2.4.2014 13.40
Kehittääkö kaunokirjallisuus empatiaa?
Olisiko sittenkin olemassa jokin mitattavissa oleva ero
korkeakirjallisuuden ja viihteen välillä?
Kirjallisuuden ystävät ovat saaneet yllättävää sivustatukea luonnontieteiden puolelta. Lääkärisisareni lähetti minulle Science-lehden vuoden 2013 lokakuussa ilmestyneen artikkelin (alaviite 1) korkeakirjallisuuden vaikutuksesta ihmisen empatiakykyyn.
Artikkelin aluksi kirjoittajat toteavat: ”Kyky identifioida ja ymmärtää muiden subjektiivisia tiloja on yksi ihmisen evoluution huikeimmista saavutuksista. Se tekee mahdolliseksi käsitellä sujuvasti monimutkaisia sosiaalisia suhteita ja tukee empaattisia reaktioita, joiden avulla niitä pidetään yllä. Psykopatologiset vaikeudet ihmisten välisessä kanssakäymisessä liittyvät puutteisiin näissä kyvyissä, joita kutsutaan yleisesti nimellä mielen teoria.” Jouduin katsomaan Wikipediasta, mikä se sellainen mielen teoria on, ja sain selville että se on ”kehityspsykologian käsite, joka tarkoittaa yksilön saavuttamaa ymmärrystä siitä, että muillakin ihmisillä on oma tietoisuus, omat ajatukset ja omat tunteet.” Eli arkikielellä empatiaa.
Barthesiin ja Bahtiniin viitaten kirjoittajat arvelivat, että tietyt korkeakirjallisuuden ominaisuudet, kuten kyky sekoittaa lukijan odotukset, moniäänisyys, joka vaatii lukijan äänen liittymistä joukkoon, sekä diskurssi, joka pakottaa lukijan täyttämään aukkoja ja etsimään merkitystä merkitysten kirjosta, kehittävät tätä kykyä.
Korkeakirjallisuuden kriteereiksi otettiin kirjalliset palkinnot ja viihteen kriteereiksi myyntiluvut. Joka kokeessa muodostettiin kolme ryhmää, joista yksi luki korkeakirjallisuutta, toinen viihdettä ja kolmas ei mitään. Mielen teorian kehittymistä mitattiin erilaisilla testeillä, joita en ryhdy tässä kuvailemaan, ne löytyvät artikkelista.
Lopputulos oli yksiselitteinen. ”Viiden testin tulokset tukevat hypoteesiamme, että korkeatasoisen kirjallisuuden lukeminen kasvattaa mielen teoriaa. [– –] Vaikutukset olivat spesifejä korkeakirjallisuudelle.” Viihdettä lukeneessa ryhmässä tai mitään lukemattomassa ryhmässä muutosta ei havaittu. Sukupuoli, koulutus, ikä tai mielentila eivät vaikuttaneet tulokseen.
Olisiko siis sittenkin olemassa jokin mitattavissa oleva ero korkeakirjallisuuden ja viihteen välillä?
Suomentajana minua kiinnostaisi myös tietää, onko väliä sillä, luetaanko kirjallisuutta äidinkielellä vai vieraalla kielellä. Mieli tekee ajatella, että lukukokemus ei yllä yhtä syvälle ihmismieleen, jos kirja on on kirjoitettu kielellä, jota lukija hallitsee vain jotenkuten ja johon hänellä ei liity väkeviä omakohtaisia tunneassosiaatioita.
1) David Comer Kidd ja Emanuele Castano, Reading Literary Fiction Improves Theory of Mind, Science vol. 342.
Blogimerkinnän lähdeviitettä korjattu 4.4.2014.
Palaa otsikoihin | 14 puheenvuoroa
Taas kerran erittäin kiinnostava kirjoitus!
Tämä kommenttini ei kuitenkaan liity vain tähän hyvään kirjoitukseen. Olen ennenkin halunnut jakaa postauksianne somessa, mutta sivultanne puuttuvat jakonapit: FB, twitter ja LinkedIn. Voisiko ne lisätä, niin kielen asioistain syntyisi ehkä enemmän keskustelua? Tälle suljetulle sivustolle väki ei löydä.
Jos korkeakirjkallisuuden ja viihteen kriteereiksi otetaan kirjalliset palkinnot ja toisaalta myyntiluvut, niin miten valinta itse asiassa on tehty? Viihteestä minulle tulee ensimmäiseksi mieleen ns. kioskikirjat, joita varmaan myydään määrällisesti hyvin paljon, mutta entäpä yksittäistä nimekettä. Ja toisaalta eikö yleensä kirjallisuuspalkinto (tai jopa sen ehdokkuus) kasvata kirjan myyntilukuja?
Ja sitten tulee mieleen rajanveto toisessa mielessä: Jos kirja on viihdyttävä, niin merkitseekö se auttamatta että se ei voi olla korkeakirjallisuutta? Olen törmännyt tähän ajatukseen: jotta kirja olisi ns. taiteellisesti arvokas, se ei missään tapauksessa saa olla viihdyttävä eikä helppolukuinen. Lisäksi taiteellista tasoa kohottaa se että kirjan hahmoihin on vaikea samastua, koska he ovat kaikki joko ilkeitä ja itsekkäitä tai sitten täysin epäonnistuneita elämässään.
Ovatkohan tuota käsitystä ruokkineet ns. klassikot? Satoja vuosia vanha tai toiseen kulttuuriin kuuluva teos tuottaa auttamatta ensin työtä lukijalleen, kun viittaukset sijoittuvat lukijalle tuntemattomaan maailmaan, kielikin saattaa sisältää outoja sanoja jne. Ja usein se tutustuminen jää siihen, eikä lukija pääse siihen tilanteeseen, että kykenisi todella nauttimaan teoksesta.
Sitten voisinkin kysyä mitkä näistä luokiteltaisiin viihteeksi, mitkä korkeakirjallisuudeksi (joukossa on jokunen ilmeinen tapaus, mutta eivät suinkaan kaikki):
Laxness: Läpi harmaan kiven
Laxness: Jäätikön jumalat
Tolkien: Taru sormusten herrasta
Utrio: Viipurin kaunotar
Remes: Ikiyö
Christie: Ikiyö
Lehtolainen: Tuulen puolella
Waltari: Mikael Hakim
Cartland: Kätketty liekki
Westö: Missä kuljimme kerran
Suurin osa näistä on tainnut käydä kovasti kaupaksi (osan noista olen itse lukenut, osaa en)
Kirjallisuuspalkintoa pitäisin lähinnä osoituksena siitä että teos on täyttänyt parahiten kulloisenkin raadin kriteerit, jotka voivat perustua yhtä hyvin maailmankatsomuksellinen tai poliittinen kuin "kirjalliseen laatuun".
Isompi kysymys on, mitä ihmettä tarkoittaa, että ”korkeatasoisen kirjallisuuden lukeminen kasvattaa mielen teoriaa”. Empiirisen tieteen perusteiden alkeita hiukan tuntevalle tuo on silkkaa soopaa ja hömppää. Tutkimuksessa ei voida havaita teorian kasvattamista, saati että jokin kasvaa teorian suhteen (sitä kai tarkoitetaan), vaan havaitaan havaittavissa olevia tosiasioita, joista kaikki tieteellisesti asennoituvat voivat olla yhtä mieltä. Päätelmät ovat sitten erikseen.
Tässä on ilmeisesti raskaasti sekoitettu jokseenkin stiiknafuulinen teoria ja todelliset havainnot keskenään. Looginen empiristi pelaisi tähän varmaankin falsifioitavuuskortin: onko mitään ajateltavissa olevia havaintotuloksia, jotka saisivat ”tutkijat” toteamaan ”teoriansa” olevan väärässä? Ellei ole, kyse ei ole tieteestä lainkaan.
Kannatan some-jakolinkkien lisäämistä.
Toisessa osassa luetutettiin satunnaistetusti joko yksi kolmesta National Book Award -palkinnon finalistikirjasta (literary fiction) tai yksi kirja Amazon.com -sivuston myyntitilaston kärkikolmikosta (popular fiction). Kirjan valinta oli lukijan oma, kuten myöhemmissä osissakin.
Kussakin osatutkimuksessa kontrolliryhmä ei lukenut koeaikana mitään kirjaa.
Kolmannessa tutkimuksessa literary/popular teemaa varioitiin. Populaareina oli kolme toimitetun antologian kertomusta. Literary fiction koostui kolmesta vuoden 2012 Henry Adams -palkinnon voittajanovellista.
Neljäs ja viides tutkimus olivat lukemisvalinnoiltaan kolmannen kaltaisia.
Toisessa kokeessa (114 osallistujaa) päämääränä oli toistaa ja laajentaa ensimmäisen kokeen löydöksiä, joten käytettiin erilaisia tekstejä: populaarikirjallisuus vs. "kirjallinen kirjallisuus" ("korkeakirjallisuus", literacy fiction).
Jokainen luki joko näytteen yhdeltä kolmesta National Book Award -finalistilta tai yhdeltä kolmesta Amazonin bestselleristä tai ei mitään.
Kolmoskokeessa (69 osallistujaa) pyrittiin toistamaan kakkoskokeen asetelma Populaarikirjallisuustekstit olivat kolme tarinaa populaarikirjallisuusantologiasta ja korkeakirjalliset kolme novellia vuoden 2012 PEN / O. Henry Award -voittajilta.
Neloskokeessa (72 osallistujaa) lisättiin yksi teksti kummastakin tyypistä muuten samanlaiseen asetelmaan.
Viidennessä kokeessa (356 osallistujaa) oli tavoitteena toistaa nelosen asetelma ja lisäksi testata koulutuksen, iän, sukupuolen ja etnisyyden vaikutusta tuloksiin.
Kersti Juvan alkuperäinen viesti lainaa tekstiä, jossa puhutaan psykopatologisista vaikeuksista. Oliko tutkijoilla siis psykiatrin pätevyys, vai kirjoittavatko he soopaa?
Psykopatologia tutkii psykopaatteja eli sosiopaatteja eli sitä noin yhtä prosenttia ihmisistä, jolta puuttuu liki kokonaan käsitys oikeasta ja väärästä sanojen tavanomaisessa mielessä. Siis ihmisiä, jotka häikäilemättömästi käsittelevät muita ihmisiä pelkästään välineinä, jos vain voivat ja osaavat.
Psykopatiaan liittyviä termejä, kuten muitakin psykiatrian ja psykologian termejä, käytetään myös silkkaan leimaamiseen. Ennen vanhaan sanottiin vain "olet hullu", nykyisin se puetaan näennäisesti tieteellisempään asuun.
Ehkäpä siteeratussa tekstissä on vain isketty kirves kiveen vain yhden termin osalta. Tavallisempaa on, että jos yhden sivistyssanan merkitys on ihan kateissa, niin on monen muunkin – ja koko jutun.
Tärkein ja oleellisin kysymys tai ajatus on sanottu minusta viimeisessä kappaleessa.
Onko väliä millä kielellä lukee?
On. Kieli on kiinteä osa ajattelua. Se vaikuttaa tajuntaan, syvälle ihmismieleen.
Iso osa suomalaisista kykenee lukemaan englanninkielistä dekkaria tai muuta viihdekirjallisuutta. Ei-äidinkielinen tietokirjallisuus, jota minäkin olen lukenut yliopisto-opinnoissani, sisältää usein kyseisen alan ammattisanastoa. Aina ei sille ole sanastoa suomeksi. Ei ole sanoja.
Onneksi olen saanut vastata tenteissä suomeksi, koska on ollut pakko keksiä ilmaisuja tai kiertoilmaisuja omalla äidinkielellä. On joutunut ilmaisemaan sen mitä ymmärsi luetusta, eikä ainoastaan mekaanisesti toistamaan oppimaansa tai käyttelemään toisen, vieraan kielen sanastoa.
Ymmärtämiseen (empatia kuuluu minusta ymmärryksen alueelle), tarvitaan oman äidinkielen sellainen kielellinen taso, joka syntyy/kehittyy ainoastaan lukemalla ”vaikeata” ja hyvää suomenkielistä tai suomen kielelle käännettyä kirjallisuutta.
Olen kiitollinen kaikille kääntäjille, jotka ovat tuottaneet minulle paitsi huikeita lukuelämyksiä, niin myös siinä sivussa kehittäneet äidinkielentaitojani. En olisi oppinut muitakaan kieliä, sen vertaa kuin olen niitä ylipäätään oppinut, ellei minulla olisi ollut omasta äidinkielestäni niin vivahteikasta ja "syvätajunnallista" kokemusta.
Ihmiset haluavat uskoa niin, jostain syystä. Jos perusteluja ylipäänsä esitetään, ne ovat yhtä ylimalkaisia ja spekuloivia kuin itse väite.
Ehkäpä nyt pyritään keksimään tutkimuksia, jotka tukisivat väitettä. Tehdään kokeita ja sitten tulkitaan tuloksia niin, että ne tukevat teoriaa. Eihän ole mitään tapaa mitata ajattelua, tajuntaa, ihmismieltä tai mielen teoriaa. Sen sijaan mitataan joitakin konkreettisia, mitattavissa olevia asioita ja selitetään niiden jotenkin ihmeellisesti vastaavan tai kuvastavan ajattelua ym.
Ja varmaan löytyy eroja, kun niitä etsitään ja tehdään.
Sama koskee alkuperäisen kirjoituksen mainitsemaa kaunokirjallisuuden vaikutusta empatiaan. Sanokaa vain, millaiset tulokset haluatte, niin minä kehitän tutkimusasetelman, jolla ne saadaan. Kunhan hinnasta sovitaan.
Newtonian, jäämme odottamaan tutkimuksiasi.
Oma lyhyt kommenttini ja sanat joita käytän, perustuu vain niihin ajatuksiin kielen ja mielen suhteesta joita olen kiinnostuksesta, yleisestä harrastuneisuudestani, intohimostani, lukenut ja elämästä myös oivaltanut.
Tälle päättymättömälle tielle minut tuuppasi jo 1980-luvun alussa Lev Vygotski. Luin hänen teoksensa "Ajattelu ja kieli" yhtenä varsin turhauttavana kesänä.
Myöhemmin olen ajatellut, että joskus sitä tajuaa, jopa hyvin nuorena ihmisenä, paljon enemmän kuin tietää edes tajuavansa.
Tämä on kuitenkin saivartelua sen tosiasian edessä, että on hienoa yrittää tieteellisesti selvittää, miten ja miksi korkeakirjallisuus kehittää ihmistä, jos kehittää. Korkeakirjallisuuden ihmistä kehittävään voimaan on kokemusperäisesti uskottu jo useamman vuosisadan ajan, ja ainakin minä uskon siihen vankkumattomasti. Kuten varmasti uskovat ne kaikki, jotka jaksavat uudelleen ja uudelleen vaivata päätään tehdäkseen maailman kirjallisuuden huippujen lukemisen mahdolliseksi myös suomen kiellellä.
Kiitos jälleen mielenkiintoisesta blogikirjoituksesta!