Ope, olet kuplassa!

Omakuva: Elsa Hartman.

Luokan edessä opettajan päähän voi joskus pälkähtää, että tästä porukasta minä olen oikeassa, koska tiedän eniten. Vuosia, kokemusta, titteleitä ja tunnustuksia on kertynyt.

Opiskelijat eivät ehkä kuitenkaan asiaa näe näin. Pulpetin perspektiivistä kateederilla saattaa usein hääriä innokas hahmo, jonka virkaintoisuus sulkee tavoittamattomiin auktoriteettiaseman läpinäkyvän pinnan taa.

Opettajan vaahtoamista

Joitakin vuosia sitten tunnilla oli puhetta somekuplista. Toitotin olevani huolestunut siitä, miten nuoret elävät tiedostamattomuuden ja rajoittavien kanavien vuoksi näkökulmansa vankina.

Äänekäs huoleni oli, etteivät opiskelijat voi nähdä asioita tuoreesti, kokonaisvaltaisemmin ja aidommin. Saarnasin heidän sulkevan itsensä ennakkoluuloihin.

Muutama opiskelija katseli tyynesti pää kallellaan opettajan vaahtoamista. Näiltä hiljaisilta tarkkailijoilta tulevat useimmiten minulle ne tärkeimmät palautteet. Niin silloinkin, ja erityisesti silloin.

Vaikeasti tavoitettava totuus

Sinänsä merkillistä, että tokaisu oli lyhyt ja sellaisenaan varsin itsestään selvä huomautus. Se kuitenkin osui ja upposi, sillä se aloitti yllättäen tarpeellisen tarkastelun, joka kohdistui sittemmin identiteettiini paitsi opettajana myös median kuluttajana ja ihmisenä.

Ehkä se onnistui otollisella hetkellä puhkaisemaan jonkinlaisen itseriittoisuuden kalvon. Se kuului jotakuinkin näin: “Mut ope, sittehän säkin saatat olla kuplassa.”

Tämä ei ollut varsinaisesti käynyt mielessäni. Olin ajatellut olevani selvillä vesillä. Että minun mielipiteeni maailmasta perustuu mahdollisimman huolelliseen objektiivisen tiedon valikointiin, koska ilman muuta osaan eritellä tiedon ja suodattaa sitä. Minuun eivät ennakkoluulot vaikuta. Opetanhan näistä asioista.

Tuosta hetkestä aloin kuitenkin kyseenalaistaa itseäni. Totuutta on vaikeaa tavoittaa, mutta yhden olen jo löytänyt: opiskelijani oli oikeassa. Minä en.

Ennakkoluulon seinä

Kuplia on erilaisia. Päivittäin aivoilleni tarjoiltu uutissyöte koostuu suureksi osin ikuisesti jatkuvista konflikteista, joiden alkusyytä ei kukaan jaksa muistaa, vielä harvempi tosissaan penkoa ja sitäkin harvempi enää kritisoida.

Maailmassa tapahtuu paljon hyvää, mutta syvimmälle painuvat kuvat verestä, erisyvyisistä ahdingoista ja epäoikeudenmukaisuuksista. Ne aktivoituvat tiedostamattamme, siirtyvät mielipiteiksi ja asenteiksi. Olen huomannut, että kun joku tosissaan ottaa mielipiteen omakseen sitä huolellisesti kyseenalaistamatta, siitä tulee usein kuin jonkinlainen outo energian seinä, jota on vaikeaa lävistää.

Jos olen rehellinen, asenteeni ovat kasvaneet muureiksi. Maailmankartassani on esimerkiksi hälyttävän laaja harmaa alue maita, joihin matkustamisen olen ajatellut olevan, jos ei täysin mahdotonta, ainakin “tässä tilanteessa” ylenmääräistä huolta herättävää. Moniin niistä voi kuitenkin matkustaa helposti havaitakseen, että niin siellä kuin täällä hyvyys, pahuus ja ihminen ovat loppujen lopuksi samat.

Toisaalta, myönnän, olen saattanut jossakin tilanteessa pelätä, ettei keskustelukumppanini voisi täysin ymmärtää minua, jos hänen taustansa ovat poikenneet omistani selvästi. Olen siten jo etukäteen padonnut mahdollisuuden aitoon yhteyteen ja ymmärrykseen.

Oletin liikoja

Nämä asenteet tuntuvat ehkä mitättömiltä ja nopeasti unohtuvilta yksityiskohdilta arkisen aherruksen virrassa. Mutta eivätkö ne joka hetki vahvista itseään ja siten meitä tietoa vastaanottavina ja välittävinä olentoina?

Näyttäisi siltä, että nopeat yleistävät johtopäätökset asioista, ihmisistä ja tilanteista kannattaa heittää romukoppaan. Opin: kannattaa hiljentyä ja sitten katsoa ja kuunnella tarkasti. Etenkin silloin, kun tulee tarve ilmoittaa olevansa ehdottomasti oikeassa ja saarnata siitä.

Oletin itsestäni aivan liikoja. Sittenkin, etten, kuten tuskin kukaan muukaan opettaja, ole pitänyt itseäni kaikkitietävänä. Vaikka epätäydellisyyden tunnustaminen on yllättävän vaikeaa, niin luokan edessä kuin yksityisesti itselleen, se kannattaa.

Uusien alkujen mahdollisuus

Tietämättömyyden hyväksymisessä on uusien alkujen mahdollisuus. Opettaja voi oppia opiskelijoiltaan vähintään yhtä paljon kuin he tältä, ja tämä tieto voi kummasti muuttaa tunteja kiinnostavammiksi.

Kun opettajakin uskaltaa luovuttaa valmiista malleista ja omasta ikuisesta oikeassa olemisestaan, alkavat kuplat vähitellen rikkoutua. Alkaa syntyä aidompi, objektiivisempi ja ennen kaikkea opettavaisempi yhteys.

Näinä hetkinä tunnen suurta kiitollisuutta työstäni. Tunnen kiitollisuutta myös siitä, että olen sisäistänyt jotakin olennaista työn pohjana olevista periaatteista.

ELSA HARTMAN, äidinkielen lehtori, Omnia, Espoo

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele