Kuntauudistus uhkaa mullistaa nimistön

Presidentinvaalien jälkeen ehkä suurimmaksi sisäpoliittiseksi keskustelunaiheeksi ovat nousseet uutta kuntalakia pohjustavat suunnitelmat. Jos helmikuun alkupuolella julkistettu työryhmän esitys toteutuu, Manner-Suomeen jäisi vain 66–70 kuntaa, kun uusi kuntalaki tulisi voimaan mahdollisesti jo vuoden 2015 alussa.

Näin suuri uudistus muuttaa runsaasti myös nimistöä. Kunnannimiä poistuu, uusia tulee tilalle, tai jonkin entisen kunnan nimi valikoituu liitoskuntien yhteiseksi nimeksi.

Jos suunnitelmat toteutuvat, Suomen aluehallinnon perusyksiköitä on vähiten sitten 1500-luvun. Tuohon aikaan seurakuntien ja hallintopitäjien tehtävät olivat tietysti nykyistä suppeammat ja väestöä oli huomattavasti vähemmän.

Kertaakaan aiemmin Suomen keskeistä nimistöä ei ole muutettu tai yritetty muuttaa yhtä perusteellisesti. Hallinnollisten muutosten motiivina on julkisen talouden, erityisesti terveydenhuollon, kustannusten uudelleen järjestäminen ja julkisten palvelujen perustason säilyttäminen.

Kyse ei siis ole tarpeesta uudistaa maamme karttakuvaa, mutta kuntien nimien radikaali vähentäminen vaikeuttaisi alueiden hahmottamista. Olisikin tarpeen miettiä, miten estetään vaikutuksia ulottumasta sellaisille elämänaloille, joilla uudistustarvetta ei ole.

Nykyinen kuntajako ja siihen liittyvä nimistö muodostavat maantieteellisen orientaation: viestinnän ja tilastoinnin perusverkoston, jonka olemassaolo luo historiallista jatkuvuutta. Sekä ihmisten että valtakunnallisten tapahtumien, uutisten ja nähtävyyksien sijainnit on totuttu ilmaisemaan tiettyjen kunnannimien avulla. Myös lukuisat yritykset, urheiluseurat ja muut yhdistykset ovat identifioituneet kotikuntaansa.

Tavalliselle ihmiselle kunnan nimessä on kyse siitä, missä hän on syntynyt, mistä hän on kotoisin ja mistä suku on peräisin. Kotikunnalla tai -pitäjällä ja sen vähintään maantieteellisesti säilyvällä identiteetillä ylläpidetään myös kansalaisten henkistä hyvinvointia ja turvallisuudentunnetta.

Nämä voitaisiin taata säilyttämällä mahdollisista kuntaliitoksista huolimatta myös entisen kunnan nimi ja rajat, vaikka rajoilla ei olisikaan samanlaista hallinnollista merkitystä. Uudessa kuntalaissa voitaisiin määritellä, että kuntalain tarkoittama hallinnollinen (suur)kunta jakautuu aiemman kuntajaon mukaisiin ja nimisiin alueisiin, joiden rajat merkittäisiin edelleen karttoihin.

Tällaisen kuntajaon rajavuodeksi voitaisiin ottaa esimerkiksi vuosi 1965, jolloin alkoi ensimmäinen kuntien yhdistämisjakso, tai vuosi 2001, josta alkaen kuntaliitokset ovat kiihtyneet. Aiempaa kuntajakoa voitaisiin käyttää osin myös tilastoinnissa, jotta saataisiin pidempiä aikasarjoja.

Esimerkiksi Ruotsissa on esitetty pitäjäjaon ja pitäjien rajojen jäädyttämistä niin, että pitäjät rauhoitetaan itsenäisiksi muuttumattomiksi historiallisiksi kokonaisuuksiksi. Ajankohdaksi on esitetty jaksoa 1976–1995, jolloin kuntaperusteinen kiinteistörekisteri tuli Ruotsin eri lääneissä voimaan. On laadittu luetteloita, joissa kerrotaan, missä kunnassa mikin pitäjä sijaitsee.

Lisäksi Ruotsissa kehitetään digitaalisia hakuja, joihin voidaan yhdistää muun muassa pitäjiä, kuntia, seurakuntia ja läänejä koskeva informaatio. Mihin tahansa hallinnonalaan kuuluvaa kohdetta voidaan tarkastella myös toisen hallinnonalan kohteena.

Laissa tulisi myös määritellä termit entisille kunnille, jos kunta-termi tarkoittaisi tulevia suurkuntia. Yksi vaihtoehto olisi kutsua entisiä kuntia pitäjiksi. Sanaa pitäjä on käytetty historiallisesti ja sillä on voitu myöhemminkin tarkoittaa hallinnollisen kunnan maantieteellistä aluetta. Se on myös neutraali, osuva ja lyhyt sana, joka sai muutama vuosi sitten eniten kannatusta Kielitoimiston tekemässä kyselyssä.

Suurkunnille on viime aikoina esitetty muitakin termejä, kuten piirikunta, jolloin kunta-termi säilyisikin entisen kuntajaon mukaisilla kunnilla. Mikä termi sitten valittaisiinkin, olennaista on välttää sekoittumisen vaara.

Nyt joissakin uusissa suurkunnissa näkyy käytettävän entisistä kunnista joko nimitystä kylä tai kaupunginosa. Näillä sanoilla on kuitenkin kielessä omat vakiintuneet merkityksensä, ja niitä tarvitaan edelleen pienempien asuinyksiköiden nimeämiseen. Näyttäisi vähintään oudolta puhua esimerkiksi Espoosta vain yhtenä Suur-Helsingin kaupunginosana tai koko Enontekiöstä yhtenä Luoteis-Lapin uuden suurkunnan kylänä.

Kaupunki-termi voitaisiin varata vain sellaisille taajamille, joiden väestötiheys ja rakenne täyttävät kaupunkimaisen asumisen tunnusmerkit. Hieman samaan tapaanhan meillä oli vanhojen kaupunkien ja kauppaloiden lisäksi maalaiskunnissa niin sanottuja taajaväkisiä yhdyskuntia. Asumattomia metsäalueita tai harvaan asuttua maaseutua ei pitäisi kutsua kaupungiksi.

Vanhan kuntajaon mukaisilla alueilla osoitenimistö voisi pysyä pitkälti ennallaan. Jos kuntien määrä hupenee 70:een ja kadunnimistö halutaan järjestää sen mukaan, edessä on valtava urakka kadun- ja tiennimien muuttamiseksi ja nimikilpien uusimiseksi. Kaksikielisillä alueilla suurkuntien mukainen kadunnimistö voisi hävittää nimikilvistä toisenkieliset nimet kokonaan. Muutoksia tulisi myös maarekisterikylien nimiin.

Kun läänit poistettiin ja tilalle saatiin aluehallintovirastojen toimialueet, ihmisten maantieteellistä hahmotuskykyä heikennettiin säätiedotuksia myöten.

Sopii toivoa, että uuden lain valmistelussa otetaan ajoissa huomioon myös nimistöä koskevat seikat, jotta vastaavalta voidaan välttyä.

SIRKKA PAIKKALA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 9.3.2012.