Cancel-kulttuuria somen syövereissä

Kirjoitin tällä palstalla aiemmin julkisista anteeksipyynnöistä ja etenkin siitä, kuinka ne menevät pieleen. Tutkiessani aihetta ja siihen liittyvää keskustelua päädyin syvälle sosiaalisen median keskustelukulttuurin syövereihin, ja eteeni avautui sekava vyyhti erilaisia ilmiöitä, käsitteitä ja näkökulmia, jotka herättivät vielä lisää kysymyksiä.

Tälläkin hetkellä kuumaa keskustelua herättävä cancel-kulttuurin käsite on ollut osana sosiaalista mediaa jo useamman vuoden. Ilmiöön liittyy paljon ennakko-oletuksia ja suoranaisia väärinymmärryksiä, jotka johtavat aika ajoin melko tulehtuneeseenkin keskusteluun.

Aihepiiriin tuntuu liittyvän myös pienemmän mittakaavan disclaimer-ilmiö, johon aktiivisena sosiaalisen median kuluttajana törmään erityisesti sisällöntuottajien keskusteluissa. Olen pannut merkille, että aiheellisen kritiikin ja turhan nillityksen, suoranaisen maalittamisenkin, välinen raja on joskus häilyvä.

Cancel, epäkohtien kritiikkiä?

Cancel-kulttuurissa on alun alkaen ollut kyse aktivismista, jonka tarkoituksena on ollut tuoda esille yhteiskunnan epäkohtia. Erityisesti rasismin vastaisessa kampanjoinnissa on hyödynnetty cancel-käsitettä, joka englannin kielessä tarkoittaa perumista tai mitätöintiä.

Kun joku henkilö tai taho on toiminut kyseenalaisella tavalla, hänet voidaan ”perua” aloittamalla cancel-kampanja. Tällöin hänet tavallaan asetetaan boikottiin ja pyritään poistamaan omasta sosiaalisen median piiristä. Tavoitteena on vähentää henkilön tai esimerkiksi yrityksen vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä.

Sosiaalinen media tarjoaa moniäänisen keskusteluareenan, jossa jokainen pääsee sanomaan sanottavansa, mikä toisinaan johtaa siihen, että varsinkin yhteiskunnallisesti hankalat keskustelut kärjistyvät. Somekuplissa samanmieliset ihmiset vahvistavat toistensa mielipiteitä, mikä osaltaan vaikuttaa ihmisten kokemuksiin cancel-ilmiöstä.

Parhaimmillaan cancel-ilmiö saattaa jokaisen vastuuseen omista sanomisistaan antamalla esimerkiksi vähemmistöille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin ja tilaisuuden huomauttaa ongelmallisesta toiminnasta. Tällä tavalla on mahdollista jopa horjuttaa huonoina pidettyjä valtarakenteita.

Usein canceloitu henkilö joutuu pitämään hetken matalaa profiilia, mutta todennäköisesti palaa julkisuuteen myöhemmin. Ilmiö ei siis ole kaikissa tilanteissa niin tuhoisa kuin toisinaan luullaan.

Canceloitu mikä känselöity. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.

Maalittamisesta ja nettikiusaamisesta

Toisaalta canceloinnista voi tulla helposti yksittäisten henkilöiden maalittamisen väline. Maalittaminen on yhteydessä sosiaalisen median keskustelukulttuuriin ja yleisesti tulehtuneeseen ilmapiiriin.

Itse törmäsin ensimmäistä kertaa cancel-käsitteeseen muutama vuosi sitten, kun lyhyen ajan sisällä Twitterissä kampanjoitiin useita amerikkalaisia Youtube-persoonia vastaan. Samalla minulle muodostui koko ilmiöstä vääristynyt kuva. Minulle cancel-kampanja nimittäin näyttäytyi vihakampanjana, jonka alkulähteenä oli usein joku kymmenisen vuotta vanha huonoja sanavalintoja sisältänyt Youtube-video. Sen sijaan, että olisi keskusteltu rakentavasti nykypäivän ongelmista, syydettiin suoranaisia tappouhkauksia jollekin yksittäiselle henkilölle kauan sitten tehdyistä virheistä.

Joskus vaikuttaakin siltä, että cancel-ilmiön lähtökohdiltaan jalojakin tarkoitusperiä käytetään tekosyynä nettikiusaamiselle. Erityisesti somepersoonat jakavat mielipiteitä, ja luonnollisesti heillä on myös intohimoisten vihamiesten joukko, joka tarttuu pienimpäänkin syyhyn aloittaa vihakampanja heitä vastaan. Toisen ihmisen vanhojen virheiden kaivelu saattaa vaikuttaa suorastaan sankarilliselta toiminnalta, vaikka todellisuudessa se voi viedä keskustelua väärään suuntaan ja vallata somenäkyvyyttä nykyhetken ongelmilta.

Pakollinen disclaimer

Keskustelukulttuuri on ilman cancel-ilmiötäkin viime vuosina ja erityisesti korona-aikana tulehtunut. Tämä näkyy esimerkiksi tahallisena väärin ymmärtämisenä ja toisten tuottaman sisällön ylitulkintana. Sen takia on paljon ihmisiä, jotka eivät uskalla sanoa mielipiteitään suoraan viattomiltakaan tuntuvissa asioissa.

Siksi vaikkapa blogipostaus tai Youtube-video saatetaan aloittaa ”pakollisilla disclaimereilla”. Sisällöntuottaja siis käyttää muutaman minuutin siihen, että kertoo, mitä hän ei tarkoita ja miten hänellä ei ole kaikkea mahdollista asiantuntemusta aiheesta, ja näin ollen hänen kertomansa ei päde joka tilanteessa.

Disclaimer muistuttaa lakiin liittyvää vastuuvapauslauseketta, tosin sillä ei ole tekemistä varsinaisen lain kanssa. Sillä tarkoitetaan, että sisällön omistaja ei ota vastuuta mahdollisista väärintulkinnoista tai halua omaa kokemustaan yleistettävän koskemaan kaikkia.

Turhauttavien ja aikaa vievien vastuuvapauslausekkeiden takia ilmaisusta tulee jankuttavaa ja hidasta. Lukijana ja katselijana turhaudun siihen, että ei päästä asiaan ja kerrotaan itsestäänselvyyksiä.

Onhan päivänselvää, että esimerkiksi jonkun suosittelema tuote ei sovi kaikille tai että henkilökohtaiset kokemukset vaikkapa äitiydestä eivät ole yleistettävissä kaikkiin. Kun jatkuvasti yritetään tulkita toisen sanomat asiat mahdollisimman negatiivisesti, ei jää enää tilaa jakaa arkisiakaan asioita ilman vastuuvapauslauseketta.

ILONA LAHTINEN

Kirjoittaja toimi syksyllä 2021 viestintäharjoittelijana Kotimaisten kielten keskuksessa.

Lue lisää

• Miika Koskela: Ylen Marja Sannikka -ohjelma herätti keskustelun cancel-kulttuurista, wokesta ja callouttaamisesta – lue tästä, mistä termeissä on kyse (Yle Uutiset, 23.11.2021)
• Sarah Hagi: Cancel Culture Is Not Real—At Least Not in the Way People Think (Time, 21.11.2019)
• Emmi Holm: Cancel-kulttuurin kritiikki vie huomion yritysvastuusta (AntroBlogi, 27.10.2020)
  

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele