Siirry sisältöön
Haku

Murteiden ominaispiirteet elävät yhä kaupungeissakin

Missä kulkee kielen ja murteen raja? Peruserona on keskinäinen ymmärrettävyys: jos eri lailla puhuvat ymmärtävät toisiaan ilman toisen kielimuodon erityistä opettelua, ovat kielimuodot saman kielen murteita. Käytännössä näin ei aina ole. Ruotsin, norjan ja tanskankin puhujat ymmärtävät toistensa puhetta melko hyvin, mutta ruotsia, norjaa ja tanskaa pidetään kuitenkin eri kielinä; toisaalta puhutaan yhdestä kiinan kielestä, vaikka kaikkien kiinan murteiden puhujat eivät ymmärräkään toistensa murretta.

Siitä, mitkä murteet suomen kieleen kuuluvat, vallitsee verrattain suuri yksimielisyys. Vaikka puhutaan Savon tai Rauman kielestä, ei liene vakavissaan esitetty saati perusteltu, että nämä kielimuodot olisivat omia kieliään. Eri kielten murre-erojen jyrkkyyttä on vaikea vertailla, mutta karkeistaen voinee sanoa, että suomen murteiden keskinäiset erot ovat pienempiä kuin vaikkapa naapurikielten ruotsin ja viron murteiden erot.

Suomen vanhat paikallismurteet jaetaan kahteen päämurteistoon, läntiseen ja itäiseen. Länsimurteet jakautuvat kuudeksi päämurteeksi, itämurteet kahdeksi. Itämurteita ovat savolais- ja kaakkoismurteet, länsimurteita taas lounaismurteet, lounaiset välimurteet, hämäläismurteet, Etelä-Pohjanmaan murteet, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet sekä Peräpohjan murteet. Miltei kaikki päämurteet jakautuvat vielä useihin alamurteistoihin, ja pienimpänä murrejaotuksen yksikkönä on totuttu pitämään pitäjänmurretta.

Murteentutkimuksen mukaiset murrealueet eivät kaikilta osin vastaa tuttuja maakuntien rajoja tai murteista arkipuheessa käytettyjä nimityksiä. Niinpä murteentutkijat eivät puhu Karjalan murteesta, vaan mm. Karjalankannaksella ja Lappeenrannan seudulla puhutut ja puhuttavat murteet ovat kaakkoismurteita. 

Pääsyynä tähän on se, että suomen kielialueen itäpuolella, lähinnä Venäjän Karjalassa, on puhuttu ja puhutaan karjalan kieltä, joka on yksi suomen kielen lähisukukielistä ja jonka ainakaan kaikkia murteita suomenkielinen ei ilman muuta ymmärrä. Historiallisen Karjalan alueella puhutaan kolmattakin kielimuotoa, nimittäin Pohjois-Karjalan murteita eli itäisiä savolaismurteita, jotka siis kielimaantieteellisesti kuuluvat savolaismurteisiin.

Pohjois-Karjala ei ole ainoa alue, jonka murremaantieteellinen asema voi olla ristiriidassa asukkaiden identiteetin kanssa. Murteentutkijoiden savolaiskiilaksi kutsuma alue Soinin ja Evijärven välillä katkaisee pohjalaismurteiden alueen erottaen siten Etelä- ja Keski-Pohjanmaan murteet toisistaan. Myös Keski-Suomen murteet lasketaan savolaismurteiksi, ja lounaassa savolaismurteiden alue ulottuu Päijät-Hämeeseen niin, että vielä Kuhmoisten ja Sysmän murteet katsotaan savolaisiksi.

Hämäläismurteidenkin alueen laajuus voi yllättää: vaikka jotkin osat Päijät- ja Itä-Hämeestä kuuluvatkin kielellisesti savolaismurteiden alueeseen, ulottuu hämäläismurteiden alue luoteessa Honkajoen–Kankaanpään tienoille, etelässä pääkaupunkiseudun rajoille Nurmijärvelle ja Tuusulaan ja kaakossa aina Kouvolan ja Haminan tienoille asti.

Vaikka tavallinen kielenkäyttäjä usein kiinnittää huomionsa sanastoeroihin, perustuu murteentutkimuksen murreryhmittely murteiden rakenteen – erityisesti äänne- ja muotorakenteen – eroihin. Murteita erottavia rakennepiirteitä ovat esimerkiksi yleiskielen kotoperäisten sanojen d:n tai ts:n vastineet eri murteissa. Varsinaisessa murteentutkimuksessa lähtökohtana ei voi kuitenkaan olla yleiskieli, koska historiallisesti yleiskieli on murteita nuorempi ja niiden pohjalta syntynyt.

Esimerkki itä- ja länsimurteiden keskeisistä eroista voisi olla se, että lännessä on sanottu kahreksan tai kahleksan, käsi : kären tai kälen, mettä : mettän tai metän, idässä taas kaheksan, käen (tai käin tms.), mehtä tai messä : metän, mehän, mehtän tai me(s)sän. Käytännössä piirteitä kuitenkin tarvitaan paljon enemmän, eivätkä näiden kahden piirteen levikit alkuunkaan riitä erottamaan itä- ja länsimurteita. Niinpä kären-, kälen-tyyppi on ominainen vain osalle länsimurteita.

Puhesuomen myöhempi kehitys on mutkistanut suhteita. Esimerkiksi kaheksan-tyyppi on varsinkin sanoittain levinnyt laajalti myös aiemmin r:n ja l:n kannalla olleille alueille, ja suomessa historiallisesti myöhäinen d-äänne on yleistynyt sekä lännessä että idässä.

Monet vanhojen murteiden piirteet ovat taantuneet, mutta ennustukset, joiden mukaan suomen kieltä ruvettaisiin puhumaan tavalla tai toisella yhdenmukaisesti, eivät ole toteutuneet. Selvimmin vanhojen paikallismurteiden ominaispiirteistä lienee taantunut sanasto. Siihen on toki vaikuttanut myös maailman ja etenkin maaseudun elämänmuodon muuttuminen.

Useat murteita erottaneet rakennepiirteet ovat yhä elinvoimaisia kaupungeissakin, eikä aina tarvita rakenteen tai sanaston piirteitäkään puhujan murretaustan tunnistamiseksi: ainakin lounaissuomalaisuus ja savolaisuus voivat kuulua ääntämyksestä silloinkin, kun puheessa ei ole mitään rakenteen tai sanaston murteellisuutta.

Jotkin vanhakantaisimmat murrepiirteet ovat kuitenkin tavoitettavissa enää murrekokoelmista. Suomen murteita on tallennettu runsaasti ja monipuolisesti: on kerätty murresanastoa ja kieliopillista aineistoa, ja kaikista pitäjistä on äänitetty vähintään kolmekymmentä tuntia murrepuhetta. Nämä aineistot ovat – perinnekeräelmien ohella – eräänlainen henkinen Kansallismuseo.

HEIKKI HURTTA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 9.8.2006.