Kieli ei muutu ja kehity pelkästään virallisia teitä

Kielenhuolto ja sen keskeisin toimija, Kielitoimisto, ovat kaikille tuttuja. Kielitoimistosta kysytään neuvoa, siihen vedotaan, siltä vaaditaan tiukempia otteita tai sen tiukkuutta paheksutaan.

Kielitoimisto ja sen yhteydessä oleva suomen kielen lautakunta toimivat lain ja asetuksen antamin valtuuksin. Lautakunnan tehtävänä on päättää kielenkäyttöä koskevista periaatteellisista tai yleisluonteisista suosituksista, ja lautakunta onkin viime aikoina ottanut kantaa mm. kielen oikeinkirjoitukseen, erinäisiin rakenteisiin sekä suomen kielen käyttöön ja opetukseen.

Kielenhuolto on kuitenkin niin iso asia, ettei se voi olla pelkästään yhden viraston varassa. Aktiivisia kielenkehittäjiä on muitakin. Esimerkiksi Sanastokeskus TSK edistää suomenkielistä erikoisalojen sanastoa; hyviä esimerkkejä ovat esimerkiksi tietotekniikan sanasto (www.tsk.fi/termitalkoot) ja piakkoin ilmestyvä digitelevisiosanasto.

Lääkäriseura Duodecim on kehittänyt yli sata vuotta lääketieteen suomen kieltä. Seura on pitänyt ajan tasalla lääketieteen termejä julkaisemalla monikielistä sanakirjaa. Myös biologian, ympäristön ja taiteen tutkimuksen alalla on suomen kielen käyttöä edistävät sanakirjat.

Osa kielenhuoltajista ja kielenkehittäjistä on piilovaikuttajia. Opetus, esikoulusta korkeimpiin oppilaitoksiin, vaikuttaa siihen, millaisena kieli nähdään ja miten siitä puhutaan, miten sitä arvostetaan ja miten oman kielen suhde muihin kieliin nähdään.

Tiedotusvälineet antavat malleja ja nostavat esiin kielenkäytön tapoja. Tuttua on, että yksi televisio-ohjelma voi ryöpsäyttää kaikkien tietoon jonkin iskulauseen tai ilmauksen. Julkaisut ja viestimet levittävät myös pitkäkestoisempia ilmaisutapoja. Viime kädessä jokainen kielenkäyttäjä on kielen huoltaja ja kehittäjä tehdessään omaa kieltään koskevia valintoja.

Kielenhuollosta puhutaan kuin kyse olisi yhdestä yhtenäisestä toiminnasta. Kielenhuolto on kuitenkin tapana jakaa neljään osaan: rakenteen huoltoon, tekstien huoltoon, opetukseen ja kielen aseman huoltoon.

Perinteisintä ja tutuinta on huoltaa kielen ilmaisuvaroja ja rakennetta. Kun kirjakieltä kehitettiin, kielenohjailijat pyrkivät vakiinnuttamaan kielen muotoja: sanaan kehottaa ei tarvita i:tä, rakenne alkaa tekemään ei kuulu kirjakieleen jne.

Nykyisin kielen taivutusmuotoja ja lauserakenteita ohjaillaan maltillisesti. Eri muodoille voi tulla omia tehtäviä ilman kenenkään opastusta. Sen sijaan kielen oikeinkirjoitusta joudutaan vakiinnuttamaan edelleen.

Nyt käydään keskustelua ns. kotoistuksesta eli siitä, miten tietokoneet oppisivat noudattamaan kansallisiin kulttuureihin kuuluvia ilmauksia. Suomessa kello on 14, ei 2 pm, ei edes 2 ip. Ei ole mieltä pyrkiä yhtenäistämään tietotekniikan vuoksi kaikkia maailman merkintätapoja, pikemminkin tulisi kunnioittaa sitä, että samaa asiaa voidaan ilmaista usealla tavalla.

Sanaston kehittäminen on kielen ilmaisuvarojen huoltoa. Tämä käy yhä merkityksellisemmäksi kansainvälistyvässä maailmassa, jossa vaikutteita tulee tulvimalla kielirajojen yli. Voidaan lainata sanoja sellaisenaan, mukauttaa niitä suomeen tai kehittää omakielisiä vastineita muodostamalla yhdyssanoja ja johdoksia.

Toisenlaisen näkökulman kielenhuoltoon avaa tekstien huolto: pyritään parantamaan tekstien ominaisuuksia, esimerkiksi selkeyttä, luettavuutta ja ymmärrettävyyttä.

Erityisesti viranomaisten kielen ja lakikielen huollossa on tekstien ominaisuuksiin kiinnitetty huomiota jo vuosikymmenten ajan. Teksti voi olla vaikeaselkoinen eikä se pysty täyttämään tehtäväänsä, vaikka sen jokainen sana ja rakenne olisi moitteetonta suomea. EU-tekstien käännöksiin on kiinnitetty viime aikoina huomiota juuri tästä näkökulmasta.

Jokaisessa kirjalliseen kieleen perustuvassa yhteiskunnassa on olemassa koululaitos, jonka tehtävänä on siirtää kielitaitoa ja -tietoa eteenpäin. Opetus ei vain siirrä tietoa vaan se myös muokkaa kieltä ja käsitystä kielestä.

Nykyisin on suuri kysymys, miten ammattikorkeakoulut ja yliopistot valmentavat tulevia osaajia ilmaisemaan asioita suomen kielellä. Ei riitä, että kehitetään tutkimuksessa tarvittavaa vieraiden kielten taitoa. On opittava myös työelämässä ja yleisessä viestinnässä tarvittavia kielenkäyttötapoja.

Uusimpana ja laajimpana kokonaisuutena kielenhuoltoon on tullut kielen aseman tarkastelu. Kaikkialla Euroopassa pohditaan, mikä on oman kielen asema tieteessä ja taloudessa. Toteutuuko kansalaisten yhdenvertaisuus ja tiedonsaanti, jos joillakin aloilla toimitaan vain englanniksi? Onko kansainvälisen menestyksen rinnalla odotettavissa omakielisen kulttuurin ja yleissivistyksen kutistuminen?

Ohjailevilla sanakirjoilla ja kirjoitusoppailla on pitkät perinteet. Ne heijastelevat omaa aikaansa ja omien aikakausiensa kielikäsityksiä. Siksi myös kulttuurihistorian tunteminen on tärkeätä. Siten voi ymmärtää myös kielenohjailun muutoksia.

Varsinaisten ohjeiden lisäksi tarvitaan yhä enemmän tietoa ja ymmärrystä kielestä. Varsinaiset kielenhuollon ohjeet koskevat vain pientä osaa kielestä, eivätkä ne edes voisi koskea koko kieltä, koska ilmaisutarpeita on loputtomasti. Yleissivistykseen kuuluu laaja kielitieto, jonka avulla pystyy tarkastelemaan kieltä uusissa ja ennakoimattomissa tilanteissa.

PIRJO HIIDENMAA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 27.7.2006.