Korrelaatista undulaattiin

Anna Huhtamäki.

”Ope! Vai mitä, ettei kämmi oo sana?” varmistelee kahdeksasluokkalainen kesken ryhmätyön. Vastauksesta riippumatta opettaja on varmasti oikeassa, ja väittely kaverin kanssa ratkeaa voittotuuletukseen tai katkeraan, mutisevaan häviöön.

Iltapäivällä ex-työkaveri whatsappaa kuvan lähimarketin mainoksesta. ”Hei äikänope, sano mulle, onko muka oikein sanoa halpuutimme hintoja? Meillä on tässä väittely vaimon kanssa.” Illanviettokeskusteluissa taas on ihan normaalia tiedustella äidinkielenopettajalta, tietääkö hän, mikä on possessiivisuffiksi tai kirkua-verbin taivutus eri persoonissa.

Äidinkielenopettaja tietää kielestä kaiken

On imartelevaa nauttia edes yhdellä elämänalalla ihmisten horjumattomasta uskosta kaikkivoipuuteen: äidinkielenopettaja tietää kielestä kaiken. Enimmäkseen joudun tuottamaan ihmisille pettymyksiä. Monien mielestä on masentavaa, että ensinnäkin tietämykseni on rajallinen ja toiseksi kielen asiat ovat usein tapauskohtaisia (kontekstisidonnaisia, jos tässä nyt oikein aletaan).

Usein on monta tapaa ilmaista asia ymmärrettävästi ja oikein, eikä absoluuttista väärää tapaa välttämättä ole. Se on joskus sietämätöntä. ”Kyllä se on ihan kamalaa, että se alkaa tekemään on nyt muka ihan ok.” ”Mikä siinä on niin kamalaa?” ”No sehän on väärin!” Käsitys rikkumattomista normeista ja äidinkielenopettajasta niiden intohimoisena vartijana elää vahvana.

Oikeaa kieltä säilytetään äikänluokan sivukaapissa

Oppilaat taas tuntuvat ajattelevan, että se oikea kieli on kyllä olemassa; sitä säilytetään äikänluokan sivukaapissa, josta se mustatukkainen muija nostaa rakkaansa esiin tiistaisin ja perjantaisin. Oikeaa kieltä kurkistellaan kummastellen, haukotellen, välillä ihan varovaisesti ihaillen. Siellä se lepää, onnellisen erillisenä arjesta, oikeasta elämästä, Snapchat-viestivirrasta ja ylipäänsä kaikesta, millä on merkitystä.

Joka vuosi kummastellaan, miksi opiskellaan taas näitä yhdyssanoja, mihin ihmeeseen sitä pilkkua tarvitaan ja miten niin tämä virke on vaikeaselkoinen. ”Hei, me osataan jo puhua, lukea ja kirjoittaa.”

Toisinaan joku innostuu hetkellisesti ihailemaan nasevaa novellia tai yhdessä luettua kirjoituskilpailun voittajatekstiä mutta muistaa sitten, että ”toi kirjoittaja on varmaan joku hikkelukutoukkarillipelleäikkämaisteri”. Mahdollisesti onkin.

Potentiaalin perfektistä ei helpotusta elämään

On haastavaa asetella sanojaan, kun kesken hektisimmän tunninpidon muotoilee vastauksiaan. Haluaa kannustaa, tietenkin: Aivan niin, te tiedätte äidinkielestänne jo paljon. Olette oppineet puhumaan ihan pieninä, lukemaan mekaanisesti viimeistään toisella luokalla, ja ymmärrettävän virkkeen muodostaminen kirjoittamalla onnistuu jo monelta.

Se ei kuitenkaan ihan riitä. Pitäisi osata paljon muutakin.

Äidinkielenopettajien Facebook-ryhmässä joku kiteytti sen hienosti: ”Pitäisi oppia käyttämään kieltä niin, että muutkin kuin oma äiti ja isä ymmärtävät.” Se on kuitenkin työlästä, aikaa vievää ja välillä vähän puuduttavaakin. Kun on 14-vuotias ja enemmän tai vähemmän häkellyksissä sekä itsestään että koko maailmasta, saattaa tuntua, ettei potentiaalin perfekti tuo juuri sillä hetkellä helpotusta elämään.

Vastaus ikuisuuskysymykseen ”kuinka pitkä sen pitää olla”

Onpa minulla myös ammatilliset tähtihetkeni. Ne saavat usein alkunsa jostakin ihan muusta kuin oppitunneilla annetuista tehtävistä.

Yhdeksäsluokkalaiset jässit jäävät tunnin jälkeen väittelemään siitä, onko oikein sanoa lainasanaa lainasanaksi (”Kato lainaaminenhan tarkoittas, että se sana palautetaan sinne alkuperäiseen kieleen.”), kahdeksasluokkalainen mustahuppujantteri kertoo ylpeänä oppineensa lukemastaan runosta uuden sanan: lempiä, tai esiintymiskammoinen oppilas koputtaa parin vuoden jännityksen ja yritysten jälkeen iltapäivällä luokan oveen ja pyytää päästä joulujuhlan juontajaksi.

On hetkiä, jolloin oma ammatinvalinta tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Ainakin seuraavaan jälki-istuntovalvontaan tai sijaiskieltotiedotteeseen saakka.

Niinä hetkinä, kun työmaalla aloitetaan viidettä päällekkäistä projektia, selvitellään Elmerin lippiksen piilottajaa, vastaillaan vimmaisiin huoltajapuheluihin ja kysellään kiihkeässä Wilma-viestiketjussa, kuka on lainannut varaston virkkuukoukkuja, tekee mieli hengittää ja keskittyä oleelliseen. Silloin voi sulkea luokan oven heti viimeisen tunnin jälkeen, kuunnella tietokoneen rauhoittavaa siritystä hiljaisuudessa ja yrittää ajatella olevansa etuoikeutettu: Äidinkielenopettaja tuntee kaikki kirjainyhdistelmät ja saa päättää, onko kyseessä oikea sana vai ei. Äidinkielenopettaja iloitsee jokaisesta löytämästään virheestä ja määrittelee virheiden perusteella kanssaeläjiensä ihmisarvon. Äidinkielenopettaja lumoutuu lyriikasta, oli se sitten miten huonoa tahansa, ja äidinkielenopettaja tietää vuosi vuodelta karttuvan valtavan otantansa perusteella vastauksen ikuisuuskysymykseen: kuinka pitkä sen pitää olla.

Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro | Keskustele