Kotus-vinkit
Veivaako Mörkö, saunooko poika?
Kielijuttuja kiekkosateessa.
Kiekko tippuu jäähän, ja ihan hyvinhän se luistaa! Jääkiekko saa kansan aina välillä innostumaan oikein tosissaan. Onpa laji kirvoittanut kasan kovia kielijuttujakin.
Kiekko mailan lapaan
Hienoilla suorituksilla voi pelata itsensä laulun sanoihin ja kansan huulille. Näittekö esimerkiksi, millaisen maalin kaveri nimeltä Mikael Grandlund iski mm-kisoissa vuonna 2011? Hän otti kiekon mailan lapaan ja – taivas varjele – nosti sen ilmaveivillä verkkoon. Yhtäkkiä ilmaveivi, ilmaveivimaali, veivimaali ja ilmaveivaaja olivat osa muidenkin kuin salibandyn ja sählyn harrastajien sanastoa.
Vuonna 2019 kiekkoa löi sisään Kulta-Mörkö eli Marko ”Mörkö” Anttila. Mörkö oli hetkessä kaikkien huulilla: mörkökellot soivat, kaupungista toiseen matkustettiin mörköjunalla ja uutisista luettiin rakastavan mörköperheen haastattelu. Makeannälkää taltutettiin mörköleivoksella ja uudet verokortit tilattiin OmaVeron sijaan OmaMöröstä.
Tulen ja jään laulu
Mutta ei se poika pelaamatta sauno! Fokus peliin! On yleisessä tiedossa, että vierasjoukkueen kuumaverisellä puolustajalla keittää helposti. Vastustaja hiillostaakin kuumakallea herkeämättä, jotta tämä polttaisi päreensä ja alkaisi käydä kuumana. Tärkeässä ottelussa olisi syytä pitää pää kylmänä ja panna jäitä hattuun, mutta lopulta tunteet kiehuvat kuumapäällä yli ja tulistunut pakki passitetaan jäähylle viilentymään.
Varjojen mailla vaeltanut maalitykkikin saa ravistettua apinan selästään ja ketsuppipullonsa auki. Hän kiertää vastustajan hitaan puolustajan kuin reimarin, hassuttaa kassarin (= maalivahdin) ovelalla vartaloharhautuksella ja sijoittaa pikkumustan eli kiekon tarkasti ylämummoon, siis maalin ylänurkkaan. Seuraavan kassinsa (= maalinsa) pelaaja namuttelee hölmistyneen veskarin längistä eli jalkojen välistä.
Niin siis längistä, ei längeistä. Ja vilttiketjussa purraan tuppea, ei tuppia.
Oi Maamme on!
Urheiluselostaja saa olla melkoinen moottoriturpa. Kieli on rikasta: pelaajia rikotaan jäähyjen arvoisesti, ja laatat jumittuvat kulmiin. Selostaja joutuu usein improvisoimaan, joten ei olekaan ihme, jos kielikuvat joskus sekoittuvat ja ”voittajan käsi kohoaa salkoon”.
Jos ja kun lopussa kiitos seisoo eli summerin jälkeen pärähtää ilmoille Maamme-laulu, on hyvä muistaa, että sen toisessa säkeessä ”soi, sana kultainen!” soi on imperatiivi. Sitä korostavat verbin jälkeen laitettu pilkku sekä säkeen lopun huutomerkki. J. L. Runebergin alkuperäisessä tekstissä on samoin selvä imperatiivi: ”Ljud högt, o dyra ord!”
Kävi niin tai näin, niin peliähän tämä vain on. Ja hokemia enemmän kuin Putouksessa. Den glider in! Koivu lyö Suomen finaaliin! Se on siinä!
