Kotus-vinkit 2020
Lokainen kuu
Lokakuu on lokaa ja paljon muutakin.
”Taas on, taas on se tavallinen lokakuu. / Silmät täynnä lokaa ja kuita.” Näin laulaa Ismo Alangon Radio -niminen kokoonpano albumilla Lokaa ja kuita (1989).
Myös kielentutkijat ovat pohtineet lokakuun olemusta. Tässä vinkissä esitellään ajatuksia sekä sanan alkuperästä että sen käytöstä vanhassa kirjasuomessa. Sanan käyttötapoja voi tutkailla myös Kotimaisten kielten keskuksen verkkosanakirjoista.
Alkuperästä ei varmuutta
Itse sanan loka alkuperä on toistaiseksi hämärä. Se tunnetaan joissakin lähisukukielissä, mutta muuten sen historiasta ei paljon tiedetä. Sanaa loka on käytetty vanhassa kirjakielessä jo 1500-luvulta alkaen, mutta murteissa se ei ole ollut kovin tavallinen. Sanan muoto ja merkitys ovat kyllä sellaisia, että se voisi olla vanha omaperäinen sana.
Nimitystä käytti jo Mikael Agricola vuonna 1544 ilmestyneessä rukouskirjassaan. Kirjan johdanto-osassa hän antaa muistisääntöjä siitä, mitä missäkin kuukaudessa tulisi tehdä.
Kostean kuopan logahine?
Suomen lähisukukielessä vepsässä loka-sanalla on merkitys ’kostea notkelma, kuoppa’. Mahtoiko tuommoisessa kuopassa asustaa myös vepsän kielessä tunnettu logahine eli itse piru? Samansuuntaisesti on suomeksi tätä ihmisen perivihollista nimittänyt varhaisheränneiden tulinen saarnamies Johan Wegelius nuorempi (1747):
se ylimmäinen Perkele, ja Perkelitten Päämies Belzebub, joca merkitze Loca-Herraa
Ihmisen pyrkimys pirun kynsistä iankaikkiseen elämään, armoon ja autuuteen käy sekin oman saastaisuuden ja maan tomun kaltaisuuden oivaltamisen kautta, minkä tuntematon suomentaja nasevasti kiteytti kirjassa Paradisin Yrti-Tarha (1732):
minä olen raadollinen mato, haisewa loca
