvaamatta jättämisellä vaikuttaa puheeseen? Ja toisaalta: voiko puhe murtaa kieliopin kaanonin?
Otan seuraavaksi esiin tapauksen, joissa muutos, siis vaihtoehtoinen ilmaus, on ilmaantunut myös kirjoitettuihin teksteihin. Tarkoitan kongruenssia eli sitä, miten sanat mukautuvat toisiinsa joutuessaan saman rakenteen osaksi. Joiltakin osin kongruenssi istuu tiukassa: kongruoimaton ilmaus * tämä suuri luentosalissa ei ole mahdollinen sen enempää puheessa kuin kirjoituksessakaan. Joiltakin osin kongruenssi on puhutussa ja kirjoitetussa kielessä kuitenkin erilainen: puhutussa kielessä on yhtäältä vähemmän kongruenssia, toisaalta enemmän. Kumpikin piirre on osaltaan vaikuttamassa siihen, että myös kirjoitetussa kielessä on kongruenssin käytössä vaihtelua ja muutospaineita. Tämän voi kieliopissa todeta – korpuksissa se on näkyvissä, mutta ei voi kyllä täysin varmasti ennustaa, mikä on tilanne esimerkiksi parin vuosikymmenen kuluttua.
1) Toisaalta subjektin ja predikaattiverbin kongruenssi ei ole aukoton, vaan puheessa esiintyy inkongruenssia, kirjoituksessakin hyvin yleisesti silloin kun subjekti on verbin jäljessä; samoin jos yhdyslauseen jälkimmäisenä on kielteinen lause, kieltoverbi jää kongruoimatta, kuten seuraavissa esimerkeissä. Ennustaisin, että kongruenssisäännöt muuttuvat joiltakin osin mutta kongruenssi ei kirjakielestä kuitenkaan kokonaan häviä.
Tuliko kiire vai loppuiko rahat?
Me keskustele-mme yksin EU:n kanssa, ei yhteisrintamassa.
2) Toisaalta ilmenee päinvastaista pyrkimystä kongruenssin lisääntymiseen. Tämä näkyy ns. kaksoispassiivina, jota voisi nimittää passiivikongruenssiksi. Passiivin tunnus esiintyy verbin liittomuodoissa kahteen kertaan. Tätä käytäntöä näkee jo yleisesti myös kirjoitetussa tekstissä ja varsinkin kieltolauseissa, ja on kyseenalaista, voiko käytön leviämistä pysäyttää. Selitystä kaksoispassiivista voi hakea analogiasta, verrattakoon passiivimuotoa monikolliseen, jossa monikollisuus on pantu ilmi peräti kolmeen kertaan:
Sitä ei ol-tu osat-tu odottaa. | Sitä he ei-vät oll-eet osann-eet odottaa.
Sananen kieliopista ja puheesta
Vastaukseni otsikon kysymykseen siitä, kertooko kielioppi miten 2000-luvulla pitää puhua on: ei ainakaan tämä kielioppi. Sen sijaan siinä otetaan esiin puhutun kielen omaa säännönmukaisuutta ja ulotetaan kieliopinkuvausta koskemaan hieman myös sellaisia kielen piirteitä, joita ei käytetä kirjoitetussa kielessä. Ne ovat piirteitä, jotka nousevat toisaalta siitä, että puhetta tuotetaan sidoksissa aikaan, toisaalta siitä, että puhe on perusolemukseltaan vuorovaikutusta, keskustelua. Näitä piirteitä on kaikessa keskustelupuheessa murrealueesta riippumatta.
Esimerkin aikasidonnaisista piirteistä voisivat tarjota ns. lohkeamat sekä limittäisrakenteet. Lohkeama on (huonohko) nimitys ilmiölle, jossa samaan tarkoitteeseen eli olioon viitataan yhden rakenteen kuluessa kaksi kertaa: ensin pronominilla, sitten pitemmällä rakenteella, toisessa esimerkissä päin vastoin.
Ne pittää tehä erikseen vaan eri tositteille nuo viime vuuen kulut ja tään vuuen kulut. (Kela) | No entäs sitte tommonen ku solarium ni tekeekö se pahaa. (l-p)
Limittäisrakenteessa puolestaan on kaksi persoonamuotoista verbiä, mikä rikkoo perinteistä lauseen määritelmää, mutta ilmausta ei kuitenkaan voi jakaa kahdeksi eri lauseeksi. Verbien välissä on jokin yhteinen lauseenjäsen (tehdä matka, juosta matka):
Kiva tehdä turhaa tämmöst matkaa juosta kysymää mitä me otetaa. (Alko)
Keskustelun säätelytehtävissä toimivat ennen muuta monet pikkusanat, partikkelit – sellaiset, joita kirjoitetun kielen näkökulmasta joskus on nimitelty täyte- tai tilkesanoiksi, mutta joita ilman keskustelusta ei tulisi mitään. Esimerkkinä partikkelin no kielioppikuvauksesta ovat seuraavat tapaukset, joissa no-ilmauksen tuottaja osoittaa partikkelillaan, että edellisen puheenvuoron käyttäjä voi jatkaa varsinaiseen asiaansa:
Arto : Arvaa mitä on bussi tampereeks?
Pasi : No,
A : Hei mä kuulin yhen hyvän jutun.
B : No:.
Soittaja : Tämä on tällainen hätäapusoitto.
Vastaaja : No,
Virpi : Mä oon itkeny ku Niagaran putous tänään kuule
Aila : No::h,
Vesa Koivisto viittasi muodon ja merkityksen tai funktion väliseen ristivetoon, jonka olemme ratkaisseet käsittelemällä useita asioita niin rakenteen kuin käytönkin kannalta. Esitykseni alkupuolella näytin muutamia aitoja keskusteluesimerkkejä monikon imperatiivia vastaavista passiivi-ilmauksista. Lopuksi otan vielä näytteen siitä, mitä rakenteellista vaihtelua vastaanottajaan suunnatuissa kehotuksissa keskusteluaineisto tarjoaa. Puheaineiston pohjalta olisi vaikea esittää kielioppikuvausta, jossa ainoa direktiivi olisi imperatiivimuotoinen. Monet vaihtoehtoisistakin ilmauksista ovat näet pitkälti kieliopillistuneet juuri direktiiviseen tehtävään. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä tulkintaa, että imperatiivi puoltaa 2. persoonan tapauksissa paikkaansa prototyyppisenä, vähiten kontekstiin sidoksissa olevana vaihtoehtona.
Mausta kuhafileet suolalla ja pippurilla. Taita fileet ja hauduta. (res) | Taakse poistu! | Lähtisiksää yöks sinne jos me lähettäs sunnuntaina. (puh) | Ostaisit sä mullekin kahvia. | Sanotko niin kovaa, että kaikki kuulee. (lh) | Saanko kysymyksen (TV-toim.) | Menette tämän lapun kanssa tuonne hoitohuoneelle. Otatte siitä oven vasemmalta puolelta numerolapun. (l-p) | Palauttanet lainaamasi teoksen ensi tilassa. (kirj) | Sinne vain metsään tarkkailemaan. (hs) | Pois edestä! | Heti tänne!
Auli Hakulinen on Helsingin yliopiston emerituprofessori. Hän on ollut Suomen kielen lautakunnan jäsen vuosina 1998–2012.