Elävät päät

Inkoon kirkon kattomaalauksia. Kuva: Pirkko Kuutti, Kotus.

Elävät päät -blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.

Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimitus Kotuksen työryhmäsivuilla

2.6.2020 11.21

Silja Pirkola

Suvi suloinen, Urpon tuoma

Vanhasta kirjasuomesta löytyy suvi-sanoja alkusuvesta suvituloon.

Kevät on taittunut kesäksi – vai suveksi? Lämpimimmälle vuodenajalle on vanhassa kirjasuomessa kaksi eri nimitystä, kesä ja suvi, joista tarkastelen nyt muutamia kiinnostavia suvi-sanan ja suvi-yhdyssanojen esiintymiä.

Urpo sääntää suven

Milloin kesä varsinaisesti alkaa? Suomalaisen kansanperinteen mukaan Urpon eli Urbanuksen päivänä, joka on 25. toukokuuta. Mikael Agricolan Rucouskirian (1544) kalenteriosassa tämän päivän kohdalla on merkintä ”Urbanus Suuen alcu”.

Urbanuksen päivää on vietetty 200-luvulla eläneen paavin muistoksi, ja Urpo on nimen suomenkielinen mukaelma. Samasta merkkipäivästä kesän alkuna mainitaan myös Jonas Raumannuksen Manuale Finnonicum -teoksessa (1646). Siinä kuvataan, miten muutkin vuodenaikojen taitekohdat sijoittuvat tiettyjen pyhimysten muistopäiville:

Osaa on Wuosicaudes neliä, jotca meildä seorawaisina päiwinä aljetan:
Petari Paastos Kewäden suo
Clemetti päiwänäns Talwen tuo.
Suwen suloisen Urboi säändä.
Tain [= tämän] Bertuli Syxyxi käändä.

Tämän vuodenkierron kuvauksen mukaan jokainen vuodenaika kestää lähes päivälleen kolme kuukautta: Klemetin päivänä 23. marraskuuta siis alkaa talvi ja Pietarin istuimen päivänä 22. helmikuuta kevät, ja Urpo puolestaan sääntää eli säätää kesän alkavaksi 25. toukokuuta. Perttuli tai Perttu taas kääntää kesän syksyksi 24. elokuuta.

Vuosisatoja vanhoista kirjoituksista löytyy toinenkin vaihtoehto kesän tarkaksi alkamispäiväksi, nimittäin 14. huhtikuuta, josta on käytetty nimitystä suvipäivä. Suvipäivästä on merkintöjä joissakin vanhoissa kalentereissa, esimerkiksi vuoden 1701 virsikirjan kalenteriosiossa, jossa huhtikuun 14. päivän eli Tiburtiuksen päivän kohdalla lukee ”Suwi Päiwä”. Suvipäivä-nimitys ja ajatus kesän alkamisesta jo huhtikuussa perustuu vanhan pohjoismaiseen tapaan jakaa vuosi kahtia, kesään ja talveen.

CC BY 4.0

Suvinen maantie Ahvenanmaan Sundissa. Kuva: Volker von Bonin. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Suloinen suvi

Alkukesä on Suvivirren laulamisen aikaa, joten käännetään katse hetkeksi sen ensi säkeisiin. Suvivirsi on suomennos ruotsalaiseen virsikirjaan vuonna 1695 otetusta virrestä ”Then blomstertijd nu kommer”. Suomentaja on mahdollisesti Erik Cajanus. Virsi otettiin mukaan vuoden 1701 virsikirjaan, jossa sen ensimmäiset säkeet kuuluvat näin:

Jo joutu armas aica
Ja Suwi suloinen
Joll caunist caiken paican
Caunista cuckainen.

Nykyisin paremmin tunnetaan vuoden 1938 virsikirjan versio, jonka sanat menevät hiukan eri tavalla. Suvi kuitenkin saa määritteekseen niin vuoden 1701 virsikirjassa kuin meille tutummassakin versiossa adjektiivin suloinen.

Kurkistus vanhan kirjasuomen suloinen-adjektiivin esiintymiin paljastaa, että sanalla on vanhassa kirjasuomessa ollut moninaisempaa käyttöä kuin nykyisin: Bibliassa (1642) puhutaan suloisesta evankeliumista, asetuksessa (1713) suloisesta sanomasta ja saarnassa (1750) suloisesta lohdutuksesta. Ei siis ihme, että suvikin on virressä suloinen. Suvi ja suloinen myös muodostavat virressä alkusoinnullisen sanaparin, samoin kuin monet muutkin virren kohdat: jo joutu, armas aica, caunista cuckainen.

Suvi-sana johdoksineen esiintyy suloisen kanssa alkusoinnullisissa sanapareissa muuallakin kuin Suvivirressä. Vuoden 1701 virsikirjan virsi 412 alkaa: ”Sen Suwen suloisutta / Coscan ajattelen / Cuin Jumal caicki muutta / Sydämest riemuitzen.” Jo edellä mainittiin, kuinka ”Suwen suloisen Urboi säändä”, ja vuoden 1706 almanakassa kuvataan heinäkuun säätä näin: ”TäysiCuusa on päiwän paiste; Wijmeises neljännexes myöskin suloinen suwinen ilma.”

Suvisella ajalla

Vanhassa kirjasuomessa on useita kesän eri vaiheisiin viittaavia suvi-yhdyssanoja. Alkusuvi on tarkoittanut alkukesää, samoin kevätsuvi. Keskisuvi- ja puolisuvi-sanoilla puolestaan on viitattu keskikesään. Kesäkuusta on käytetty myös nimitystä suvikuu. Kesäpäivänseisausta taas on nimitetty sanoilla suviauringonseisominen ja suvipäivänseisominen.

’Kesällä’-merkitystä on voitu ilmaista adessiivimuodolla suvella, mutta myös ilmauksilla suvenajalla, suviseen aikaan ja suvisella ajalla. Esimerkiksi vuodelta 1799 peräisin olevassa tuntemattoman kirjoittajan karjanruokintaohjeessa kuvataan, että eläimet eivät suvisella ajalla syö tiettyjä kasveja, joten niitä voidaan käyttää rehuna talviaikaan:

Moninaiset ruohot, kowain ruotoinsa ja teräinsä tähden suwisella ajalla eläimildä hyljätään, niinkuin Ohdakkeet, Takkiaiset, Nokkoset (eli Nukulaiset), Pujot (eli Koiran-Putket) ja muut näiden kaldaiset; waan ne owat hywät talwi-ruaxi

Merkitys ’kesällä’ on voitu ilmaista myös ilmauksella suven päälle. Esimerkiksi vuoden 1676 rukouspäiväasetuksessa on säädetty, että rukouspäivien ”pitämisen Aica tule Suwen päälle”. Päälle ja päällä ovat muutenkin vanhassa kirjakielessä usein esiintyneet postpositioina paikallissijojen asemassa, muiden kielten prepositioiden (esim. ruotsin på) muodostamien rakenteiden käännösvastineina.

Nainen korjaa kesän 1930 pellavasatoa Alahärmän Heikkilässä. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma / Samuli Paulaharjun kokoelma.

Suvilämpymä tuottaa suvituloa

Kesä on viljelyn aikaa, ja suvi-sanaa ja suvi-alkuisia yhdyssanoja esiintyykin monissa viljelyyn liittyvissä teksteissä. Vuodelta 1802 peräisin olevassa tuntemattoman kirjoittajan pellavanviljelyohjeessa varoitetaan kylvämästä pellavaa liian varhain, ”sillä jos kewäkylmä jotakin wahingoittaiskin wartta – – niin ei se koskan enä täyttä mitta kaswa”. Pitkien pellavavarsien toivossa kannattaa siis kylvää vasta silloin, kun ei enää ole pelkoa kylmästä vaan suvilämpymä jo hellii kasvia:

Se wiipyminen tule enemmän suwi lämbymän kautta kyllä palkituxi, koska se kiiruhta niitä terweitä taimia kaswamaan, joista ei muuta pyytäkän, kuin että ne kukoistawat ainoastansa ja hywin pitkäxi wenywät.

Suvilämpymä-sanan perusosa lämpymä on murteellinen variantti lämmin-sanasta. Vanhassa kirjasuomessa esiintyy myös sana suvilämmin, nimittäin vuoden 1792 almanakassa, jossa on ensin toukokuun puoleenväliin ennustettu sadetta ja sumua ja sitten toukokuun loppupuolelle kesäistä säätä: ”Selkiä joka päiwä ja Suwi lämmin.”

Kun kasvukausi on edennyt jo loppukesään, ajankohtaiseksi tulee suvitulo. Raamatussa Aamoksen kirjassa Jumala näyttää Aamokselle näyn, jossa tämä näkee kohdan varhaisempien suomennosten mukaan korin suvituloa:

sielle seisoi yxi Corghi Suuitulost (Mikael Agricola: Weisut ia Ennustoxet, 1551)

siellä oli Cori suwitulo (Biblia 1642)

Jo lyhyestä katkelmasta huomaa, että sana ei viittaa esimerkiksi kesän saapumiseen, vaikka tulo-perusosasta sellainen merkitys saattaakin tulla mieleen. Kyse on sen sijaan kesän antimista, kesän tuottamasta sadosta. Saksankielisessä vuoden 1545 versiossa Aamoksen kirjan kohta kuuluu ”Da stund ein Korb mit obs” ja vuoden 1992 suomennoksessa ”oli korillinen loppukesän hedelmiä”.

Suvitulo-sanassa sen sijaan mikään ei viittaa erityisesti hedelmiin, vaan siinä merkitys tuntuu olevan yleisemmin ’kesän tuottama sato’. Myös sanaa tulo ilman suvi-määriteosaa on käytetty vanhassa kirjasuomessa satoon viittamassa, samoin yhdyssanaa suventuliaiset.

Ihan vielä ei ole tämän vuoden suvitulon aika, vaan nyt eletään alkusuvea ja edetään kohti suviauringonseisomista. Suloista suvea kaikille!

Suvituloa pöydän täydeltä! Lipukkeet osoittavat eri omenalajikkeita. Kuva: Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei puheenvuoroja