Minä tiedän
Mutta entä jos asialla on suomentaja?
Lapsikin tietää, mitä englantilainen tarkoittaa vastatessaan I know. Se kääntyy toki minä tiedän. Mutta entä jos asialla on suomentaja?
Englannin kieli vaatii, että joka lauseeseen merkitään subjekti, mutta suomessa se on persoonataivutuksen myötä valinnainen, etenkin kirjakielessä. Usein on luontevampaa sanoa vain tiedän. Itse asiassa minä-sanan jankuttaminen on tyypillistä huonoille käännöksille ja on omiaan luomaan niihin vierautta. Ongelmaksi muodostuu, että sana mä, jota puheessa käytetään, tuntuu yhä hiertävän käännösten lukijoita, eikä sitä juuri romaanisuomennoksissa näe, vaikka se on kotimaisessa proosassa aivan tavallinen.
[– Sinä voisit lausua hänelle jotakin. Ehkä jotain kirjasta Runoja lapsille?]
– I know what I shall read.
– Tiedän kyllä mitä lausun. (Jayne Anne Phillips)
Kun minä-sana otetaan mukaan, sitä korostetaan:
[– Vaimoni vei perheeltä rahaa ja häipyi vuosia sitten.]
– I know, Mr. Schroder.
– Minä tiedän sen.. (JAP)
Suomessa tekijä jätetään usein kokonaan ilmaisematta.
[Hart liukui maahan istumaan selkä seinää vasten. – Duty, ei hätää. Koira nuoli hänen naamaansa ja raapi raskasta ovea.]
– I know, never mind, Hart said.
– Tiedetään, älä välitä, Hart sanoi. (JAP)
I know on englannissa äärimmäisen tavallinen vahvistava myönteinen vastaus. Suomessa tietää-sanan käyttö on minusta painokkaampaa ja korostaa todellista tietämistä. Meillä on tuohon paikkaan monia muitakin luontevia ja yleisesti käytettyjä mahdollisuuksia:
[Täällä on ollut – ]
– I know. I can only imagine.
– Epäilemättä. Voin vain kuvitella. (JAP)
– I would have asked your –
– I know, she said, it’s right that they not be separate any longer.
– Olisin kysynyt sinulta –
– Tottakai, Emily sanoi. – On oikein etteivät he ole enää erillään. (JAP)
Suomen puhekielessä lienee joo kaikkein tavallisin neutraali myönteinen vahvistus. Sitä karsastetaan painetussa tekstissä, mutta toisinaan olen rohjennut käyttää sitä nykykirjallisuutta suomentaessani.
[Kun olimme eronneet, Veronica makasi kanssani.]
Yes, I know. I expect you're thinking: The poor sap, how did he not see that coming?
Joo joo. Te varmaan ajattelette: voi poikaressu, etkö arvannut että niin kävisi? (Julian Barnes)
– Yes, I know the sort of people they are.
– Joo, minä tiedän ne sellaiset tyypit. (JB)
Romaanin dialogissa niin on usein sopivin myöntävä vastaus. Puhekielessä joo on täysin neutraali, niin sen sijaan ilmaisee jo samanmielisyyttä, eikä tätä nyanssia saa mukaan, jos joo-sana tuntuu liian ronskilta..
[– Eric, se onnistui, mies löytyi. Että miehen nimi on Harm – ]
– Yes, I know.
– Niin. Ei siitä sen enempää. (JAP)
[– hän oli kohottanut kätensä ilmaan vetääkseen miehen lähemmäksi ja mies oli nostanut hänet ilmaan.]
– Emily, Emily, he said. Yes, I know. It will be all right.
– Niin, niin. Kaikki käy hyvin. (JAP)
Sanojen merkitys käy ilmi vasta kontekstissa. Erityisesti dialogia suomentaessa on oltava tarkkana, jotta vuorojen suhde toisiinsa tulee esiin oikein. On otettava huomioon, mihin puhuja pyrkii vastauksellaan. Suomentaminen on tarkkaa työtä.
Esimerkit ovat Jayne Anne Phillipsin teoksesta Murhenäytelmä (JAP) ja Julian Barnesin teoksesta Kuin jokin päättyisi (JB). Sysäyksen aiheeseen antoi Auli Hakulinen.
Palaa otsikoihin | 9 puheenvuoroa
Maailman sivu on opetettu, että suomen kirjakielessä subjektina oleva 1. tai 2. persoonan pronomini jätetään pois, ellei sillä ole erityistä painoa. Normaalikäännökseksi pitäisi siis esittää "tiedän".
Puhekieltä kuvaavissa repliikeissäkään ei ole luontevaa kirjoittaa "minä tiedän" vaan "mä tiedän" tai sitten jotain murteisempaa kuten "mie tiijän".
Idiomaattinen käyttö, jota kirjoituksessa valotetaan kiinnostavasti, on sitten eri juttu
Mistä tällainen mielikuva? Tällaiselle kaksvitoselle eteläsuomalaiselle molemmat ovat myötämielisiä.
Jäin miettimään, onko ilmaus vanhaa suomea. Minä 39-vuotias muutaman murrealueen kasvatti en muista kuulleeni kenenkään koskaan käyttäneen maata-sanaa seksistä puhuessaan. Jostain syystä kuitenkin tulee mieleen käännöskirjallisuus ja Raamattu. Veikkaanpa, että Reginan ja Sinä Minän (?) tarinoissakin on joskus maattu tällä tavoin. Mikä on muiden kokemus asiasta?
Tervehdyksistä ja puhuttelluista on ollutkin tällä palstalla puhetta (suomeksi ei ole tapana hokea keskustelukumppanin nimeä, titteleistä puhumattakaan), mutta myös tuollainen pikku lause on aika kuvaava.
Marja-Leena Sorjonen on tutkinut joo- ja niin-partikkelien merkityksiä keskustelussa ja osoittanut, että niin on usein samanmielisempi kuin joo. Joo-partikkelilla puhuja voi osoittaa ainoastaan ymmärtäneensä edellä sanotun sisällön.
Esim. Virittäjästä voi lukea lisää: http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2005_631.pdf
Alistuneesti myönnellen, epäillen.
Tiedetään, tiedetään, tietysti...
Tarkista vaikka Raamatusta. Sitä käytän lähteenä toisaalta siksi, että sen sanamuodot ovat kaikkein arvovaltaisimpien ja osaavimpien kielen asiantuntijoiden tarkistamia. Ja toisaalta sieltä, varsinkin Mooseksen kirjoista, löytyy koko joukko määräyksiä kenen kanssa saa maata. Mainitaan niin miniä, sedän vaimo, isän vaimo, toiselle luvattu orjatar kuin toinen mies...
Vuoden 1992 käännöksestä ensi alkuun seuraavat kohdat: 1. Moos. 39:7, 2. Moos. 22:16, 3. Moos 15:24, 3. Moos. 15:33, 3. Moos. 18:20, 3. Moos. 18:22, 3. Moos. 19:20, 3. Moos. 20:12 … 2. Sam. 12:11, 2. Sam. 13:11, Hesekiel 22:11.
Transitiivisestikin sanaa kyllä käytetään.