Äidinkielivamma

Kotus-blogissakin on vuosien mittaan tullut useaan otteeseen esiin monenlaisia ristiriitoja, jotka liittyvät siihen, miten ihmiset suhtautuvat eri kieliin ja ylipäätään kielitaitoon. Yhtäältä on kyllästyneesti arveltu, että englannin osaamisen korostaminen johtaa siihen, että se jyrää kaikki muut kielet; toisaalta on innostuneesti ylistetty sitä, kuinka hienoa on, kun ihminen hallitsee mahdollisimman monia kieliä.

Erittäin vähälle huomiolle on jäänyt sellaisten yksilöiden näkökulma, joille toimiminen muulla kuin omalla äidinkielellä tuntuu suorastaan mahdottomalta. Kyse ei ole välttämättä siitä, että nämä yksilöt eivät ”osaa” muita kieliä. On tapauksia, joissa ihminen on ylioppilaskirjoituksissa saavuttanut laudaturin vaikkapa kolmessa ”vieraassa” kielessä – mikä ehkä vihjaa jonkinlaisesta kielitaidosta –, mutta silti hän kokee olevansa täysin kyvytön toimimaan julkisesti muulla kuin omalla äidinkielellään.

Ymmärrän näitä ihmisiä oikein hyvin. Uskon, että on paljonkin sellaisia tossunkuluttajia, jotka periaatteessa pitävät hyvänä mahdollisimman laajaa kielitaitoa, mutta jotka itse käytännössä ovat suorastaan kykenemättömiä toimimaan muulla kuin äidinkielellään. Äidinkielellä taittuu tekstilaji jos toinenkin ja klaarautuu tilanne kuin tilanne, mutta annapa olla, kun pitäisi puhua tai kirjoittaa ei-äidinkieltä! Ajatus ei löydä ilmaisua, muoto ei kohtaa merkitystä. Jos sen sisällön nyt jotenkuten saakin pakotetuksi sisimmästään julki, miten on vivahteiden, sävyjen, vuorovaikutuksen onnistumisen laita?

Puhumisesta ja kirjoittamisesta, jotka muuten ovat yhtä luonnollisia ja pakottomia toimintoja kuin hengittäminen ja ajatteleminen, tulee raskas suoritus, tehtävä, josta pitää selviytyä. Taakka, paise, painajainen.

Asiaa ei helpota se, jos joutuu erilaisissa tilaisuuksissa kuulemaan muiden ihmisten ei-äidinkielistä puhetta ja lukemaan tekstejä, jotka on laadittu niin sanotusti vieraalla kielellä. Miten kamalaa, että ihmiset joutuvat himmentämään loistokkaat ajatuksensa ja vesittämään herkät tunneliikahduksensa sen takia, että heillä ei ole vieraskielisessä kitarassaan kaikkia kieliä! Ja toisaalta: he kuitenkin puhuvat, he kuitenkin kirjoittavat, he kuitenkin yrittävät ja uskaltavat. Esimerkillistä! Kadehdittavaa!

Äidinkielivamma ei tarkoita sitä, että äidinkielen käyttäminen olisi jotenkin ongelmallista. Päinvastoin: äidinkielivamma tarkoittaa sitä, että on täysin äidinkielensä lumoissa, pauloissa, inoissa. Pakko olla käyttämättä äidinkieltä lamauttaa.

Olen kohdannut vuosien saatossa monia äidinkielivammaisia ihmisiä. Aina välillä, no, useinkin tuntuu siltä, että sellainen katselee minua peilistä.

Valtioneuvoston periaatepäätös Kansalliskielistrategia (2012) korostaa Visio-osassaan sitä, että ”jokaisella on mahdollisuus elää ja toimia omassa maassaan omalla kielellään, joko suomeksi tai ruotsiksi”. Tämähän on äidinkielivammaiselle hyvä uutinen! Samalla strategia kuitenkin nostaa – varmasti viisaasti ja kannatettavasti – esiin monia kaksikielisyydestä koituvia ”yksilötason hyötyjä”. Molempien kansalliskielten taitaminen antaa enemmän opiskelu- ja työmahdollisuuksia. Jos äidinkielivamma väistyy, ihminen voi entistä paremmin, kuten strategia muotoilee, ”verkostoitua, tavata uusia ihmisiä ja oppia heidän kauttaan uusia asioita”. Mikäs sen hienompaa!

Ehkäpä äidinkielivamma ei olekaan parantumaton vamma. Ehkä omaan äidinkieleen jumittumista ei pitäisikään ajatella vammana, vaan vaiheena tai välitilana. C’est la vie. Elämä on laiffii. Tackar och bockar.

Kansalliskielistrategia

Palaa otsikoihin | 8 puheenvuoroa