Ajankohtaista aineistoista
Koska tulee kuolema, koska kosija
Poimintoja kansatieteellisestä aineistosta.
Kotimaisten kielten keskuksen arkistoissa on kielitieteellisen aineiston lisäksi muutakin kiinnostavaa. Murrearkistoon kuuluu erillään säilytettävä kansatieteellinen kokoelma, johon sisältyy vanhoihin elinkeinoihin ja työtapoihin sekä kansanuskomuksiin ja mytologiaan liittyvää sanastoa ja tarinoita. Materiaali on pääosin peräisin 1920–40-luvuilta ympäri Suomea ja Karjalaa.
Aineistoon tutustuessa saattavat niskakarvat nousta pystyyn ja korvat lehahtaa punaisiksi. Tähän kirjoitukseen on koottu kiinnostavia poimintoja kahdesta laajemmasta kokonaisuudesta kansatieteellisen aineiston sisällä: kuolema ja vanhat naimatavat.
Kuoleman enteitä
Vanha kansa näki enteitä kaikkialla. Melkein mikä tahansa (nykypäivänä merkityksettömältä vaikuttava) tapahtuma saattoi olla enne. Kuoleman enteet ovat olleet varsin samanlaisia koko maassa. Näitä enteitä ei kannata ottaa vakavasti, vaan karmivana viihteenä kansanperinteestä kiinnostuneille.
Vuoden taitekohdat ovat olleet enteille otollista aikaa. Jaalassa ennustettiin seuraavasti:
Kun väki uudenvuoden aattoiltana oli aterialla, meni joku ulos akkunasta katsomaan aterioitsevia. Kuka heistä näytti päättömältä, hän tulevana vuonna kuoli.
Alkavan vuoden ensimmäisen lumen tulosta saattoi ennustaa, kuolisiko sinä vuonna enemmän lapsia vai vanhuksia: jos lumi satoi aikaisin aamulla, kuoli enemmän lapsia, jos taas myöhään illalla, enemmän vanhuksia. Jos tuuli kaatoi puita metsässä tai ne katkesivat lumen painosta, se tiesi kuolemaa. Mitä enemmän puita kaatui, sitä useampi ihminen kuoli. Myös puiden kaatuminen unessa ennusti, että joku heittäisi henkensä. Samaa tiesi uneksiminen hampaiden irtoamisesta, uusista rakennuksista tai ruisjauhosäkistä.
Tiettyjen eläinten – etenkin lintujen – vierailu pihapiirissä ennusti onnettomuutta. Oli kuoleman merkki, jos palokärki tuli koputtelemaan pihapiirin puita tai talojen seiniä. Myöskään käki, huuhkaja tai naakka eivät olleet tervetulleita huutelemaan ihmisasumusten lähelle. Käen kukunnasta on laskettu jäljellä olevia elinvuosia, mutta keväisin kukuntakertoja laskiessaan nuorisolla on ollut mielessään kuoleman sijaan naimisiinpääsy. Pikkulinnut puolestaan eivät tuoneet onnettomuutta mukanaan, sillä niitä pidettiin vainajalasta vierailevina kuolleiden sukulaisten henkinä.
Leipää leipovan oli parempi olla tarkkana, sillä jos pieni sormi sattui töksähtämään jo leivottuun leipään, sanottiin, että pieniä lapsia kuolee sieltäpäin, jonne pikkusormi silloin osoitti. Keskisormen osuminen merkitsi aikuisten kuolemaa. Jos oikein huono tuuri kävi, kuolema korjasi jo ennen kuin leipä oli syöty loppuun. Oli myös onnettomuuden merkki, jos leipä putosi lapiolta uunin pohjalle. Jos leipä vielä putosi alassuin, joutuisi tämä kuoleva helvettiin.
Ruokapöydässä tuli muistaa siivot tavat, sillä murusen putoaminen suusta toi taloon ikäviä uutisia, kuten seuraavassa Pukkilasta peräisin olevassa kertomuksessa:
Väki oli päivällisaterialla. ”Kohta tulee kuolleen sanomia”, sanoi vanha isäntä pöydän päästä. ”Ei olekaan ihan nuori enää, koska pudonnut muru on näin suuri”, jatkoi hän näyttäen perheelle suustaan pudonnutta murua.
Jos ei heilaa helluntaina
Nuoriso on ollut villinä toistensa perään myös entisaikaan. Talkoopäivät ja tanssi-illat olivat tavallisimpia tilaisuuksia nuorisolle seurustella keskenään. Yöjalassa on käyty toiveissa viettää yö mielitiettynsä kyljessä. Pojat saattoivat jopa pukeutua tyttöjen vaatteisiin, jotta eivät herättäisi niin paljon huomiota hiiviskellessään tyttöjen aitan nurkilla. Hyvällä tuurilla aitan oven avasi oma kulta, huonommalla tuurilla kullan äiti. Jos yövieras päästettiinkin livahtamaan sisään, saattoi ovi olla aamulla ulkopuolelta teljetty, ja vieras joutui nolona pyytämään talonväkeä päästämään itsensä ulos.
Karjalassa oli tapana käydä öitseissä eli vuoroin tyttöjen ja vuoroin poikien järjestämissä öisissä kokoontumisissa, joissa leikittiin, syötiin ja välillä juotiinkin. Voi sitä draamaa, jos jotakuta kylän tytöistä ei öitseihin kutsuttukaan!
Sekä tytöt että pojat käyttivät kaikenlaisia keinoja lemmen nostatukseen. Oli rohtoja ja taikoja, joista monet vaikuttavat nykyaikana vähintäänkin kyseenalaisilta, esimerkiksi oman häpykarvan sekoittaminen sen henkilön aamukahviin, jonka halusi rakastuvan itseensä. Eräs pieksämäkeläinen muistelee vanhoja hyviä aikoja näin:
Se oli romantiikan ja mystiikan luvattua aikaa! Ajatelkaa, arvon lukijat, mikä suunnaton ero on esim. espanjalaisen ja savolaisen ”oikian immeisen” välillä! Kun espanjalainen laulaa haikeaa serenadia armaansa ovella, niin savolainen (ja yleensä suomalainen) lukee mystillisiä loitsuja ja manaa henkeä!
Kosimiskeinoja
Puolison valintaa koskien on usein sanottu, että tytöllä ainoa valta asiassa oli mahdollisuus sanoa ei. Muuan mies Tammelasta viime vuosisadan puolella on tuumannut seuraavaa:
Kyllä tytöt kosivat yhä paljon kuin pojatkin, mutta kun yhteiskunta ei ole heille tuollaista oikeutta myöntänyt, niin on heidän ollut pakko keksiä sellaisia keinoja, ettei niistä minkäänlainen kosinta tule näkyviin. Ja myöntää täytyy, että tytöt tällaisissa asioissa useinkin osoittavat niin suurta älyä, että mieleen tulee ajatus, että miksi ei noin viisaille ihmisille myönnetä yhtäläistä kosimisoikeutta kuin miehillekin, jotka monesti ovat, ainakin näissä asioissa, tyttöjä paljon typerämpiä.
Tytötkin siis edistivät asioita haluamaansa suuntaan, vaikkakaan eivät aina avoimen aktiivisesti. Tyttöjen käyttämistä puhemiehistäkin on kuultu, vaikka se oli harvinaista. Puhemiehiksi naiset eivät itse kelvanneet. Monet pojat käyttivät ystäväänsä tai vanhempaa sukulaistaan puhemiehenä, mutta joissain kylissä oli vallan kaunopuheiseksi tiedetty mies, joka sai toimia viestinviejänä usean naimahaluisen nuoren miehen puolesta. Varakkaimmat saattoivat käyttää useampaakin puhemiestä. ”Vähävaraisten purjeita taas ohjaili itseluottamuksen tuuli”, totesi muuan kertoja Sääksmäeltä.
Jos kosinta hyväksyttiin, toi se puhemiehelle paljon kunniaa sekä uuden paidan. Siksi puhemies teki parhaansa, eivätkä kaikki kaihtaneet viinalla suostuttelua tai taikatemppujakaan sillä aikaa, kun sulhanen ”odotteli voittonumeroita elämän suurista arpajaisista.”
REETTA JUNTUNEN