Vuonna 2020 vietettiin kielenhuollon juhlavuotta, sillä
Kielitoimiston perustamisesta tuli kuluneeksi 75 vuotta. Merkkivuotta
juhlistettiin muun muassa kolumnisarjalla, jonka Yle julkaisi sivuillaan. Tässä kolumnisarjassa Kotimaisten kielten keskuksen
kielenhuollon, nimistönhuollon ja sanaston asiantuntijat kertovat kieltä
koskevista näkemyksistään, kokemuksistaan ja oivalluksistaan.
Kielenhuollon juhlavuoden Yle-kolumnit
Yhteiskunta pyörii tekstien varassa, mutta kielityön vaatimia resursseja ei yleensä huomata.
Monen työajasta leijonanosa kuluu erilaisten paperitöiden tekemiseen. Ne uuvuttavat tekijänsä, mutta tekstien viidakko ja hankala viranomaiskieli voivat uhata myös kansalaisten oikeusturvaa ja palvelujen saatavuutta.
Kieltä pidetään usein harmittomana ja vähän pölyisenä asiana, jonka tärkeydestä voi puhua juhlapuheissa, joskus jopa hallitusohjelmassa, ja sitten sivuuttaa ja unohtaa. Silti yhteiskunta pyörii kielen ja tekstien varassa, ja niistä riippuu monen tavoitteen saavuttaminen.
Ja miten niin yhteiskunta pyörii tekstien varassa? Ajatellaanpa vaikka julkista vallankäyttöä. Lainsäädäntö kaikkine eri vaiheineen johtaa teksteihin, sillä tekstejähän lait ovat. Lakien toteuttamiseksi työpaikoilla suolletaan päätöksiä, suunnitelmia, omavalvontaohjelmia ja vastuullisuusraportteja sekä satoja muita tekstejä. Kiemurainen lakiteksti jää usein elämään seuraavissakin teksteissä ja päätyy vaikkapa asiakasmaksutiedotteisiin.
Myös esimerkiksi laatukriteerit, asiakasprofiilit, palvelulupaukset, ehdot, aloitteet ja tavoitteet ovat käytännön työssä tekstejä. Palvelusetelitkin ovat palvelusetelipäätöksiä eivätkä painokoneista pullahtavia seteleitä.
Monen työaika kuluu suurelta osin tekstien tekemiseen, ja asiakastyökin
on pääosin kielityötä. Esimerkiksi Kelassa tehdään päivittäin 24 000 etuuspäätöstä (ks. Ajankohtaista virkakielestä, 29.3.2019). Päiväkodeissa neljäsosa työntekijöistä käyttää kirjaamiseen ja kirjoittamiseen päivän tai enemmän viikossa (Pyhäniemi 2010). Tämä tieto on kymmenen vuoden takaa, mutta määrä tuskin on vähentynyt.
Samantyyppinen on tilanne vanhuspalveluissa, joiden kriisiin haetaan apua henkilöstön mitoitusta säätelevästä laista. Ihan tosissaan kannattaisi miettiä myös jotakin pykälää tekstimitoituksesta. Tekstit ovat nimittäin huonosti tunnistettu resurssisyöppö.
Vanhuspalvelutyössä kirjaamista tekee tutkitusti päivittäin lähes jokainen työntekijä, ja yli 70 % kokee, että
kirjaamista on liikaa (Kröger, Van Aerschot & Puthenparambil 2018). Sama tutkimus kertoo, että ”päivittäisiä
kahvihetkiä asiakkaidensa kanssa viettävien työntekijöiden osuus on
romahtanut kymmenessä vuodessa”. Lienee selvää, että kun jotakin työtä
tulee lisää, on toisesta nipistettävä, jos työpäivät eivät pitene.
Kirjaaminen ja kirjoittaminen ovat sosiaali- ja hoitotyössä ensiarvoisen tärkeitä, ja niitä pitääkin tehdä päivittäin. Monesti on silti ilmeistä, että rengeistä on tullut isäntiä. Oikeustieteen puolella on puhuttu kvasioikeuksista, kun laki turvaa oikeuden esimerkiksi palvelusuunnitelmaan, mutta ei palveluun (Perttola 2019).
Tekstikeskeisyys vaikuttaa myös, kun olemme asiakkaan, potilaan tai työnhakijan asemassa. Esimerkiksi palvelusetelin saamista edeltää palvelutarpeen arviointi. Prosessiin kuuluu muun muassa läheisverkostojen kartoittaminen, joka tietenkin johtaa tekstiin. Sitä tehtäessä tarvitaan myös kaikenlaisia tekstejä, kuten asiakkaan suostumus.
Polku julkisiin palveluihin kulkee usein tekstistä toiseen, ja nämä tekstit eivät useinkaan ole kieleltään asiallisia, selkeitä ja ymmärrettäviä. Kuitenkin lähes 15 %:lle väestöstä jopa hyvä, yleiskielinen teksti on liian hankalaa, vaikeaselkoisesta virkakielestä puhumattakaan (Selkokielen tarvearvio 2019). Monet kaipaisivat mahdollisuutta myös kasvokkaiseen asiointiin. Paradoksaalisesti asiointi voikin olla liian työlästä juuri silloin, kun apua eniten tarvitsisi. Entä miten työllistyy se, jolle kirjallinen tai sähköinen kommunikointi on vaikeaa?
Hallitusohjelman perusteella kielen rooliin yhteiskunnassa on
havahduttu entistä voimakkaammin. Ohjelmassa on luvattu kiinnittää
suorastaan erityistä huomiota viranomaiskieleen ja lisätä selkokielen
käyttöä, ”jotta palvelut olisivat kaikkien saatavilla”.
Kielellä onkin merkittävä rooli siinä, että kansalaisten oikeusturva
toteutuu, että he saavat tarvitsemansa palvelut ja kokevat kuuluvansa
yhteisöön. Moni vähemmistöryhmä on lisäksi nimenomaan kielellinen
vähemmistö.
Kielellä ihminen saa tietoa yhteiskunnasta, sen toiminnasta ja päätöksenteosta. Ymmärrettävä tieto taas on esimerkiksi itsemääräämisoikeuden toteutumisen edellytys. Sen pohjalta rakentuu myös luottamus viranomaisiin.
Hallitus on nyt joutunut keskittymään pandemian pysäyttämiseen
hallitusohjelman läpiviemisen sijaan. Jääkin nähtäväksi, miten
hallitusohjelman kirjaukset muutetaan toiminnaksi. Miten esimerkiksi
viranomaiskieli saa ”erityistä huomiota” tai selkokielen käyttöä
lisätään?
Kulunut kevät osaltaan osoitti, miten tärkeää viestintä on myös
kriisitilanteiden hoitamisessa. Kielen roolista esimerkiksi sosiaali- ja
terveyspolitiikassa on myös tutkimustietoa, jota ei pitäisi päätöksenteossa ohittaa (ks. Tiililä 2017).
Toivottavasti hallitusohjelma ei jää edustamaan sitä valtavaa tekstien joukkoa, jossa kirjaukset eivät muutu toimenpiteiksi. Monien tekstien vaikutuksesta tiedetään nimittäin varmasti vain se, että niiden tekeminen vie työvoimaa ja -aikaa ja ne ohjaavat vuorovaikutusta kirjalliseen suuntaan. Tekstien muuttumisesta toiminnaksi esimerkiksi sosiaali- ja hoitoaloilla – edes niiden lukemisesta – ei juuri ole tutkittua tietoa. Mahtaisiko käydä huonosti, jos palvelulupausten tekemiseen käytetty aika voitaisiin käyttää palveluun?
ULLA TIILILÄ
virkakielen asiantuntija
Kolumni julkaistiin alun perin Ylen Oppiminen-sivuilla 20. heinäkuuta 2020 osana Kielen juhlaa 75 -juhlavuoden ohjelmaa.
