Suomen kieli on pysynyt taipuisana ja elinvoimaisena
Maailmassa on melko harvoja kieliä, joiden asema on lainsäädännöllisesti niin vankka kuin suomen kielen. Suomessa suomen aseman turvaa sekä perustuslaki että kielilaki, joissa suomi ja ruotsi määritellään kansalliskieliksi. Vuonna 1995 suomesta tuli yksi Euroopan unionin virallisista kielistä. Suomi on Suomessa enemmistön puhuma kieli ja yli 400 000 suomalaiselle suomi on toinen kieli. Muissa maissa suomenkielisiä on useita satoja tuhansia, eniten Ruotsissa. Lisäksi suomea opiskellaan noin 100 yliopistossa eri puolilla maailmaa. Suomi kuuluu siis maailmassa niihin kieliin, joilla on ainakin toistaiseksi vahva asema. Ainakin toistaiseksi suomi on yhteiskunnan kaikilla aloilla käytettävä kieli.
Kielen arvo ei kuitenkaan määräydy sen mukaan, kuinka moni sitä käyttää tai ymmärtää. Ei myöskään sen mukaan, mikä on kielen juridinen asema. Suomella, kuten kaikilla maailman kielillä, on arvoa siksi, että se on monille äidinkieli, joka kantaa kulttuuria ja jolla on ainutlaatuinen asema sitä äidinkielenä käyttävien elämässä.
Usein kuulee väitettävän, että suomen kieli (tai ruotsin kieli) on pieni ja hyödytön kieli ja että kannattaisi ryhtyä käyttämään esimerkiksi opiskeltaessa tai työtilanteissa vain suuria maailmankieliä, siis englantia. Tällaisten väitteiden maaperänä on hyvin välineellinen kuva kielestä; kielen arvoa määritellään käyttäjämäärän mukaan. Välineenä kieltä ajatellaan myös silloin, kun kuvitellaan, että oma kieli voidaan noin vain korvata jollain muulla kielellä ja että vuorovaikutus ja tekstien teko sujuu samaan tapaan kuin omalla kielellä, kun nyt vain viitsii opetella sen toisen kielen. Toisen kielen oppiminen on kuitenkin pitkä ja vaativa prosessi, ja vain harvoin sitä voi omaksua samantasoisesti kuin omaa kieltä. Näin siitäkin huolimatta, että monet ovat lapsesta saakka kaksikielisiä, että hyvin moni selviytyy mainiosti vierailla kielillä eri tilanteissa ja että muiden kielten käyttö on välttämätöntä ja toivottavaa.
Usein kuulee myös väitettävän – ja suomenkieliset itse hellivät pontevasti tätä ajatusta –, että suomen kieli on vaikea kieli. Kielet eivät kuitenkaan ole vaikeita eivätkä helppoja. Riippuu oppijan äidinkielestä, asenteesta, motivaatiosta yms., miten vaikeana tai helppona tietyn kielen oppimisen kokee. On tietenkin totta, että suomalais-ugrilaisena kielenä suomi poikkeaa rakenteeltaan monista muista Euroopan kielistä, jotka kuuluvat esimerkiksi germaanisiin kieliin. Kuitenkin kaikissa kielissä on vaikeita ja helppoja asioita oppia, eikä suomi tässä poikenne muista. Sen vaikeat kohdat vain ovat kenties eri kohtia kuin jonkin muun kielen vaikeudet.
Rakenne, esimerkiksi taivutusjärjestelmä, on vain yksi puoli kielestä. Sanastoltaan suomi on hämmästyttävän germaaninen kieli ja on ollut sitä kauan. Historiansa aikana suomi on saanut vaikutteita lähikielistä, ja nämä vaikutukset ovat syviä. Jos kieliä ryhmiteltäisiin etymologisin perustein, näkyisi se, että suuri osa nykysuomen sanoista on eriaikaista lainaa. Half-pipen ja rockin tunnistaa lainasanoiksi, äitiä ja hammasta ei, koska ne ovat niin kauan sitten asettuneet ja sopeutuneet suomeen.
Maailmankielet ja ns. vähemmän käytetyt kielet ovat siten kiinni toisissaan merkillisellä napanuoralla. Suuret kielialueet syöttävät aineistoa ja suomen kieli taipuu melkein mihin tahansa. Ja kun kieli on taipuisa, voi arvioida, että se on myös elinvoimainen. Ei ole syytä epäillä, että suomalainen kieliyhteisö ja kieli olisivat tässä joustavuudessaan huonompia kuin ennen. Syöttöä riittää, ja notkeus ja kekseliäisyys saavat tilaa. Lainautuminen kuuluu kielen elämään, ja käsitteistä on tärkeää keskustella, jotta ymmärtäisimme, mistä puhumme ja mitä sanat pitävät sisällään. Kaikki sanat eivät istu suomeen yhtä hyvin, mutta kieliyhteisöllä on tapana myös perata sanoja ja ilmauksia, jos ne eivät kanna tai niille ei ole järjellistä käyttöä. Lainautuminen ei siis syö kieltä kuoliaaksi, mutta jos kieltä ei käytetä, se kuolee. Kieli elää, kun se on liikkeessä.
Lähes kaikissa Euroopan maissa on yliopistojen lisäksi kielentutkimuksen laitoksia, joissa tutkitaan ja/tai huolletaan maan kansalliskieliä. Tällaisia laitoksia ovat esimerkiksi Institut für Deutsche Sprache Saksassa, Accademia della Crusca Italiassa ja Eesti Keele Instituut Virossa. Lisäksi on kielenhuoltoon keskittyneitä instituutioita, kuten Svenska Språknämnden Ruotsissa ja Dansk Sprognævn Tanskassa. Suomessa tällainen laitos on Kotimaisten kielten tutkimuskeskus eli Kotus. Kotus on kuitenkin näiden sisarlaitosten joukossa poikkeus. Sen ohjelmaan kuuluu muitakin kuin maan enemmistökieli suomi: ruotsi, saamen kielet, Suomen romanikieli ja suomalainen viittomakieli. Kielet rinnakkain -ajattelu on siten osa Kotuksen arjen toimintaa.
Yhteiskunnassa on yhä enemmän monikielisyyttä. Yhä enemmän tarvitaan sekä oman kielen että muiden kielten taitoa. Omaa kieltä kannattaa käyttää, sillä sen käyttäminen edistää sekä tasa-arvoa että pitää yllä maailman kieliekologista tasapainoa. Suomen kielen asian ajaminen on suomenkielisten asia. Eikä se vie tilaa muiden kielen oppimiselta, jos suomenkielinen osaa äidinkieltään.
PIRKKO NUOLIJÄRVI
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 9.7.2006.