Naissankari kohtaa hempeättären

Viime vuosina julkisuudessa on keskusteltu ajoittain vilkkaasti mies-loppuisista ammatti- ja virkanimikkeistä. Ovatko ne edelleen käypiä nyky-Suomessa, jossa nimikkeen haltija voikin olla nainen, vai pitääkö nimikkeitä päivittää sukupuolineutraaleiksi?

Vaikka tätä keskustelua on käyty jo pitkään, vanhan kirjasuomen vuosisataisesta perspektiivistä katsoen olen ihan ajan hermolla, kun tartun aiheeseen nyt, maaliskuussa 2020 kansainvälisen naistenpäivän (8.3.) sekä Minna Canthin ja tasa-arvon päivän (19.3.) välissä. Katsotaanpa asiaa saman tien ammattinimikkeitä laajemminkin: millaisia naista (tai naisoletettua) merkitseviä sanoja vanhassa kirjasuomessa on käytetty?

Nainen sanakirjassa

Vanhan kirjasuomen sanakirjassa (VKS) sana-artikkeli nainen on melko lyhyt, yksi iso näytöllinen tekstiä. Sanan merkityksenselitteenä on ’naissukupuolta oleva ihminen (miehen vastakohtana); aviovaimo; naimaton nainen; portto’. Kun sana-artikkelin silmäilee läpi, on helppo päätellä, minkä esimerkkien pohjalta kukin selite on annettu. Tässä esimerkit kustakin merkityksestä:

Palca taloinpoica miehen eli naisen

Cuinga Nainen mahta huomen lahjansa mistata

Jos mies yhteyttä pitä naisen canssa awioskäskyn lupauxella

huorain ia naisten cansa ei moalla cuin nurkis ia loucais olla

Ensimmäiset kolme esimerkkiä ovat lakitekstistä, Abraham Kollaniuksen maanlaki- ja kaupunginlakisuomennoksista vuodelta 1648 sekä Ruotzin Waldacunnan Lain suomennoksesta vuodelta 1759. Neljäs esimerkki on Laurentius Petrin vuonna 1656 painetusta saarnasta huoruutta vastaan.

Sana-artikkelin lopussa luetellaan 13 yhdyssanaa, joiden jälkiosana on nainen: flikka-, huori-, jalka-, leski-, liika-, lotto-, murha-, piika-, portto-, sota-, suku-, velho- ja vihanainen. Sanat flikka-, piika-, leski- ja sukunainen luonnehtivat naista iän, elämänvaiheen tai sukulaisuuden mukaan ja ovat sävyltään varsin neutraaleja.

Selvästi kielteisiä niin merkityssisällöltään kuin sävyltäänkin ovat puolestaan löyhään sukupuolimoraaliin vihjaavat sanat huori-, jalka-, liika-, lotto- ja porttonainen. Merkitykseltään kielteinen on myös murhanainen, jota Kollanius käyttää kaupunginlain suomennoksessaan, sekä naispuolista vihollista merkitsevä vihanainen, jota Mikael Agricola käyttää Miikan kirjan suomennoksessa (1551).

Karjalainen noitavaimo noituu puukolkuttimella Salmissa vuonna 1913. Kuva: A. Laiho. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.

Velhonainen on saattanut aikoinaan olla yhteisönsä arvostettu tai ainakin pelätty jäsen, mutta Mooseksen laissa säädetään jyrkästi: ”Welhonaisia ei sinun pidä salliman elä” (2. Moos. 22:18, vuoden 1642 suomennos). Entä ketä tai mitä kutsuttiin sotanaiseksi? Olisiko joku kirjoittanut vanhan kirjasuomen aikoina amatsoneista? Ei sentään. Korpushaku paljastaa, että sanaa sotanainen ovat käyttäneet Agricola ja seuraavatkin raamatunsuomentajat Miikan kirjassa kohdassa, jossa puhutellaan saarrettua Siionia eli Jerusalemia:

nyt sine Sotanainen hangitze sinuas. Sille meite skantzatan

Sotanainen ei siis itse sodi vaan on joutunut sodan ahdistamaksi. Vuoden 1992 suomennoksessa sama kohta kuuluu näin:

Revi kasvosi verille, saarrettu Siion! Meidät on piiritetty! (Miika 4:14)

Mies sanakirjassa

Avataanpa rinnalle artikkeli mies: kokonaispituus työkoneellani on 16 näytöllistä, josta jo puolitoista on pelkkiä yhdyssanoja aadelimiehestä vapaamieheen – laskekoon ne, ken jaksaa! Ainakin suunnilleen samamerkityksisiksi vastinpareiksi nainen-loppuisille yhdyssanoille listasta löytyy huori-, leski-, murha-, sota-, suku-, velho- ja vihamies. Sen sijaan jalkamies ja liikamies eivät tarkoita rakastajaa eivätkä vihkimätöntä puolisoa vaan jalankulkijaa tai jalkaväen sotilasta sekä yksinkertaisesti ylimääräistä miestä.

Mies-artikkeli sisältää neljä päämerkitysryhmää alaryhmineen ja viidentenä tukun sanontoja ja sanaliittoja (esim. joka mies ’jokainen (ihminen), kaikki’). Neljäntenä päämerkitysryhmänä on mies-sanan käyttö ’ottamatta erityisesti huomioon sukupuolta’, siis puhuttaessa yleensä (aikuisesta) ihmisestä. Esimerkiksi Christfrid Gananderin kirjassa Suomalaiset Arwotuxet vuodelta 1783 kysytään ja vastataan:

Mikä se eläin on, joka aamulla käy neljän jalan, puolipäiwällä kahella jalalla, ja koska ilta tulee käy se kolmella jalalla?

Wast. Ihminen, lassa [= lapsena] kontta neljän ryömyn, miessä [= miehenä] käy kahdella jalalla, mutta kuin wanhaxi tulee otta sauwan käteensä, ja on nijn kolmi jalkanen.

Mies- ja nainen-artikkelien pintapuolinenkin silmäily antaa aihetta päätellä, että miehistä on vanhan kirjasuomen vuosisatoina kirjoitettu paljon enemmän ja monivivahteisemmin kuin naisista.

Naisellinen miesrukka ja miehellinen naissankari

Entä sitten vanhan kirjasuomen johdokset sekä nais- ja mies-alkuiset yhdyssanat? Sanasta nainen on VKS:ssä vain johdos naisellinen, mies-sanasta vastaavasti miehellinen. Rakenteellisesti identtiset sanat eroavat kuitenkin merkitykseltään: naisellinen merkitsee Gananderin sanakirjatiedon mukaan ’jolla on vaimo’, miehellinen taas ’miespuolinen, mies-’ mutta myös ’maineikas’.

1700-luvulla miehellinen naissankari olisi siis ollut aivan käypä luonnehdinta jostakusta maineikkaasta sankarinaisesta, ainakin vuosien 1758 ja 1776 Biblioiden erisnimirekisterin mukaan. Ja kuinka ollakaan, miesrukka-artikkelin ainoa esimerkki on Gananderin sadusta (1784), jossa miesrukka valittaa toraisalle vaimolleen:

jos ne ihmiset, jotka warhain uloslähtewät, ja hiljan [=myöhään] kotia tulewat, ja jotka seurawaisesti wähin sinun kansas owat, ei kuitengaan saa rauhaa sinulda misä wiheljäises tilas ei sijs ole sinun mies rukkas, jonga täytyy kaiken ikänsä olla sinun seurasasi

Määrältään sanakirjan nais-alkuiset ja nais- tai naaraspuolista olentoa tarkoittavat yhdyssanat menevät aika tasan vastaavien mies-alkuisten sanojen kanssa:

naishaltija, -jumala,  -koira ’narttukoira’,  -kuningas ’kuningatar’, -pakana,  -sankari ’sankarinainen’; naisenpuoli

mieshenki, -ihminen, -leski, -orja, -parka, -perillinen, -persoona, -rukka; miehenpuoli

Mies-alkuisten yhdyssanojen joukkoa lisäävät kuitenkin erilaisia ryhmiä merkitsevät kollektiivisanat miesjoukko, -kunta, -kuti ja -toli. Lisäksi miehiä on laskettu sotaväenoton ja verotuksen tarpeisiin (mieslista, -luku).

Miesolennon yleisinhimillisyydestä todistavat sellaiset yhdyssanat kuin mieskuitta ’puolueellisuus (”mieheen katsominen”), miesmuisto ‒ joka nykyään tunnetaan muodossa miesmuisti ‒ ja miespiha ’asuinrakennusten puoleinen osa pihaa’, samoin miestentappaja ’ihmissyöjä’. 1700-luvun sanakirjoissa mainitaan naisvalta, mutta miesvalta-sanaa ei vanhan kirjasuomen aineistoista löydy.

Siivekäs voitonjumalatar Victoria hallitsee Bernard Naudinin suunnittelemaa diplomia, jonka Paavo Nurmi sai Pariisin olympialaisista vuonna 1924. Kuva: Urheilumuseo.

Lisää naista merkitseviä sanoja

Tämä on toki vasta pieni pintaraapaisu vanhan kirjasuomen sanastoon naisnäkökulmasta. Vanhan kirjasuomen sanakirjasta voi hakea lisää naista merkitseviä sanoja, esimerkiksi akka, anoppi, emäntä, eukko, fröökinä, muori, neiti. Muun muassa sanoja piika, rouva, tyttö ja vaimo joutuu vielä odottamaan, ennen kuin ne saadaan mukaan sanakirjaan. Jo odotusaikana niiden jäljille pääsee hakemalla julkaistulta aakkosväliltä yhdyssanoja, joissa ne ovat loppuosana. Katsotaanpa!

Piika-loppuisia yhdyssanoja ovat apu-, avain-, (f)likka-, kamari-, karja-, karjapihan-, lapsen-, morsian-, opetus- ja ovenvartijapiika; joukkoon on pujahtanut myös linnunnimi käenpiika. Toistaiseksi ainoa tyttö-loppuinen yhdyssana on kiputyttö, joka merkitsee kipuja kokoavaa haltiatarta.

Rouva-loppuisia on aakkosten alkupäässä vain huoneen-, kaupungin- ja leskirouva. Vaimo-loppuisia yhdyssanoja löytyy peräti 25 kappaletta anojavaimosta orjavaimoon. Tulossa on tietysti myös lisää sellaisia yhdyssanoja, joissa on alkuosana naistarkoitteinen sana, esimerkiksi vaimoihminen, -orja, -parka ja -persoona.

VKS:n nainen-loppuisista yhdyssanoista yksikään ei ole ammattinimike eikä arvonimi, mutta kyllä niitäkin sanakirjasta löytyy. Tarkennetussa haussa kannattaa kokeilla hakuja *nna ja *ssa sekä *ska; näissä sanaluokkavalinta s. niin kuin ”substantiivi” siivoaa harhaosumista pois verbit, adjektiivit ja adverbit. Näin löytyvät esimerkiksi kreivinna, monna ja opetusmestarinna, samoin kruunuprinsessa ja viiteartikkeli baronessa (pääartikkeli paronessa on tulossa syksyllä) sekä ruotsista lainatut huushollerska ja monglerska. Hauissa *tar ja *tär puolestaan kannattaa jättää sanaluokaksi ”kaikki”, niin saa esiin myyttisten naisolentojen nimiä: hempeätär, Kuutar, Otavatar…

Hempeätär-sana esiintyy loitsussa, jonka Ganander esittää Mythologia Fennicassa (1789) seuraavasti:

Tule tänne tarwitaan

Helka waimo hempiätär,

Tukis multa turppailla,

Maan saroilla sammaltelek

reikeä rewennyttä,

Peitä pienillä kiwillä,

Ettei maito maahan pääse,

Puna peltoon putoa.

”Helka waimo hempiätär” on kutsuttu apuun tyrehdyttämään punan- eli verenvuotoa. Haavanhoitoon tarvitaan loitsun mukaan paitsi maansaroja eli mesiheiniä (Holcus-sukuisia heinäkasveja) myös järeämpiä tukkeita –  turvepaakkuja ja pikkukiviä.

Mutta keneltä loitsussa pyydetäänkään apua? Karjalan kannaksella Helena-nimisiä on puhuteltu Helkaksi, ja Ganander tulkitseekin, että loitsussa kutsutaan Pyhää Helenaa. Toinen ja mielestäni uskottavampi tulkinta on, että ”Helka waimo hempiätär” ei sisältäisikään erisnimeä vaan sana helka olisi mukaelma ruotsin adjektiivista helig ’pyhä’, jolloin apuun kutsuttaisiinkin ”pyhää vaimoa lempeää”. Kukapa muu tämä olisi kuin Neitsyt Maria emonen, jolta on muutoinkin pyydetty parannusapua?

Linkkejä

• Vanhan kirjasuomen sanakirja
• Taru Kolehmainen: Naissukuista kielenkäytön historiaa (Kielikello 4/2007)
• Elina Heikkilä: Minnan Canthin tärpit vanhasta kirjasuomesta (Elävät päät, 19.3.2019)
• Eija-Riitta Grönros: Mies ja nainen sanakirjassa (Kielikello, 4/2007)
  
• Mila Engelberg: Seksistinen suomi (Kielikello, 4/2007)
  
• Sukupuolineutraalin kielenkäytön edistäminen (Suomen kielen lautakunnan kannanotto, 22.10.2007)
• Sukupuolineutraaleja ammattinimikkeitä listattu (Kotuksen uutiset, 24.10.2019)
  

Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa | Keskustele