Sääntöjä, sääntöjä, sääntöjä

Peruskoulussa elellään sääntöjen maailmassa. On koulun järjestyssääntöjä, luokan sääntöjä, käyttäytymissääntöjä, retkisääntöjä, oppituntisääntöjä ja liikennesääntöjä koulumatkalla. Löytyy sääntöjä kilpailuihin ja peleihin, laskutoimituksiin, ruokailuun ja välitunneille. On nyrkkisääntöjä, perussääntöjä ja niin sanottuja omia sääntöjä. Korvamatona soi Säännöt rakkaudelle, ja kielten tunneilla päästään vielä nauttimaan säännöllisistä verbeistä ja kaikenkarvaisista kielioppisäännöistä!

Säännöt luovat järjestystä ja turvaa. Sekavassa maailmassa on rauhoittavaa, kun johonkin joko tulee pilkku tai ei tule pilkkua. Tuntuu selkeältä, jos tietää varmasti, laittaako joku sana yhdyssanaksi vai kirjoittaako sanat erikseen. Ajatus sääntöjen noudattamatta jättämisestä tai rikkomisesta alkaa kuitenkin houkuttaa viimeistään siinä vaiheessa, kun sääntöjä tuntuu olevan liikaa ja liian monessa paikassa. Jos ei saa tehdä sitätuotatätä, halajaa tehdä juuri sitätuotatätä. Kirjoittaa vähän mistä sattuu, laittaa verbi juuri siihen muotoon kuin se helpoimmalta tuntuu, muokata kielloista itselle käskyjä.

Säännönmukaista sääntöanarkiaa

Kun säännöt osaa kunnolla, voi alkaa huvitella: ryhtyä todelliseksi kielioppisääntöpoliisiksi tai railakkaasti revitellä säännönvastaisuudella. Itsekseen kihistellä, että jos näin ja näin kirjoitan, huomaako kukaan ja millaiseen kielikorvaan tällä kertaa särähtää. Sääntöjen noudattamattomuudesta voi joskus onnistua tekemään taidetta ja luoda noudattamattomuudesta säännönmukaista. Onhan siinä tiettyä järjestelmällistä sääntöanarkiaa, jos kirjoitelman jokaisen virkkeen perästä on loppuvälimerkki jätetty pois ja näyttää tietyllä tavalla säännönmukaiselta, jos verbiä on aina taivutettu miten joten…

Haastavaa ja joskus aika hauskaakin on koettaa laatia tekstejä vailla kirjoittamisen ja kielenkäytön sääntöjen noudattamisen häivääkään. Vinkeää on säännöttömyyden yrittäminen ja ilmoilla on hyviä kysymyksiä: Miten säännöt syntyvät? Ovatko vakiintuneet käytänteet sääntöjä? Onko se sääntö, että tuolia sanotaan juuri tuoliksi? Kuka säännöistä päättää? Milloin ja miksi säännöt muuttuvat? Pitääkö kaikki kielioppisäännöt osata ja muistaa ulkoa? Ketä varten sääntöjä opiskellaan? Miten sääntö eroaa ohjeesta tai neuvosta? Mitä väliä on osata kieleen liittyvät säännöt, jos kieltä ei ole aikomusta käyttää? Mihin tarvii trukkikuski kielioppisääntöjen tuntemusta?

Korjauskynä heilahtaa

Useimmiten koulun kokeissa ja kirjoitelmissa mitataan, kuinka hyvin on hallinnassa normitettu yleiskieli eli kärjistäen ilmaisten miten ovat erilaiset kieliopilliset säännöt ja sääntöjen poikkeukset oppilaaseen uponneet. Niin tärkeää kuin sääntöjen opettaminen ja sääntöjen noudattamisen valvominen onkin, touhussa on aika ajoin itsetarkoituksellista tunnelmaa: sääntöjen vastaisuudesta heilahtaa korjauskynä ja säännön muistamattomuudesta ropisevat pisteet. ”Sisältö on tärkein, yritys on hienoin!” jyskyttää samaan aikaan ajatus kieltä tarkistavan takaraivossa.

Kuitenkin on mielessä tieto, että äidinkielemme kieliasu on suomalaisille aivan hirmuisen tärkeä. Kielivirheet uutisteksteissä kirvoittavat yleisöpalautteisiin, ja huono kieliasu työhakemuksessa synnyttää työnantajalle negatiivisen mielikuvan työntekijästä. Säännöt ovat sääntöjä; ei katsota kentällä hyvällä sitä pelaajaa, joka sääntöjen vastaisesti pelata koettaa.

KATARIINA KNUUTINEN
äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori
Järvenpään Yhteiskoulu

Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa | Keskustele