Äikät-palstalla äidinkielenopettajat kirjoittavat kielestä koulun näkökulmasta. Mitä kielestä puhutaan nyt?
6.2.2017 12.50
”Lukeminen on tylsää”
Ammattikoululaisten
lukutaito puhuttaa, mutta mitä mieltä ovat opiskelijat itse.
Äidinkielen opettaja Elsa Hartman.
Kun opettaja lähestyy ammattikoululaisryhmäänsä tarjoten muutaman sivun pituista lukutekstiä, valahtaa opiskelija pipo silmillään vasten pulpettia. ”Ei, en mä jaksa tätä lukee, miten sä kuvittelet et mä jaksan lukee näin pitkän?”
Tässäkö tyypillisen pessimistinen ja väritetty kuvaus ammatillisen
äidinkielenopettajan arjesta? Ehkä. Valitettavasti kyseinen tilanne on
kuitenkin nykyään yhä useammin tosi.
Keskustelua lukuinnosta
Viime aikoina kiivasta keskustelua on noussut nuorten – etenkin nuorten
miesten ja poikien – heikentyneestä lukuinnosta ja -taidosta. Eritoten
ammattikoulussa opiskelevien poikien kiinnostus kirjallisuuteen tuntuu
romahtaneen. Seuraukset ovat selvät myös allekirjoittaneelle ammattikoululaisten
äidinkielenopettajalle.
Lukuinnon rapistumisen vakavimmat seuraukset ovat esimerkiksi kyvyttömyys tulkita tekstin sävyjä ja alati vain niukkeneva sanavarasto. Pulmia aiheuttavat esimerkiksi harvinaisempien sanojen ja sanontojen sekä vierassanojen merkitys. Omien ryhmieni nuoret lukijat ovat pähkäilleet esimerkiksi sellaisia sanoja kuin ynseä, höveli, jouheva, empatia ja demonstroida. Ne olivat tuntemattomia monille.
Merkitysten ja sävyjen tunnistamisen ohella selvän
haasteen asettaa mediatekstien kriittinen luenta. Luotettavan tiedon
ammentaminen siitä kuuluisasta ”internetin ihmeellisestä
maailmasta”, kuten opiskelijat itse usein tiedonlähteensä nimeävät,
vaatii monipuolista arviointikykyä. Se, huolestuttavaa kyllä, tuntuu puuttuvan
monelta.
Äänekkäitä mielipiteitä
Huoli lukutaidosta on yleinen ja myös äänekkäästi julki lausuttu: aiheesta ovat esittäneet näkemyksiään monet ammattilaiset. Opettajaa kuitenkin kiinnostaa erityisesti se, miten asianosaiset itse ilmiöön suhtautuvat. Kiinnostaako nuoria oma lukutaito ja sen kehittäminen – vai lysähtääkö otsa jälleen pulpettiin raskaan ja kenties merkityksettömältä tuntuvan kysymyksen painaessa?
”Lukeminen on tylsää”, kuuluu opettajalle tuttu
tokaisu. Tähän ei kuitenkaan pitäisi tyytyä.
Asiasta on erittäin tärkeää keskustella nuorten kanssa, ja keskustelun
virittäjänä voi puolestaan toimia räväkkä teksti itse aiheesta. Pyrin
luettamaan esimerkiksi tekstejä, jotka käsittelevät juuri nuorten
lukutaitoa ja köyhtyvää sanavarastoa. Tekstejä tarkasteltaessa alkaa
sitten vähä vähältä kohota pipon reuna jos toinenkin: aihe sinänsä
synnyttää keskustelua ja äänekkäitä mielipiteitä.
Tunteikkaasti suhtaudutaan myös vieraampien tai erikoisempien sanojen
tulkitsemiseen. Tämä käy ilmi usein. Sanojen merkityksen selittämisessä
yllättäen jopa kilvoitellaan. Selvästi nuoret kokevat älykkyydeksi mm.
synonyymien tuntemisen tai kyvyn tulkita tekstiä laajemmin. Omaa osaamista
tai tietämystä esitellään ylpeästi, kuten syytä on. Loppujen lopuksi
huomataankin, että tekstiä on ihan kiinnostavaa tutkia.
Koskettavaa materiaalia
Hyvän ja nuoria koskettavan pohjatekstin tai muun materiaalin löytyminen on olennaista. Tämä koskee tietysti myös oppimista yleensä. Hyviä artikkeleja onneksi löytyy, ja niin löytyy myös laajemmin äidinkielen opetukseen sopivia kaunokirjallisia tekstejä kuten runoja ja novelleja, jotka synnyttävät poikkeuksetta ajatuksia, oivalluksia ja yllättävän syvällisiä tulkintoja.
Kirjallisuuden käsittelyyn sopivat mainiosti myös
monenlaiset laululyriikat. Paksujen romaanien syöttäminen voi sen sijaan
aiheuttaa hankausta ja kauaskantoisia torjuntareaktioita.
Kun opintojakson päättyessä pyytää opiskelijoilta viimeisiä palautteita,
suostuvat useimmat reflektoimaan lukutaitoaan ja sen hyödyllisyyttä
monisanaisemmin. Viesti on usein vakuuttavan yhtenevä. Opiskelijoiden
mielissä ahkera lukeminen ja kehittyvä lukutaito yhdistyvät itseilmaisun
kehittämiseen, älykkyyteen ja elämässä pärjäämiseen:
”Se (lukeminen) auttaa ymmärtämään muita tekstejä.”
”Minusta tulee parempi ammattilainen.”
”Opin ymmärtämään maailmaa.”
On turha kuvitella, että aivan kaikki saisi kiinnostumaan lukemisesta ja lukutaitonsa kehittämisestä. Opettajan täytyy kuitenkin parhaansa mukaan koettaa herätellä opiskelijoidensa omaa kiinnostusta. Käsittelyssä on hyvä käyttää mielekkäitä tekstejä sopivina annoksina. Aiheesta on myös tärkeää puhua kiinnostuneesti, syyllistämättä, kannustavasti ja avoimesti.
ELSA HARTMAN, äidinkielen opettaja, Omnia Koulutus, Espoo
Palaa otsikoihin | 12 puheenvuoroa | Keskustele
Jospa siis asiaa lähestyisikin siltä kannalta, mitä ammattikoululaiset tarvitsevat äidinkielestä (sen lisäksi, mitä jo osasivat kouluun tullessaan) tulevassa työssään? Ja yritettäisiin esittää vastaus tavalla, jonka he voivat ymmärtää (tai auttaa heidät löytämään se)?
Jos mitään ei löydy, siitä voi tehdä päätelmiä. Mutta kai nyt jonkin verran löytyisi. Kaipa nykyisin liki joka työssä pitää ainakin lukea ja kirjoittaa ohjeita ja raportteja ainakin jonkin verran. Ei sellainen ehkä tunnu hirveän motivoivalta koululaisten eikä opettajan mielestä, mutta ei kai ammattikoulun ole tarkoitus olla pelkkää huvia. Ja varmaan jotkut opettajat osaisivat motivoida sellaiseen.
Varsinaisesti yleissivistäviä aiheita ja esimerkiksi kirjallisuutta tarkastelemme tunneilla hyvin vähän. Nuorten lukutaidon heikentymisestä on puhuttu paljon viime päivinä, ja siitä juontuu kirjoituksen näkökulma.
Osa ymmärtää lukemisen ja kirjoittamisen taitojen tarpeellisuuden, osalle se hahmottuu esim. töitä haettaessa ja työelämässä. Emme elä ns. yleissivistyksen ja perustaitojen kulta-aikoja, mitä asenneilmapiiriin tulee, mutta uskon, että tulevaisuudessakin koulutus- ja työelämässä tulevat parhaiten pärjäämään ne, joilla perustaidot esim. lukemisen ja kirjoittamisen suhteen ovat kunnossa. Olemme kirjallinen kulttuuri myös jatkossa, änkyröi sitä vastaan tahi ei :)
Onko se, mitä ammattikouluissa opetetaan äidinkielen tunneilla (minulle on vähän epäselvää, mitä se oikeasti on), ”yleissivistystä” vai ”perustaitoja” vai jotain, jota kaikki tarvitsevat ammateissaan? Jos viimeksi mainittua, niin miksi sitä on vaikea osoittaa ammattikoululaisille niin, että he tajuaisivat, että se on tärkeää siinä missä varsinainen ammattitaitojen oppiminen (vaikka ei ehkä yhtä tärkeää).
Joidenkin oppilaiden/opiskelijoiden kohdalla vaikuttaisi olevan niin, että asiat ymmärtää ns. kantapään kautta: kun lyö päänsä tarpeeksi kovaa, ymmärtää, mitä hyötyä kypärän käyttämisestä on, ja kun työelämässä huomaa, miten tärkeä työväline kieli on ja miten tärkeitä metataitoja lukemisen ja kirjoittamisen taidot ovat, niiden merkityksen ymmärtää. Opettaja voi toistaa, korostaa, varoitella, ohjata, näyttää, osoittaa yms. mutta ymmärrystä yksilön omaan päähän hän ei voi antaa.
Voisi sanoa, että joskus opettaja voi yllättyä iloisesti.
Kaksoistutkinto-opettajana minulla oli joskus vaikeuksia saada opiskelijoita kiinnostumaan kirjallisuudesta. Olen kuitenkin huomannut tänä lukuvuonna, ammattiopiston nuorten koulutuksessa, esimerkiksi lähihoitajaopiskelijoiden ymmärtävän kirjallisuuden tärkeyden.
Päähenkilön "saappaisiin astuminen" kehittää empatiakykyä. On hienoa nähdä maailma jonkun toisen silmin. Luovan kirjoittamisen tehtävässä nämä innokkaat nuoret asettuivat vanhusten asemaan ja muistelivat nuoruuttaan. Jotkut tekstit olivat todella herkullisia.
Haluaisin myös kiittää (Kotuksen lisäksi) tahoja, jotka julkaisevat tasokkaita verkkosivustoja. Esimerkiksi Sano se saameksi -sivustoa jaksoivat opiskelijani tutkia pitkään. He palauttivat hyviä tehtäviä.
Uskotaan nuoriin!
Tuoreimmassakin Pisa-tutkimuksessa suomalaisten lukutaito on parempi kuin missään muussa Euroopan maassa.
Aina on ollut niitä, joita kiinnostaa ja niitä, joita ei kiinnosta, ja osaaminen korreloinee kiinnostuksen kanssa. Lukeminen ja kirjoittaminen on tylsää, eivät ne kiinnosta kuin tylsiä ihmisiä.
En voi olla miettimättä, olisiko arvioidun amislaisten kielitaidon vertailukohtana kuitenkin äikänmaikan kokemus "omiensa joukossa", yliopistossa suomen kieltä opiskelevien nuorten keskellä. Jos vertailupohja on, vaikka tiedostamattakin, tällainen kielitaidon eliittijoukko, voi mennä mönkään, jos kuvittelee vertailevansa amislaisia 20 vuotta sitten ja amislaisia nyt.
Toki huomionarvoista Pisa-tutkimuksessa on kielitaidollisen keskihajonnan lisääntyminen, ääripäiden osuus on kasvanut enemmän kuin keskiarvo on huonontunut. Ehkä tuo kielitaidon alemman pään aines painottuu amikseen, eli arviot voivat hyvin pitää paikkansa, kielitaito voi olla rapautumassa.
Hyvä ja mielenkiintoinen aihe, toivottavasti kykenemme ymmärtämään, mikä on totuus muutoksesta ja sen syistä, ja miten kielitaidon parantumista voidaan ja kannattaa tukea.
Kommunikaatiotaidot ovat elämässä menestymisen kannalta uskoakseni paljon tärkeämmässä roolissa kuin keskiverto nuori arvaa ja uskoo, ja näin ollen äikänmaikat ovat isossa roolissa kansamme tulevaisuutta tekemässä.
Aina ja kaikkialla on ihmisiä, joita ei lukeminen kiinnosta lainkaan. Heitä on runsaasti myös allekirjoittaneen tuttavapiirissä – joukossa on kaikkien koulutusasteiden edustajia.
Tästä huolimatta lukemaan rohkaiseminen ei tee hallaa edes amislaiselle. Hallaa eivät tee hyvät ja oivalluksia tuottavat tekstit, joihin nuoret uppoutuvat mielellään.