Kun isä toi Turusta jouluvirren

Loppuvuodesta 1756 Laihian kirkkoherra Samuel Wacklin matkusti Turkuun. Turun-reissulla hän lienee ollut seurakunnan asioilla, mutta samalla tarjoutui tilaisuus hoitaa pieniä jouluvalmisteluja salassa kotiväeltä.

Wacklinilla oli nimittäin tekeillä uuden uutukainen jouluvirsi, jonka hän aikoi painattaa Turussa. Se ehtisi vielä postitse Ouluun äidille ja sisaruksille. Turussa asuva anoppikin saisi oman kappaleensa, ehkä ihan painotuoreena, samalla kun Samuel pistäytyisi muoria tervehtimässä.

Lapsille laulu Turun muruksi

Kotona Laihian pappilassa Lisa-vaimolla oli kädet täynnä työtä omissa jouluvalmisteluissaan, sillä esikoistytär Helena Maria oli mennyt naimisiin ja emännöi nyt Kannuksen kappalaisenpuustellissa. Jäljellä kotipappilassa olivat enää kuusitoistavuotias Anna Christina, kaksitoistavuotias Sara ja kolmivuotias Nathanael. Saralla ja Nathanaelilla oli suuri ikäero, sillä välistä puuttui yksi sisko. Lisa-tyttö olisi nyt seitsenvuotias, mutta hän oli elänyt vain vajaan viikon verran.

Varsinkin nuorimmaiset Sara ja Nathanael varmaan odottivat isän tuovan Turun muruja eli tuliaisherkkuja. Mitähän Nathanael sanoi, kun isä herkkupussin asemesta vetäisikin taskustaan vastapainetun jouluvirren? Mutta toivottavasti isän tuomisina oli myös syötäviä Turun muruja.

Jouluvirsi jonkulainen

Samuel Wacklinin jouluvirsi on kahdeksansivuinen vihkonen, joka ei ensi silmäyksellä ole erityisen jouluisen näköinen. Kirjanpainaja on kuitenkin sirotellut sivuille viisi vinjettiä, joista voi etsiä mahdollisia viittauksia jouluun: Nimiösivulla on kiehkurapötkö, joka näyttää melkein muhkealta pullapitkolta. Kolmossivun alalaitaa puolestaan koristaa kokonainen tähtikuvio. Nelossivun ylälaidassa on vielä kaksoisrivistö kukkasia, jotka voisivat olla ruusuja, Neitsyt Marian tunnuskukkia.

Vihkosen alussa on kahden sivun mittainen runomuotoinen esipuhe, jossa virsirunoilija luettelee, keille kaikille hän aikoo antaa tai lähettää tämän ”Joulu-Wirren Jongulaisen”. Sitten seuraa kursailua:

Mutt’ on melkiän minulla,
Kehno kielen käändyminen
Pehmonen puhehen parsi.

Kirjoittaja kuitenkin toivoo runonsa ”tämän rumangi Terwe tullehen olewan”, koska sen sisältö on iloinen, suorastaan sydämen sytyttävä.

Oliko oman runon väheksyminen vain asiaankuuluva vaatimattomuuden osoitus, vai kummitteliko Samuel Wacklinin mielessä vielä neljännesvuosisadan takainen kritiikki?

Kiehkurapötkö kuin pullapitko. Samuel Wacklinin jouluvirren nimiö. Kuva: Kansalliskirjasto, Ruotsin ajan kokoelma.

Hartauskirjojen suomennoksia urakalla

25 vuotta aiemmin, vuonna 1731, Samuel Wacklin oli vasta parikymppinen nuorukainen. Opinnot Turun akatemiassa olivat ilmeisesti jääneet loppututkintoa vaille, ja Samuel oli palannut kotikaupunkiinsa Ouluun. Hän työskenteli vuoden verran apologistana eli reaaliaineiden opettajana Oulun triviaalikoulussa. Samaan aikaan hän oli sisaruksineen ja ystävineen intomielellä mukana Oulun seudulla virinneessä hengellisessä liikehdinnässä, jossa korostettiin yksilön kääntymistä ja kritisoitiin tapakristillisyyttä, kirkon roolia ja papiston toimintaa.

Ehkä maa alkoi poltella nuorukaisen jalkojen alla, kun hän vuonna 1731 lähti Tukholmaan kotiopettajaksi kuninkaallinen sihteerin ja historiografin Jakob Wilden talouteen. Tukholmassa Samuel oli aitiopaikalla seuraamalla radikaalipietismin kehitystä. Hänen työnantajansa suhtautui suopeasti uusiin kristillisiin liikkeisiin, ja tällä oli oma kirjapainokin, joka alkoi nyt Ruotsin valtakunnan historiaa koskevien tutkielmien lisäksi suoltaa suomenkielistä hartauskirjallisuutta.

Yksin vuonna 1732 Wilden painosta ilmestyi suomeksi Johann Arndtin Paradisin Yrti-Tarha, Arthur Dentin Totisen Käändymisen Harjoitus, August Hermann Francken Muutamat sen oikian Uuden Syndymisen ja Hengen Uudistuxen Tundomerkit sekä Johann Jakob Schützin Christillinen Muisto-Kirja. Kuka näitä kirjoja suomensi? Ainakin Samuel Wacklin. Ilmeisesti kotiopettajan tehtävät eivät vaatineet Samuelilta kovin suurta työpanosta, sillä hänen on täytynyt ahkeroida tiiviisti käännöstöiden parissa!

Kiikastiko vastaanotto kieliasusta?

Periaatteessa Samuel Wacklin toteutti käännöksillään suomalaispappien hartaan toiveen. Vuoden 1731 valtiopäivillä Suomen papiston edustajat olivat nimittäin laatineet muistion suomenkielisen hartauskirjallisuuden puutteesta. Papit toivoivat, että julkisin varoin kustannettaisiin hartauskirjoja, joita suomalaiset voisivat ostaa edulliseen hintaan.

Kuninkaallinen kansliakollegio torjui ehdotuksen kruunun varojen käyttämisestä tällaiseen tarkoitukseen, sen verran heikko oli valtakunnan taloustilanne, mutta hartauskirjoja sopisi kaikin mokomin painattaa yksityisin varoin. Jakob Wildellä oli kirjapaino ja hyvää tahtoa, Samuel Wacklinilla puolestaan tarvittava kielitaito ja työhalua, joten mikä voisi mennä pieleen?

Lunta tuli kuitenkin tupaan. Turun tuomiokapituli oli suunnitellut muun muassa Arndtin ja Schützin teosten julkaisemista omin voimin, joten Wilden ehtiessä ensin tuomiokapituli ei ollut ollenkaan tyytyväinen Tukholmassa painettuihin suomennoksiin. Kapituli arvosteli niitä ladontavirheiden paljoudesta, eihän pääkaupungissa voinut olla saatavissa suomen kieltä osaavia korrehtuurinlukijoitakaan. Kirjojen kieliasu arvelutti muutenkin, sillä pohjoispohjalaisen suomentajan tuotteet eivät noudattaneet kaikessa kirjasuomeen vakiintunutta lounaismurteista kielenpartta. Kansliakollegio kuitenkin antoi taustatukea Wildelle, ja suomennostyö jatkui Tukholmassa.

Myös Oulussa suhtauduttiin epäillen uusiin suomennoksiin, joita Samuel Wacklin lähetti sinne ystävilleen. Maistraatti aavisteli, että nuori Wacklin oli Tukholmassa äitynyt entistä radikaalimmaksi, joten oli aihetta epäillä myös käännösten oikeellisuutta. Lukijoille kirjat kuitenkin kelpasivat, ja Samuel jatkoi suomentamista.

Samuel Wacklin viipyi Tukholmassa kolmisen vuotta. Suomeen palattuaan hän sai pappisvihkimyksen Turussa, hoiti Turun linnansaarnaajan virkaa, alkuun armovuodensaarnaajana, ja meni naimisiin edeltäjänsä lesken Elisabet Björmanin kanssa. Laihian kirkkoherraksi Wacklin nimitettiin vuonna 1746.

Yks piltti syntyi Betlehemis

Tällaiset kirjalliset näytöt Samuel Wacklinilla oli siis takanaan, kun hän vuonna 1756 hahmotteli jouluvirttä läheistensä iloksi. Virttä täytyi tietysti pystyä laulamaan, joten Wacklin sovitti sanansa tuttuun sävelmään, vuoden 1701 virsikirjan virteen 119 ”Sijt on meill iloinen aica”. Tätä nelisäkeistöistä jouluvirttä suomalaiset olivat veisanneet monessa sukupolvessa, sillä se oli ollut mukana jo 1580-luvulla julkaistussa Jaakko Finnon virsikirjassa, samoin Hemminki Maskulaisen virsikirjassa vuodelta 1605.

Wacklinin virressä säkeistöjä on kuusi. Kirjoittaja menee suoraan asiaan ja tiivistää joulun ilosanoman jo ensimmäiseen säkeistöön, joka on tässä esitetty kolmeen osaan pätkittynä:

Yx Pillti syndyi Betlehemis,
Jonga wertaa en minä tiedä.
Se ombi itze Jumal ja Mies.
Meit tahtoo Taiwaasen wiedä.

Ei taida Hän enää nyt olla salas,
Sijs Taiwahast astupi tänne alas.
Ei catzo köyhiä ylön.

Itzens Ihmisen Lapsex laitta,
Jumalan Lapsix näin meitä saatta.
Jumal’ Ihmisen langoxi tule.

CC BY-ND 4.0

Lempeäkatseinen Jeesus-lapsi ja lammas. Joulukortti vuodelta 1896. Kuva: KAMU Espoon kaupunginmuseo.

Vastasyntynyttä Jeesus-vauvaa Samuel Wacklin kuvaa seuraavin sanoin:

Täsä nähdähän lembi ja ystäwäisys
Tämä Lapsen silmis ja huulis;
Sillä Hän on nijn armoa täys,
Ettei sitä yxikän luulis.

Nyt saa jokahinen sanoa nuon

Yritän lukea Samuel Wacklinin jouluvirttä Turun tuomiokapitulin jäsenen silmin. Onko kielimuodossa havaittavissa jotain pohjoispohjalaista tai ylipäänsä pohjalaista – jotain, mikä särähtäisi turkulaiseen kielikorvaan?

Loppuheittoa runoilija käyttää ahkerasti (yx, Betlehemis, Jumal, meit jne.),  ja  parissa kohdin sana lyhenee keskeltäkin (Betlehemin > Betle’min, ehkäs > ehk’s ’vaikka’). Tällainen sanojen lyhentely on aivan tavallista sekä vanhan kirjasuomen pohjana olevissa lounaismurteissa että vanhoissa runoissa. Runomitta lienee sanellut myös ”h:n päälle kirjoittamisen” ainakin useimmissa sellaisissa muodoissa kuin rackahille, taiwahast, yhteytehensä, jocahinen, nähdähän, catzomahan. Jälkitavun pitkän vokaalin Wacklin merkitsee vain sellaisissa kaksitavuisissa sanoissa kuin hätää, tulee, ketään.

Pari erikoisempaakin yksityiskohtaa jouluvirren kielessä on. Nykykielessä sanotaan ja kirjoitetaan rohkaisee, mutta Samuel kirjoittaa rohwaise (lue ”rohvaisee”). K-äänteen tilalla on siis heikkoasteinen vastine v. Sekä rohkaista- että lohkaista-verbi esiintyvät vanhassa kirjasuomessa heikkoasteisina (rohvaista, lohvaista) muun muassa kieliasultaan erityisen huolitelluissa raamatunsuomennoksissa, ja hv-äänneyhtymä tunnetaan hk:n heikkoasteisena vastineena useilla murrealueilla, myös lounaismurteissa.

Infinitiivimuodossa huoata ei nykykielessä kuulu eikä näy minkäänlaista k:n heikkoasteista vastinetta, mutta Samuel kirjoittaa huogat ’huoata’. Olisiko hän ääntänytkin g:n kohdalla jotain? Vertailukohteeksi sopii ruoka-sanan monikko ruoat, joka monen suussa ääntyy "ruuat" (nykysuosituksen mukaan monikon voi kirjoittaakin yhtä lailla ruuat kuin ruoat), tai sitten vokaalista toiseen siirryttäessä voi ääntyä v: "ruuvat". – Sen enempää rohwaise- kuin huogat-asuakaan ei siis voi pitää erityisen pohjalaisena.

Kaksi mahdollista pohjalaisuutta runosta silti löytyy. ”Nyt saa Jocahinen – – sanoa nuon”. Kyllä, eteläpohjalaisten murteiden alueella sana noin esiintyy asussa nuon (samoin osassa kaakkois- ja savolaismurteita). Ei osu ihan Ouluun, mutta vuonna 1756 Samuel Wacklin olikin asettunut tukevasti Laihialle, siis Etelä-Pohjanmaalle. Ja aivan vihkosen lopussa kutsutaan lukijoita ”Tätä Lasta Laupiasta Capalosa catzomahan Seimesä sylelemähän”. Jollei muodossa sylelemähän ole ladontavirhettä, siinä näkyy jälkitavun pitkäksi vokaaliksi muuttunut ei-diftongi: syleilemähän > syleelemähän. Tämä jos mikä on hyvin eteläpohjalainen piirre.

Luontuuko laulettavaksi?

Jos haluat kokeilla, miten Samuel Wacklinin jouluvirsi istuu hänen tarkoittamaansa sävelmään ja onko jokainen h tarpeen, ei muuta kuin laulamaan! Mikä olisi parempi tapa viettää joululaulupäivää kuin opetella uusi jouluvirsi? Linkki nuotteihin löytyy tämän kirjoituksen lopusta.

Wacklinin painattaman vihkosen viimeisellä sivulla on vielä erilliset loppusanat, joita ei ole sommiteltu jouluvirren mittaan:

Isot ilmoisa imehet!
Maasa merkit mainittawat!
Ilon ääni ihmellinen!
Rauhan rackahan sanoma!
Sowinnon suloinen saarna!
Kijtos Cunnia Jumalan!

Tänne nuoret tänne wanhat!
Paris paimenden parasten
Joucosa Jumalan Lasten
Tätä Lasta Laupiasta
Capalosa catzomahan
Seimesä sylelemähän.

Tämä kehotus mielessä on helppo kuvitella, miten isän jouluvirsi kajahti jouluna 1756 Laihian pappilassa, kun koko Wacklinin perhe lauloi sitä yhteen ääneen. Sama ilon ääni ihmeellinen, jota Samuel Wacklin kuulostelee virsivihkosensa loppukehotuksessa, kaikuu meidänkin aikanamme, kun laulamme joululauluja. Tapahtuu se sitten yksin tai joukolla. Laulamisiin!

Tekijänoikeusvapaa

Samuel Wacklinista (1710–1780) on säilynyt hänen veljensä maalaama muotokuva. Isak Wacklinin öljymaalaus vuodelta 1755. Kuva: Kansallisgalleria / Janne Tuominen.

Linkkejä

• Samuel Wacklin: Yxi Uusi Joulu-Wirsi, Cocohon pandu Turun Reisulla, Laihian Kirckoherralda (Kansalliskirjasto, Ruotsin ajan kokoelma, 1756)
• Siit on meill iloinen aica: Vanhojen virsisävelmien editio n:o 098 (Sibelius-Akatemia, Virtuaalikatedraali)
• Yrjö Kotivuori: Samuel Wacklin (Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852, verkkojulkaisu 2005)
• Tuija Laine: Wacklin, Samuel (1710–1780) (Biografiskt lexikon för Finland, Svenska litteratursällskapet i Finland, elektronisk utgåva 2014)
  
• Johann Arndt: Paradisin Yrti-Tarha (Kansalliskirjasto, Ruotsin ajan kokoelma, suomennos 1732)
  
• Arthur Dent: Totisen Käändymisen Harjoitus (Kansalliskirjasto, Ruotsin ajan kokoelma, suomennos 1732)
  
• August Hermann Francke: Muutamat sen oikian Uuden Syndymisen ja Hengen Uudistuxen Tundomerkit (Kansalliskirjasto, Ruotsin ajan kokoelma, suomennos 1732)
  
• Johann Jakob Schütz: Christillinen Muisto-Kirja (Kansalliskirjasto, Ruotsin ajan kokoelma, suomennos 1732)
  
• Joululaulupäivä 15.12.2022 (Jouluradio.fi)
  

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele