Vesa Heikkinen. Kuva: Sonja Holopainen.
Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
24.9.2013 15.00
Kirja-arvio kielenkäytön lajina, tapaus Storgård
Olen edelleen sitä mieltä, että kirjallisuuskritiikin tulisi kohdistua tekstiin, ei muuhun.
Kirjoitin kesäkuussa 2009 blogimerkinnän ”Kirja-arvostelu kielenkäytön lajina, tapaus Mann”. Merkintäni on yksi Kotus-blogin kaikkien aikojen luetuimmista. Aihe kiinnostaa!
Aloitin merkintäni näin: ”Parhaassa mahdollisessa maailmassa olisi ehkä niin, että kirjallisuuskritiikeissä arvioitaisiin tekstejä, ei niinkään tekstien tekijöitä.” Kiinnitin huomiota murskakritiikkiin Thomas Mannin varhaisten kertomusten suomennoksesta. Tulkintani oli, että kritiikissä teilattiin teoksen kääntäjä harvinaisen voimakkain ja synkin sanankääntein.
Mann-tapaus tuli mieleeni, kun luin Suvi Aholan kirja-arvion Päivi Storgårdin kirjasta Keinulaudalla (Helsingin Sanomat 24.9.2013). Kriitikko kertoo arvostelunsa alussa avoimesti, että hän on pystynyt vain vaivoin lukemaan romaania kaunokirjallisena teoksena: syynä ovat haastattelut, joita Storgård on antanut. Haastatteluissa on kerrottu, että kirja perustuu kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin.
Arvio päätyy ikävähköön mainintaan kirjailijan haluista: ”En lopultakaan pääse perille siitä, onko Päivi Storgård halunnut luoda taideteoksen vai kirjoittaa terapiakirjan.”
Genre- eli tekstilajiasioihin perehtyneenä tutkijana olen edelleen sitä mieltä, että kirjallisuuskritiikin tulisi olla kirjallisuuskritiikkiä. Mielestäni olisi reilua kirjoittaa arvioita teoksista. Muu on yhdentekevää. Tätä muuta voi käsitellä muissa genreissä.
Tekstilähtöinen romaanikritiikki voisi keskittyä esimerkiksi tällaisiin kysymyksiin: Millainen romaani on kyseessä? Miten teksti toimii romaanina? Millaista on kirjan kieli?
Jos kirjailija on kirjoittanut romaanin ja jos kirja romaanina meille tarjoillaan, olisi siis mielestäni paikallaan arvioida sitä romaanina, tekstinä. Kirjallisuuskritiikki ei toimi kirja-arviona, jos se ei sulje tarkastelun ulkopuolelle kirjailijaa eikä hänen antamiaan haastatteluja. Jonkin muun lajin tekstinä se toki voi toimia.
Kirja-arvostelu kielenkäytön lajina, tapaus Mann (Kotus-blogi)
Luetuimmat blogimerkinnät Kotus-blogissa
Tekstilaji eli genre Kotuksen sivuilla
Palaa otsikoihin | 8 puheenvuoroa
Meillä voi kuitenkin olla näköharha. Suurin lehti (ja pienentyy kuin se kuuluisa pyy) Hesari vaikuttaa aivan liikaa siihen, mitä itsekukin kirjoista ja muusta kulttuurista ajattelee. Sen lisäksi nimenomaan kritiikin määrä on vähentynyt dramaattisesti ihan muutaman vuoden aikana.
Itsekin kritiikkiä kirjoittavana olen useasti joutunut tappelemaan kirjan ulkoisten juttujen vuoksi. Aivan vähän aikaa sitten jossakin puhuttiin kauniiden nuorten naiskirjailijoiden myyvyydestä.
Tuossakin voi olla pari muttaa. Kustantaja tahtoo näkyvyyttä koska kirjoja pitää myydä niin paljon kuin mahdollista. Näkyvyys taas tulee jostain syystä parhaiten esille kun kirjailija on nuori ja nätti. Se ei välttämättä ole kirjailijan vika eikä huononna kirjoja. Osaako kukaan laskea kuinka paljon oikeasti on olemassa blondibimboja?
Hätkähdin minäkin tuota kritiikkiä. Toisaalta kriitikon pitää yrittää miettiä sisällöstä sitä mikä on totta, omaelämänkerrallista jne. ja mikä taas fiktiota.
On tosivaikea kirjoittaa omaelämänkerrallisista kirjoista. Minä ainakin juoksen niitä karkuun.
Mutta mihin se "millainen" viittaa?
Maailmaanko romaanin (teoksen) ulkopuolella?
Jos sinne, niin miten voisi estää todellisuuden tulemasta kritiikin sisään, mukaan, osaksi sitä?
Jos joku pystyy kirjoittamaan kritiikin viittaamatta todellisuuteen, hyvä sitten mutta en usko että sellaista kritiikkiä viitsii lukea. Tai minä en ainakaan viitsi.
”Genre- eli tekstilajiasioihin perehtyneenä tutkijana olen edelleen sitä mieltä, että kirjallisuuskritiikin tulisi olla kirjallisuuskritiikkiä. Mielestäni olisi reilua kirjoittaa arvioita teoksista. Muu on yhdentekevää. Tätä muuta voi käsitellä muissa genreissä.”
”Genre” on turha sivistyssana, jota käytellen jotkut (kutsutaan heitä nyt vaikka leikillisesti genretutkijoiksi) lyövät teksteihin ja puheisiin lajileimoja eli luokittelevat niitä. Edellä mainitaan leima ”kirjallisuuskritiikki”, jolla ilmeisesti tarkoitetaan tekstiä, joka esittää arvion kirjallisesta teoksesta. Ja sitten sanotaan, että sellaisessa ”genressä” saa esittää vain arvion kirjallisesta teoksesta.
Todellisuudessa kehämääritelmät ovat lähes aina vain näennäisesti kehämääritelmiä. Niillä yritetään sanoa epäsuorasti jotain aivan muuta kuin ne loogisesti ottaen sanovat.
Muutamia kommentteja.
Toki kirjallisuuskritiikki voi muuttua ja varmasti on muuttunutkin, muuttuukin. Jopa joksinkin muuksi kuin kirjallisuuskritiikiksi?
Blogimerkintä ja -keskustelu on eri lajia kuin kirjallisuusarvio.
Toivoisin, että kirjallisuuskritiikissä puhuttaisiin lähinnä siitä todellisuudesta, jota kirjoissa rakennetaan. Tässä tapauksessa siis mieluummin romaaniin kielen keinoin rakennetusta päähenkilöstä kuin romaanin kirjoittajan persoonasta ja haluista.
Genre ei ole turha sana eikä oikein sivistyssanakaan :)
Tässä blogissa oletetaan, että lukijoita kiinnostavat kaikenlaiset kieliasiat ja se, miten kirjoittajat ne kokevat. Blogeille lajina on ominaista tietynlainen henkilökohtaisuus ja keskustelevuus: kirjoittajan minä on niissä monesti vahvasti läsnä ja yrittää saada konktaktin lukija-sinään. Tässä ihminen kirjoittaa ihmiselle, ihan minänä.