Vesa Heikkinen. Kuva: Sonja Holopainen.
Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
16.12.2011 10.57
LUUKKU 16: Viimeiset sanat
Kuuluisia ja vähemmän kuuluisia loppuhenkäyksiä.
Minä elän, arveli Aleksis Kivi. Lisää valoa! toivoi Goethe.
Olen liekeissä, valitti David Hume. Mitä tämä on? ihmetteli Leonard Bernstein.
Odota hetkinen, pyysi muuan paavi.
Kuuluisuuksien viimeiset sanat kiinnostavat. Joskus niistä tulee suorastaan lentäviä lauseita. Niiden osaaminen kuuluu yleissivistykseen tai ainakin visailusivistykseen.
Viimeiset sanat on kiinnostava kielenkäytön laji osin senkin takia, että kuolema kiinnostaa. Mitähän nokkelaa ja kuolematonta sitä itse sanoo, jos kuolema joskus koittaa…
Kokonaan
toinen asia on, mitä kuolevat oikeasti ovat sanoneet tai jättäneet sanomatta. Tarina ei kerro totuutta, vaikka tarinat kertovat vaikka mitä!
Vakavahko viimeiset sanat -laji on herättänyt myös huumorhenkilöt. Netti rehottaa viimeiset sanat -vitsistöjä:
Eihän sieltä vasemmalta koskaan ketään tule.
Ei haukkuva koira pure.
Mä uskallan mitä vaan.
Olipa hengenlähtö lähellä.
Ei tämä ladattu ole.
Mennään tästä!
Paina tuota nappia.
Katso, kolmoisvoltti.
Annas, kun isi näyttää.
Viimeisten sanojen varaan rakentuu kolmaskin genre. Muutama vuosi sitten kohistiin hollantilaisesta ”kuolevien tosi-tv:stä”. Ideana oli seurata kuolemansairaita ihmisiä ja kuvata heidän videotestamenttinsa. Ohjelman nimi oli tietysti – Mijn Laatste Woorden, viimeiset sanani.
Lähteitä
Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa
Myös toi Kekkonen pyys lisää valoo kun se ei nähny. Ei sittek kyä viä heti kuallu.
Komeeta olis kyä kualinilmotuksessa kaikenmoitten värssyjen sijaan että "Tää oli sittev vissiin tässä". Sano vainaja ennenkuk kuali.
Totuushan on epäkiinnostava. Itse olen päättänyt olla ihan hiljaa kun kuolen. Vaan eipä taida auttaa. Joku kuitenkin keksii jotain syvällistä/syvältä ja viihdyttää sillä itseään.