Valtiosihteeri peräkontissa

Totuus on 2010-luvun poliittisen ja laajemmin yhteiskunnallisen keskustelun avainkäsitteitä. Loputtoman oloisia pohdintoja riittää esimerkiksi siitä, piiloutuiko valtiosihteeri peräkonttiin ja puhuiko pääministeri totta eduskunnan edessä.

Kyllä, valtiosihteeri matkusti peräkontissa, mikäli poliisia on uskominen. Ja hmm... miksi näin tapahtui ja mikä on oikea tulkinta pääministerin sanomisista – näihin kysymyksiin on tarjolla vastauksiksi useita vaihtoehtoisia totuuksia.

Journalistit uurastavat peräkonttiasioiden parissa, tietoa janoten, ja vähitellen alkaa hahmottua entistä kokonaisempi kuva tilanteesta. Mitä useammasta vinkkelistä tapausta tarkastellaan ja mitä monipuolisemmin tietoa saadaan, sitä lähemmäs totuutta meidän on mahdollista päästä. Ehkä totuus pitäisikin määritellä uudestaan ja ottaa määritelmän ytimeen näkökulmien runsaus?

Minkä totuuden jälkeen?

Paljon puhutaan yleisellä tasolla totuuden jälkeisestä ajasta. Usein valitellaan sitä, että esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa tutkittua tietoa enemmän painavat mielipiteet ja mieltymykset. Erityisen ongelmallisena näyttäytyy kielenkäyttö, jossa mielipiteet ja mieltymykset esitetään ikään kuin maailmaa kuvaavina tosiasioina. Musta tuntuu tältä ei kuitenkaan yleisesti tarkoita sitä, että asia on näin. Eikä maailman kuvaaminen karkeasti mustana ja valkoisena yleensä täytä alkeellisiakaan totuusvaatimuksia.

Totuuden jälkeisestä ajasta puhuminen on toki siinä mielessä pehmeällä pohjalla, että siinä oletetaan samalla totuuden aika. Mutta koska sellainen on ollut? Onko sellaista ollutkaan? Ehkä elämmekin totuutta edeltävää aikaa...

Jokin tehtävä ja tarkoitus tällä yleisellä ja yhä yleistyvällä totuuspuheella kuitenkin on. Ehkä se kertoo ihmisten kaipuusta selkeään, ymmärrettävään ja yksinkertaiseen maailmaan, jossa oikein on oikein ja väärin on väärin, jossa tieto on tietoa ja valehtelu on valehtelua.

Mikä ja mitä on totuus?

Selkeyden kaipuun käsitän. Valitettavasti on kuitenkin niin, että maailma näyttää alati monimutkaistuvan. Me ihmiset sitä monimutkaistamme! Se on meidän luonto.

Informaatiota tuotetaan ja monistetaan sekä levitetään kiihtyvään tahtiin. Totuuden arvioimisesta tulee entistä hikisempää hommaa. Kun nyt kysytään, mikä on totta, jatkossa joudumme kysymään entistä useammin myös, mitä on totuus.

Olisiko meillä jotakin kättä pitempää näiden totuusongelmien ratkaisemiseen? Paria työkalua tässä tarjoilisin: kieli- ja genrekriittisyyttä.

Kielikriittisyydellä tarkoitan sitä, että oppisimme kielenkäyttäjinä ymmärtämään kielenkäytön valintoina ja arvioisimme myös kielellisten valintojemme vaikutuksia. Sanat, informaatiorakenteet, merkityskokonaisuudet – kaikki ovat valintojemme seurausta.

Genrekriittisyydellä tarkoitan sitä, että oppisimme kielenkäyttäjinä hahmottamaan kielen, tekstien ja puheiden kirjoa sekä genrejen erilaisia käytänteitä ja tehtäviä. Mitä missäkin kielenkäyttötilanteessa kuuluu ja sopii sanoa, miten kukin genre suhtautuu tietoon, millaisia oletuksia ihmisten välisistä rooleista kuhunkin kielenkäyttötilanteeseen liittyy, mitkä genret kuuluvat kenellekin, kenellä on valta mihinkin genreen ja niin edelleen.

Päätään pyöritellen pöllönpoika

Kun kuulemme ja luemme kertomusta, jossa valtiosihteeri matkustaa peräkontissa, voimme kysyä tämäntapaisia totuuskysymyksiä itseltämme: Miten tämä tapahtui siinä ajassa ja paikassa, jota kertomus kuvaa? Kuka tätä tarinaa kertoo? Kenelle? Miksi? Miten? Mihin laajempaa kokonaisuuteen ja toisiin teksteihin tämä kertomus kytketään? Miten kertomusta hyödynnetään?

Kieli ja totuus on hankala sanapari. Jotain totuudellista voimme ehkä sanoillamme saavuttaa, mutta ehkä päämäärää tärkeämpi on tässäkin asiassa itse matka. Totuuden ystävä kulkee tietä avoimin silmin. Päätään pyöritellen kuin pöllönpoika, poikkeaa välillä pientareellekin.

Miltä tie näyttää metsästä katsottuna? Tai no... peräkontista?

Blogin teemaan liittyviä kirjoituksiani

• Totuuden jälkeen (Tieteessä tapahtuu, 5/2016)
  
• Genreaakkosia (Kielikello, 1/2013)
• Genrevoimat valloillaan – tietoisuutta tarvitaan (Kielikello, 1/2013)
• Jokapäiväiset genrepulmamme (Kielikello, 4/2012)
• Teksti ja tyyli (Artikkeli Pauli Saukkosen juhlakirjassa Oulun koulun satoa, 2003, pdf)
  
• Politiikan kieli – mitä se on ja voisi olla? (Esitelmä Vallankäytön kieli -seminaarissa eduskunnassa 18.4.2002)
  

Kirjoitus on osa Sanoin saavutettu -sivustoa. Sivusto kuuluu Suomi 100 -ohjelmaan. Klikkaamalla kuvaa pääset ohjelman sivuille.

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa