Me puhumme eri kieltä

Aloitin tämän kirjoittamisen syksyllä, kun kaksi kohua ravisteli koulumaailmaa: kännykkävideo opettajan rageemisesta ja Opetushallituksen tasa-arvosuunnitelma. Molemmat saivat somen kuumenemaan. Nyt kukaan ei enää muista niitä. Jopa vakiomutina siitä, että koulu on edelleen 1800-luvulla (ainakin oli silloin kun asiantuntija sitä kävi, joten on varmaan edelleen), on hieman vaiennut uuden opetussuunnitelman ja digiloikkien esittelyn myötä.

Kun hoetaan, että koulu on etääntynyt nuorten arjesta, olen yleensä tuhahtanut. Koulu oli etäällä arjesta jo vuonna 1981, kun jouduin lukemaan sellaisia älyttömyyksiä kuin ”Eino ui. Ai ai. Aino ei ui, oi, oi.” Koulu ei ollut yhtään lähempänä arkeani yläluokkien resuisten saksankirjojen maailmoissa, jossa Saksoja oli kaksi senkin jälkeen, kun niitä oli vain yksi, ei edes silloisen oppiaineen, perhekasvatuksen, tunnilla, vaikka siellä pohdittiin, miten taloyhtiön elämästä saisi sopuisampaa, tai näytettiin synnytysvideoita.

Rätin viruttamisesta

Minä en tiedä kenenkään muun arjesta oikeasti yhtään mitään, en varsinkaan teinien. Siltoja voi toki rakentaa: Kerran istuin kodikkaasti taittelemassa lautasliinoja joulunäytelmän väliaikakahvitukseen muutaman kasiluokkalaisen pojan kanssa. En tajunnut heidän ilmeisesti pelejä, parkouria tai pyöräilyä käsittelevästä puheestaan muuta kuin ns. keskustelusanat ja olla-verbin. Kun kahvittelu lähestyi, piti pöydät vielä pyyhkiä, ja oululaistaustainen kollegani muistutti poikia rätin viruttamisesta. Kyseessä ei ollut sananmuunnos, eivätkä pojat ihme kyllä alkaneet kiskoa rättiä kuin sidostesukkaa, vaan asia poiki hauskan kielen vaihtelulle omistetun pohdintahetken.

Opettamiemme asioiden etäisyys arjesta ja varsinkin opetustapojen kaukaisuus hoplopeissa hytkyneille ja kohdusta asti ruutua tuijottaneille on varmaan totta. Kuitenkin, kun luen äidinkielenopettajien Facebook-ryhmistä vinkkejä ja neuvojen kyselyitä opetukseen, pyörittelen onnellisena ja onnettomana päätäni. Tietäisittepä, kiittämättömät lapset ja aikuiset, kuinka paljon se tuleva YouTube-tähti näkee vaivaa, että meillä kaikilla olisi hauskaa, hyödyllistä, tasa-arvoista, reilua, pelillistä ja sivistävääkin opetusta äidinkielen tunnilla.  

Ajan ihana virta

Onhan meillä. Tämän sarjan ensimmäisessä blogissa Annamari Saure vei aikamuodot suustani, kun kertoi, miten mahtavaa on opettaa ajan ilmauksia seiskaluokkalaisille.

Minä putoan aina myös ajan ihanaan virtaan, siihen taululle piirtämääni, kun pohdimme, missä järjestyksessä tapahtui ja mikä jatkuu, mikä on päättynyt. Ja entä muissa kielissä? Ja kirjallisuudessa? Tiedättekö että Veijo Meri ei nähnyt teostensa ajankulussa yhtään arvotonta tai arvokasta jaksoa vaan kerronta kuin kamera vain kävi ja tallensi?

Tai kun selittää vaikka etymologiaa. Käsittää, mikäs tässä on alussa. Niin, käsi. Tai miten pilkku muuttaa tämän lauseen merkitystä. Tai mikäs sijamuoto tässä ulkona-sanassa oikeastaan on, vaikka ei ole. Tai mistä meidän etunimemme ovat peräisin, entä sukunimet.

Luokasta kuuluu joskus pieni koh-ääni. Sellaisin hetkinä me puhumme samaa kieltä. Se, millä väineellä tai pelillä tai laitteella nuo ahaa-elämykset tulevat, on jokaisen itse valittavissa.

Vuoren juuri?

Ohjasin kerran seiskaluokkalaisten tarinanvääntöä.

”Ope mikä se on se kun on vuori ja sitten alhaalla on se semmoinen siinä?”

”Laakso?”

”Ei kun siinä ihan vieressä.”

”Vuoren juuri?”

”Just, juuri se”.

Minä pyörittelin silmiäni, selin onneksi. Eikö esimerkiksi vaikka Sormusten Herrassa tai maantieteen kirjassa ole juuri tuollainen ilmaus? Mutta ei hän ollut niitä lukenut, kuten ei yhtään kirjaa kolmannen luokan jälkeen.

Minä olen valovuoden päässä tuon lapsen maailmasta. Minä olen siellä vuorella leuhkana ja hän juurella eikä pääse liukasta rinnettä ylös. Minä en selviä tästä ylenkatseella eikä häntä voi väkisin vetää. Uusi vuori tulee pian vastaan.

Mutta kuinka mahtavaa, että hän tuossa silmät loistaen kirjoittaa, vaikka ei ole jokaista sanaa. Saman kanssahan kirjailijatkin painivat.  

Tasa arvo kasvatusta

On tietenkin he, joita kunnioitan vielä pikkuisen enemmän. He puhuvat sellaista kieltä, jota minä en osaa sanaakaan. Ja minä näytän lyhytelokuvan, jossa puhutaan rankan aksentillista enkkua ja tekstitykset laukkaavat silmissä, eivätkä he jaksa katsoa, vaikka minä ajattelen, että tämä on todella koskettava ja kiinnostava pätkä.

Nämä ovat niitä oppilaita, jotka oman äidinkielen opettajan mukaan tuottavat häikäisevää tekstiä ja ajattelua omalla kielellään, ympäristössä, jossa ei tarvitse häveta sanaa tai sanattomuutta. Mutta, jos siteeraan rakasta kollegaa, koko luokkaa voi opettaa kuin opettaisi suomea toisena kielenä. Se ei haittaa ketään.

Kauimpana minusta ja puhumastani kielestä ovat ne, jotka somessa välittävät tasa arvo kasvatusta kukka hattu tätejen joutilaisuuksissaan väsäämäksi punavihreäksi hölynpölyksi. Heitä on helppo halveksia ja näin kieltäytyä kaikesta yhteistyötä, vaikka juuri kieli, medialukutaito, taito osata lukea otsikkoa pidemmälle ja tarkemmin on kielitaitoa ja kielitietoisuutta.

Heidänkin lapsensa ovat meillä koulussa ja kyllä, se koulu on tietoinen ja tiedostava ja sen pitää opettaa arvoja ja ajatuksia. Mutta siihen tarvitaan kieli.

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele