Siirry sisältöön
Haku

Elävät päät


Inkoon kirkon kattomaalauksia. Kuva: Pirkko Kuutti, Kotus.

Elävät päät -blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.


rss

27.9.2024 11.16
Elina Heikkilä

Hedelmää kantavaiset ja muut puut

Mitä 1600-luvun sanakirjantoimittaja teki, kun puulta puuttui suomenkielinen nimi?

Syyskuun 27. päivä on paitsi Vesa-nimisten nimipäivä myös valtakunnallinen puun päivä. Teemapäivän tarkoituksena on kiinnittää huomiota puiden ja metsien merkitykseen ja suojeluun, ja usein sitä juhlitaankin istuttamalla puita. Suomessa puun päivää on vietetty vuodesta 2004 alkaen, siis jo täydet kaksikymmentä vuotta. Alkujaan idea on lähtöisin Yhdysvalloista.

Minulle sanakirjantoimittajana oikeastaan koko vuosi 2024 on ammatillisessa mielessä puun vuosi, sillä marraskuussa julkaistavaan uuteen jaksoon Vanhan kirjasuomen sanakirjaa (VKS) sisältyy artikkeli puu, jokunen puu-sanan johdos (esimerkiksi puisto) sekä koko joukko puu- ja puun-alkuisia yhdyssana-artikkeleita. Niiden parissa onkin vierähtänyt iso siivu kuluneesta vuodesta. Puun päivän kunniaksi tässä on tarjolla hiukan maistiaisia puu-sanueesta Elävien päiden lukijoille.

Ne puut, joille ei ole suomenkielistä nimeä

1600-luvun alkupuolella julkaistiin pääasiassa koulupoikien käyttöön kaksikin suomen kieltä sisältävää niin sanottua tulkkisanakirjaa, joissa pääkielenä on latina ja sanat on ryhmitelty aihepiireittäin: Ericus Schroderuksen Lexicon Latino-scondium (1637) sekä anonyymin tekijän sanasto Variarum rerum vocabula latina, cum svetica et finnonica interpretatione (1644).

Molempien teosten kasviosastossa on listattuna muutama puu, joille sanakirjan tekijä ei ole tiennyt suomenkielistä nimeä eikä sellaista välttämättä ole vielä ollutkaan käytössä. Schroderuksen sanakirjassa tällaisia puunnimiä ovat sorbus domestica (välimerenpihlaja), tilia (lehmus) ja ulmus (jalava), joille on esitetty ruotsin- ja saksankieliset vastineet mutta joiden kohdalla suomen kielen sarakkeessa lukee vain ”Se pw”. Variarum rerumissa vastaavasti se puu -selitteen varaan jäävät taxus (euroopanmarjakuusi) ja prunus sylvestris (oratuomi).

Mutta miksi ihmeessä näiden puunnimien suomenkielinen selite on määräisessä muodossa se puu, miksei epämääräisemmin jokin puu niin kuin oman aikamme sanakirjoissa? VKS:ssäkin on toistakymmentä kasvinnimeä, joiden selitteessä on jouduttu käyttämään pronominia jokin. Tässä muutama esimerkki:

krouviohra jokin voimakaskasvuinen ohralajike
mustaneitseenhius jokin saniais- tai vitalaji
nikanyrtti jokin ohdakkeen sukuinen kasvi
Vanhojen lehmusten muhkuraisia runkoja entisellä Koskelan sairaala-alueella Helsingissä. 30.3. 2020 Kuva: Yehia Eweis. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Vanhoja lehmuksia entisellä Koskelan sairaala-alueella Helsingissä. Kuva: Yehia Eweis 2020, Helsingin kaupunginmuseo.

Lehmuksen vai tammen alla?

Todennäköisesti demonstratiivipronominilla se on sanakirjaselitteissä haluttu ilmaista, että kyseessä on ihan tietty, täsmälleen määritettävissä oleva puulaji, jolle ei vain toistaiseksi ole omaa suomenkielistä nimeä. Esimerkiksi lehmus eli niinipuu puuttuu vielä Henricus Florinuksen sanakirjan Nomenclatura Rerum brevissima ensimmäisestä painoksesta (1678) mutta ilmestyy sen vuonna 1683 julkaistuun toiseen painokseen.

Vielä varhaisempi lehmus-sanan esiintymä löytyy vuoden 1642 Bibliasta, vain viisi vuotta Schroderuksen sanakirjan julkaisemisen jälkeen. Apokryfikirjojen kertomuksessa Susannasta kaksi miestä valehtelee nähneensä tämän siveän vaimon harjoittamassa seksiä puutarhan yksinäisyydessä jonkun tuntemattoman nuoren miehen kanssa. Miesten lausunnot eroavat siinä ratkaisevassa kohdassa, että toisen mukaan Susannan aviorikos on tapahtunut ”Tammen alla”, toisen mukaan ”Lehmuxen alla” (B1 lis. Dan a, jakeet 55 ja 59).

Raamatunkäännöskomitea on nähnyt tarpeelliseksi selittää sanoja lehmuksen alla seuraavasti:

Grecan textis on, Schinon alla, Latinaxi cudzutan Lentiscus, ja on se puu josta pihca wuota, joca Mastixexi cudzutan: Mutta etten me sitä puuta tunne, nijn me nimitäm toisen edest

Outojen kreikan- ja latinankielisten puunnimien vastineena raamatunkääntäjät ovat käyttäneet ainakin itselleen tuttua nimeä lehmus. Ja tämä on tapahtunut suunnilleen samoihin aikoihin, kun lehmuksen latinankielinen nimi on Schroderuksen sanakirjassa esitelty hätäapuselitteellä se puu!

Myös nimitys niinipuu on todennäköisesti ollut käytössä jo ennen ilmestymistään Florinuksen sanakirjaan 1680-luvulla, sillä jo sata vuotta varhemmin valmistunut herra Martin maanlakisuomennos kertoi, että jaettaessa kylä kahdeksi uuden kylän asukkaat saivat vanhan kylän asukkaiden tavoin ”nijndä kiskoa” kylän yhteismaan puista. – Apokryfikirjojen nykysuomennoksessa lehmus on muutettu pistaasiksi ja tammi rautatammeksi.

Puiseva sanaperhe?

Puu-artikkelin lisäksi Vanhan kirjasuomen sanakirjaan on marraskuussa 2024 tulossa muun muassa sellaisia puu-sanan johdoksia kuin puiseva, puisua ja puisto. Adjektiivia puiseva on käyttänyt Simon Achrenius vuonna 1758 painetussa runossaan, joka neuvoo, kuinka rakennetaan tuohivene:

Emä puit' ei puisewia, Tarwita täsä tilasa [tuohiveneessä]

Tässä puiseva luonnehtii veneen keskimmäistä pohjapuuta ihan konkreettisesti paksuksi ja raskaaksi. Nykyään sanaa tulee ehkä useammin käytettyä abstraktimmassa merkityksessä; esimerkiksi kankeasti esitettyä tylsää puhetta voi luonnehtia puisevaksi.

Samasta runosta löytyy myös mainio kuvaus hyväkasvuisista koivupuista:

Koiwu puut cowasa maasa
Cantawat cowat hedelmät,
Wahwat tuohet waicuttawat;
Korkiaxi caswatesa,
puuhottawat pulskiasti;
Paxuxikin pästyänsä
Lehtiänsä lepsuttawat

Runon sanat ”cowasa maasa” eivät viittaa koivun vaatimaan maalajiin vaan toimivat kontrastina vesielementille, jossa tuohivenettä käytetään. Ja mikäpä muu verbi sopisi paremmin kuvaamaan puun viheriöimistä ja kukoistamista kuin puuhottaa?

Koivu rannalla. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.
Rantakoivu puuhottaa pulskeasti. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.

Puulainen puisuu

Puisua-verbi ei ole enää käytössä, ja vanhassa kirjasuomessakin sitä on esiintynyt vain kertaluonteisesti. Vuonna 1762 annetussa asetuksessa on säädetty näin:

sencaldaisten warpu-Tammein jällensä istuttamisesta, jotca ei ilman usiambia wesoja yhdellä juurella puisu, ja näyttäwät caswaisa pensaixi, wapautetaan Maan Omistaja

Asetuskatkelmassa on kyse tammentaimista, jotka eivät puisu eli kasva puumaisiksi ja yksirunkoisiksi vaan vesovat niin voimakkaasti, että ovat muodoltaan pikemmin pensasmaisia. Ruotsinkielisessä alkutekstissä käytetään ilmausta fatta stam.

Pensaista tulee mieleen vielä yksi puu-johdos: puulainen. Se esiintyy yhden ainoan kerran Mikael Agricolan suomennoksessa Joonan kirjasta. Tässä raamatunkohdassa kerrotaan, kuinka Joona kököttää Niniven kaupungin ulkopuolella odottelemassa, panisiko Jumala täytäntöön uhkauksensa tuhota kaupunki. Tällöin Jumala ensin helpottaa Joonan oloa antamalla risiinikasvin kasvaa tämän odottelupaikkaa varjostamaan mutta kuivettaa sitten kasvin, niin että Joona on läkähtyä. (Joona 4:5–9.)

Agricola käyttää vuonna 1551 painetussa suomennoksessaan kasvista nimeä curbita. Reunamerkinnässä tätä suomalaisille vieraan kuuloista kasvia kuvataan seuraavasti:

Curbita – – on Pwlaine [!], ioca Siemenestens pian ylescasua, warpuia möte, quin Herneet ia Humalat, lauialle ledhille haiottu. Jonga hedelme Cannoxi eli flaskoxi ioutuvat (A III s. 671)

Nopeakasvuinen curbita leviää herneen ja humalan tapaan varpuja myöten ja levittää lehtensä laajalle. Sen hedelmistä voi tehdä kannuja ja pulloja. Kuulostaako tutulta?  Agricola kuvaa tässä pullokurpitsaa, mutta myöhemmissä raamatunsuomennoksissa vuodesta 1642 alkaen Joonaa varjostavaa kasvia kutsutaan ensin pensaaksi ja 1900-luvun suomennoksissa alkutekstien mukaisesti risiinikasviksi.

Reunamerkinnän kirjoitusasuun ”Pwlaine” puolestaan kätkeytyy todennäköisesti sana puulainen (e-kirjaimen yltä on vain jäänyt pois loppu-n:ää osoittava nasaaliviiva), joka kuvaa hyvin ainakin risiinikasvin olemusta: tyräkkikasveihin kuuluva risiini on puun lainen eli puulainen, siis puuvartinen, pensasmainen.

Varhaisin tiedossa oleva kirjoittaja, joka on käyttänyt sanaa puisto, on pappismies Henrik Lilius. Vuonna 1728 laatimassaan hääonnittelurunossa Liulius antaa minäkertojan saada tiedon tulossa olevista häistä pysähdyttyään salakuuntelemaan kahta paimenta: ”Tuossa puistohon pidätin”. Liliuksen runossa puisto ei kuitenkaan tarkoita hoidettua puistoaluetta puineen ja muine istutuksineen vaan tiuhaa nuorta lehtimetsää, ehkä suoranaista pöpelikköä.

Yhdyssanoja yhdestä puusta

Substantiivi puu on myös monen monituisen yhdyssanan osana. Puu-loppuisista yhdyssanoista haluan tässä esitellä joukon sanoja, jotka ovat kaikki rakenteeltaan raskaansorttisia – ovathan jo niiden alkuosatkin yhdyssanoja: isonaineen-, isonrakennuksen-, isontyön-, isonvärkin-, suurenrakennuksen-, suurenteon- ja suureinvärkkeinpuu.

Ja kyllä vain, ne myös merkitsevät kaikki samaa: järeää puutavaraa, joka soveltuu isoihin rakennelmiin. Näitä sanoja on käytetty 1700-luvun ja 1800-luvun alun metsäasetuksissa.

Puu-alkuisista yhdyssanoista puolestaan olen poiminut tähän näytille kolme. Aloitetaan sanasta puukartano. Toisin kuin ensi näkemältä voisi tulkita, tämä sana ei merkitse puusta rakennettua asuintaloa. Ljungo Tuomaanpojan suomennos Maunu Eerikinpojan kaupunginlain ”Warkaudhen Menosta” (1609) johdattakoon meidät oikeille jäljille:

Warasta mies [mitä] kali tarhois eli puu kartanois casua, åmenan eli muun hedelmän, yrteiä, kaalia eli mitä se olis

Kyllä vain, Ljungon lainsuomennoksen puukartano on nykysuomeksi puutarha, ja puutarhaksi sitä kutsutaankin jo seuraavassa, vuonna 1648 valmistuneessa suomennoksessa, joka on Abraham Kollaniuksen käsialaa. Puutarhassa kasvatetaan hedelmäpuita, joille vanhassa kirjasuomessa on iso liuta rinnakkaisia nimityksiä: hedelmän tai hedelmiä tuopa, tuottava, tuottavainen, kantava tai kantavainen puu sekä hedelmöitsevä, hedelmäinen tai hedelmällinen puu. Myös yhdyssanaa hedelmäpuu on käytetty jo vanhan kirjasuomen vuosisatoina.

Mitä hedelmäpuissa sitten kasvaa? Tietenkin puunhedelmiä eli puuhedelmiä. Nykykielessä ne ovat pelkkiä hedelmiä, mutta vanhassa kirjasuomessa on erikseen puu(n)hedelmät ja maa(n)hedelmät eli juurekset:

owat myös osa Källarmestareista – – saanet erinäisiä Priwilegiumeita ja Resolutioneja – –  kaikellaisista Marjoista, Maa- ja Puu-hedelmistä, jotka sijhen taitawat kelwata, keittä palawijnaa (asetus vuodelta 1772)

Omenat. Kuva: Maria Lehtonen, Kotus.
Omena ja päärynä ovat puunhedelmiä, pussista pilkottava peruna puolestaan maanhedelmä. Kuva: Maria Lehtonen, Kotus.

Vuoden 1780 almanakassa suomalaislukijoita valistetaan, että ”Caicki meidän Jywäimme-laadut, Maan- ja Puun-hedelmät owat alcuansa ulcolaiset”. Osa hedelmäpuiden viljelykokeiluista on kuitenkin väistämättä tuomittu epäonnistumaan, sillä ”tämä waldacunda – – ey näy nin soweliaxi, quin muut maat hedelmäisten ia candawaisten puiten caswandon ia istuttamisen”. Näin varoittaa asetus vuodelta 1664.

Puut arvossaan

Paitsi varsinaisia hedelmiä (nykymielessä) tuottavista puista, hedelmäpuiksi on mielletty myös luumarjoja, terhoja ja pähkinöitä tuottavat puut. Niitä kaikkia on pidetty arvopuina, kuten näkyy sekä Martin maanlakisuomennoksesta että eräästä vuonna 1681 annetusta asetuksesta:

Nytt hacka mies Tammia Bökiä eli mwita hedhelmän tuopia puita, maxakann [sakkoa] 3. marka

Hedelmällisiä Puita, nijn cuin on, Tammi, Omenapuu, Pööki, Sarapuu [pähkinäpuu], Tuomi, etc. Eij pidä yhdengän Lambuin [lampuodin, vuokraviljelijän] eli Maanasuwaisen ilman Maan oikian Isännän Tiedota hackaman eli mahan caataman

Puista riittäisi vielä vaikka kuinka paljon puhuttavaa, mutta jottei tämä kirjoitus veny sietämättömän pitkäksi, lopetan kahteen sitaattiin 1700-luvulta. Ensimmäinen on vuoden 1734 metsäasetuksesta:

cuinga wähän tähän asti on huolda pidetty, sen nuoren Metzän rauhamisesta ja uutten puitten istuttamisesta

Vaikka kontekstina tässä onkin valtakunnan taloudellinen menestys ja pyrkimys turvata jatkuva puuraaka-aineen saanti rakennusprojekteihin, tuntuu silti hienolta huomata, että jo 1700-luvun säädöksissä on kiinnitetty huomiota metsänkasvun jatkuvuuteen. Ei siis passaa päästää vuohia tuhoamaan taimikkoa!

Ihan viimeiseksi haluan jättää mieliinne kaikumaan katkelman Johan Samuel Misanderin hartauskirjasta Jumalalle Pyhitetty Sabbathin-Lepo, josta on vuonna 1768 julkaistu Daniel Wirzeniuksen suomennos. Misander on ollut ilmeinen lehtipuiden ystävä:

Maa ilman puita, on nijnkuin nijttu ilman kuckaisita; Taiwas ilman tähtiä; ja nijnkuin puut kaunistawat maan; nijn lehdet kaunistawat puun. Puu ilman lehtiä on nijnkuin luun solmut ilman lihaa, eli pää ilman hiuxia.

Hyvää puun päivää!

Lisää luettavaa puunhedelmistä ja metsistä

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei puheenvuoroja