Asiantuntija ja kokemusasiantuntija

Viikatteen teroittaminen vaatii kokemusta ja asiantuntemusta. Kuva: Kotuksen arkisto.

Viime aikoina on puhuttu paljon asiantuntemuksesta ja asiantuntijoista. Kuullaanko asiantuntijoita esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa tarpeeksi?

Entä ketkä ovat parhaita asiantuntijoita? Tutkijatko? Omaan ammattiinsa koulutetutko? Vai sittenkin kokemusasiantuntijat?

Kielitoimiston sanakirjan mukaan asiantuntija on henkilö, jolla on asiantuntemusta. Asiantuntija on erikoistuntija, ekspertti, spesialisti. Asiantuntemus taas tarkoittaa erityistä perehtyneisyyttä määräasiaan tai -alaan, jonkin alan hallintaa.

Hakusanaa kokemusasiantuntija ei sanakirjassa vielä ole. Vaikuttaa siltä, että kyse on uudehkosta yhdyssanasta. Ainakaan Suomen media-arkistosta sanalle ei tule osumia viime vuosikymmenen puolelta. Kotimaisten kielten keskuksen sanapoimintoihin kokemusasiantuntija on ilmestynyt 2011 tämän selityksen kera: ”omien kokemustensa myötä (ei opiskellen) asiaan perehtynyt henkilö”.

Kokemus ja osallisuus

Kokemusasiantuntija on ilmeisesti ihminen, jonka asiantuntemus on karttunut henkilökohtaisen kokemuksen kautta eikä esimerkiksi teorioiden ja tutkimuksen tai ammattikoulutuksen tietä. Verkkohakujen perusteella näyttää siltä, että kokemusasiantuntijoita toimii ainakin sosiaali- ja terveyspalveluissa, mutta mahdollisesti toimintatapa on laajenemassa muillekin aloille. Tästä ehkä kielii kokemusasiantuntemuksen yhteydessä toisinaan käytetty sana osallisuus.

Asiaan viitataan pääministeri Juha Sipilän hallituksen ohjelman hyvinvointia ja terveyttä käsittelevässä osassa: ”Painotetaan varhaista tukea, ennaltaehkäisevää työotetta ja vaikuttavia asiakaslähtöisiä palveluketjuja yli hallinnonrajojen. Vahvistetaan kokemusasiantuntemuksen käyttöä ja ihmisten osallisuutta.”

Vertaistukea

Kuntoutussäätiö ja Mielenterveyden keskusliitto ovat julkaisseet Oppaan kokemusasiantuntijatoiminnasta (2015). Sen alkusanoissa todetaan, että Suomessa on toiminut pitkään ”erilaisia päihde- ja mielenterveyskentän vertaistukeen perustuvia ryhmiä ja yhteisöjä, kuten AA- ryhmät, A-killat sekä mielenterveyskuntoutujien yhdistykset”.

Oppaassa huomautetaan, että myös ”potilas-, vammais- ja asiakasjärjestöissä vertaistoiminnalla sekä kuntoutujien osallistumisella toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen on ollut tärkeä asema”. Oppaan mukaan kokemusasiantuntijatoiminta ”ponnistaa ja saa voimansa tästä kansalaistoiminnan ja kolmannen sektorin perinteestä” ja toimintaa on viime vuosina ”alettu voimakkaasti kehittää julkisella sektorilla”.

Oppaassa kiinnitetään monipuolisesti huomiota tällaisen uuden toimintamuodon mahdollisuuksiin ja myös ongelmiin, esimerkiksi tähän tapaan: ”Kokemusasiantuntijatoiminta sijoittuu kansalaistoiminnan ja vapaan vertaistuen sekä lakisääteisten palveluiden ja järjestelmän välimaastoon. Tällä on omat seurauksensa siihen, miten kokemusasiantuntijan vastuita, oikeuksia ja etuuksia määritellään. Pahimmassa tapauksessa joustamattomat käytännöt tai virheelliset tulkinnat voivat johtaa paitsi yksittäisen kokemusasiantuntijan tilanteen ja toiminnan vaikeutumiseen myös siihen, että kokemusasiantuntijatoimintaan sisältyvät mahdollisuudet jäävät käyttämättä.”

Entä perinteinen asiantuntemus?

Minulla on sellainen tutina, että tällainen uusi toimintakulttuuri – jossa oikeastaan on paljon tuttua, kuten edellä käy ilmi – on suomalaisille vielä melko outo. Myös sanat kokemusasiantuntija ja kokemusasiantuntemus saattavat tuntua vierailta, jopa arveluttavilta. Ehkä kysytään, miksi vertaistuki ei enää riitä kuvaamaan tätä asiaa.

Voi herätä sellaisiakin kysymyksiä, miten käy perinteiselle asiantuntemukselle ja sen arvostukselle, kun kaikki ovat kokemustensa perusteella asiantuntijoita. Vai ovatko? Mikä on koulutuksen ja tutkimuksen merkitys osallisuusyhteiskunnassa? Kriittisimmät voivat arvella, että kokemusasiantuntemuksen nostaminen arvoon arvaamattomaan on taas yksi tapa pienentää julkisen hallinnon menoja ja siirtää vastuuta julkisilta toimijoilta yksilöille, kansalaisille.

Toisaalta ainakin osa nuorista vaikuttajista tuntuu liputtavan uuden ajattelun ja uudenlaisten toimintatapojen puolesta. Näin Sipilän hallituksen ohjelmaan ja hallitusneuvotteluihin viittaa Suomen Nuorisovaltuustojen Liiton puheenjohtaja Santeri Lohi: ”Erityisesti on mainittava lisääntyvä kokemusasiantuntijuuden hyödyntäminen, nuorisotakuun kehittäminen sekä paikallisen kokeilukulttuurin käyttöönotto. Tästä on neuvottelijoita kiittäminen. Suomen suunta muutetaan vain kokemusasiantuntijoita kuuntelemalla, ja näitä asiantuntijoita ovat kansalaiset itse.”

Ennakkoluuloja murtamaan?

Kokemusasiantuntijoiden kasvavasta painoarvosta kertonee sekin, että alalle  on virinnyt jo yhdistystoimintaakin. Esimerkiksi Koulutetut kokemusasiantuntijat -yhdistys toimiin sääntöjensä kolmannen pykälän mukaan ”mielenterveys- ja päihdekuntoutujiin sekä vammaisiin kohdistuvien ennakkoluulojen murtajana, kokemusasiantuntijatyön edistäjänä sekä mielenterveys-, päihde- ja vammaispalvelujen kehittämisen tukena koko Suomessa”. Vaikuttavaa tekstiä ja kannatettava tarkoitus!

Määritelläänpä asiantuntemus ja kokemusasiantuntemus tulevaisuudessa miten tahansa, yksi asia on selvä. Muuttumassa eivät ole vain sanat; muuttumassa ovat myös käsitteet, joihin sanat viittaavat. Muuttumassa on luultavasti koko asiantuntemuksen idea.

Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa